Elämäni suuri rakkaus otti ja lähti yli puoli vuotta sitten. Enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen. Välillä toivon näkeväni hänet ja välillä en koska pelkään sen sattuvan liikaa. Joka päivä ajattelen häntä ja muistelen hyviä hetkiämme mielessä ikävöiden. Illat ovat kaikista pahimpia kun olen aivan yksin minut valtaa sellainen tyhjä olo... Halusinkin vain kysyä kokeneemmilta ihmisiltä pääsekö tälläisestä koskaan yli?
Kiitos jo etukäteen.
Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Surusta täytyy vaan mennä läpi. Se on elettävä ja annettava sille aikansa. Toipumisen alussa tunteet heittelevät: on hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Sitten voi olla hyviä kausia ja huonoja kausia. Lopulta huonoja hetkiä on yhä vähemmän. Nykyään minua lähinnä vain vituttaa exäni, joten ihan täysin tunteettomaksi et välttämättä pääse. :)
Mutta kun olet selvinnyt voiton puolelle surussasi, sinusta tulee myös vahvempi ihminen. Lopulta voit ajatella, että exäsi se hemmetti tässä menettää, kun ei nähnyt miten upean ihmisen laski käsistään. Voimia sulle.
Mulla kohta vuosi, ja vieläkin tuntuu pahalta..
Se taisi olla tosi rakkaus, kun irti ei meinaa päästä millään.
Käyn paljon lenkillä, illat todellakin pahimmat, saatikka sitten viikonloput?? Pitää keksiä kaikennäköistä tehtävää, ettei ex pyörisi kokoajan mielessä.
On se kummallista, kun pitää etsiä joka paikasta vaan jos näkis sen jossain.
Niinkuin kirjoitit, varmasti sydän pysähtyis, jos näkiskin hänet yht´äkkiä edessään??
Olen myös aivan yksin näiden tunteiden kanssa, ystävillenikään (ei oo montaa) jaksa enää omia huoliani tuoda, ja tunteistani jutella.
Vain minä ja paha olo.
Onneksi pääsee duuniin, jossa ei kertakaikkiaan voi muuhun keskittyä ku omiin hommiinsa.
Ihan eron alkuvaiheessa mulla ei ollut tällainen olo, se on tullut tässä matkan varrella.
Yritetään jaksaa, ja niinkuin tuo edellinen kirjoitti: todella exät ovat menettäneet jotain ainutlaatuista ja arvokasta!
Ajatelkaamme niin!
Onneksi on kesä, ja valoisaa!
Siitä on jo 8 kuukautta, kun poikaystävä jätti mut täysin yllättäen neljän vuoden seurustelun jälkeen. Se oli elämäni rakkaus ja olin todella onnellinen hänen kanssaan. En usko että koskaan enää löydän hänen kaltaistaan.
Ei olla pidetty enää pitkään aikaan mitään yhteyttä eikä myöskään nähty eron jälkeen. Vieläkin on älytön ikävä ja masentaa. Ajattelen häntä joka päivä. En osaa olla ilman häntä.
Jouduin muuttamaan puoleksi vuodeksi entiselle kotipaikkakunnalle töiden vuoksi. Minulla ei ole täällä enää juuri ystäviä ja on ollut tosi yksinäistä. Se vain lisää ikävää. Täällä kaikki muistuttaa hänestä ja siitä kuinka onnellisia joskus oltiin.
Olen yrittänyt seurustella toisen miehen kanssa, mutta ei sekään enää toimi, kun ollaan töideni vuoksi tällä hetkellä etäsuhteessa ja miehellä ei ole viikonloppuisin aikaa nähdä minua. Ei jaksais enää soitella sille, vaikka ollaan luvattu, että jatketaan suhdetta, kun muutan jo kuukauden kuluttua takaisin opiskelupaikkakunnalleni.
Tää on kaikki niin raskasta. Turhauttaa ja ahdistaa. En vaan oo saanut otetta elämästä. Vietin juhannuksenkin yksin. Ennen oltiin kaikki juhlat exän kans. En osaa elää ilman häntä, enkä osaa tehdä mitään yksin. Tuntuu että oon ihan tyhjän päällä.
Mikä noita miehiä vaivaa? Ne taitavat olla jotenkin tunneköyhiä. Minutkin jätti pitkäaikainen miesystäväni ihan tosta noin vaan. Kaikkeni hänelle annoin, mihin minulla oli voimia ja mahdollisuuksia. Miksi mikään ei riitä niille. Taisin rakastaa sitten liikaa, että hän ahdistui. Aina valitti, ettei entisessä suhteessa saanut rakkautta ja nyt kun sitä oli tarjolla, ei sekään hyvä.
Mun mielestä on epäreilua valehdella rakastavansa, koska jos rakastaa, ei tuollalailla toiselle tee. Ei rakastava ihminen toista jätä. Asioista pitää voida jutella, eikä paeta. Uskon, ettei nainen tekisi koskaan noin... häviäisi selittämättä mitään.
Minä olen päättänyt, että vietän loppuelämäni vailla parisuhdetta. En enää jaksa uskoa, että minulle olisi joku tarkoitettu.Luulin, että tämä olisi ollut ja siltä se tuntui.... byääähhhh... paskat!