Meillä reilu vuosi sitten mies ilmoitti melkein 20vuoden yhdessäolon jälkeen yksioikoisesti että on löytänyt elämänsä naisen (reilusti nuoremman) ja haluaa eron, heti! Olen yrittänyt päästä yli ja kerätä itseni ja itsetuntoni. 45vuotiaana, vaatimattomana kahden lapsen äitinä se ei ole helppoa. Kuulin lasteni kautta että exmieheni ja uusi vaimo suunnittelevat jo häitäkin! Lapseni pitävät tästä naisesta, joka on vienyt minun paikkani, ottaa pian mieheni sukunimen, ja viettää aikaa minun lasteni kanssa. Itse tunnen olevani vanha, kulahtanut, harmaa nainen joka odottelee vain vaihdevuosia. Avioliiton aikana tunsin aina että mieheni olisi toivonut minun olevan naisellisempi, tyylikkäämpi, hoikempi jne. Siksi tuntuu pahalta se että tajuan nyt miten tärkeää minun olisi ollut pitää huolta itsestäni, ja ulkonäöstäni. Ostaa vaatteita, käydä kampaajalla jne. Vuosia mies yritti sietää ja ajatella "sisäistä kauneuttani" mutta kun 40-v tuli täyteen, hän kai ajatteli että nyt on viimeinen mahdollisuus nauttia vielä elämästä ja seksistä. Itse olin jo jollain tavalla luovuttanut.. Olen kai katkera exvaimo, joka ei pääse elämässä eteenpäin. Mutta olen vuoden kärsinyt tätä eroa ja tuntuu etten pääse tästä eteenpäin. Itsetuntoni ei nouse vaikka yritän liikkua ja vähän kohentaa ulkonäköänikin käymällä kampaajalla ja ostamalla meikkiä. Tuntuu mahdottomalta, mutta kun en tiedä missä muualla voisin tuntojani vuodattaa.
vuosi erosta
ripustautujako olin?
101196
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
siitä että on vaikea päästä eteenpäin. On yksilöllistä miten erosta selviää ja alkaa katsoa eteenpäin. Ulkonäöstä se ei ole kiinni!!
Minä jo lähemmäs 60-kymppinen, hoikka, aika hyvännäköinenkin ja niin vain tulin yhtä yllättäen jätetyksi. Yhtä vaikeata minullakin on ollut. Mutta usko että jotenkin tästä vaan mennään eteempäin. Ehkä tähän selviytymiseen näissä yllärieroissa vaikuttaa se, ettei ole tiennyt puolisonsa ajatuksista. Se loukkaa lähes yhtä paljon kuin uuden ottaminen kuvioihin heti. Yritä ajatella, ettet sinä siihen ole voinut juurikaan vaikuttaa! Jos toinen ei puhu, niin aika vaikeata silloin tehdä mitään. Päivä kerrallaan ja vaikka edes yksi uusi asia joka päivä (se voi olla vaikka haave)niin saat ajatuksesi muihin asioihin. Tiedän että tekee kipeää, kun lapset kertovat asioita jotka itselle vielä kipeitä, mutta joskus sekin varmasti helpottaa. Minä ainakin elän siinä toivossa.
Emme ole ripustautujia. Surunsa pitää saada surra, sanokoot ns. uudet näilläkin sivuilla mitä hyvänsä.Voimia sinulle kohtalotoveri!
Itselläni samanlainen juttu ja pahempaa vielä on edessä. Meillä yksi lapsi ja olisin halunnut vuosia toisen, mutta miehen mielestä enempää ei tarvita. Vuosi erosta, uskottomuus hänen puoleltaan, nyt hän kihloissa ja uusi lapsi tulossa. Mihin puran katkeruuden. Olen 45 ja minulla ei ole enää lapseen mahdollisuutta. Olen iloinen kun minulla on edes yksi juuri eskarin lopettanut, mutta oikeasti olen katkera. Toisaalta ajattelen, että leikki on julmaa myös lastamme kohtaan, koska isällä ei enää ole aikaa lapselleen. Pojalle oli kova pala isän lähteminen, mutta isukki vaan sanoo että kyllä se selviää. Niin, lapset selviävät meidän aikuisten mielestä, mutta entä heidän mielestään. Omaa elämää en uskalla edes ajatella, koska nollassa edelleen olen. Älkääkä sanoko, että itse olet kuoppasi kaivanut, kakkosten on aina helppo olla ykkösiä, mutta se ei muuta sitä, että puoliso ei ehkä ole miehen mittainen.
tappaus...ala elämään sillä voimalla,
että tiedät,että ukkos teki väärin ja varmasti tulee vielä katumaan menetystään.
kyllä 100 % varmasti vielä tokenet,elämä vielä edessäpäin.!!! minä olen tämän kokenut!
sain voimaa kun ukkoni jätti mut ja petti mua kaverini kanssa,olin sillon lihava ja masentunut.
kun tajusin lopulta että ukko oli menetyksen arvoinen,aloin taas elää,ja olen hoikka ja elämäni kunnossa,ja onnellinen.
enkä miestä kaipaa.
paitsi huomiota välillä joiltain mukavilta vapailta miehiltä=)
Hyvä ystävä, älä menetä toivoasi. Tapaukseni ei ole samanlainen, mutta kuitenkin... Olen ikäluokkasi ja eroa just hakenut yhdessä...En menetä toivoani, koska elämä on avoin....ei koskaan tiedä, kuka kävelee eteesi.....rakkaus ei katso edes paikkaa... Ajattele positiivisesti....ja hymyile kaikesta huolimatta,vaikka tiedän ,että se on vaikeaa....!!!Tsemppiä sinulle.....
Ehkä kannattaa ensi hyväksyä tosiasiat, eikä ihan oikeasti kuvitella että se mies vielä palaa takaisin tai katuu eroaan. Äitini teki tuota samaa lähes 3 vuotta eron jälkeen. Itse jo aikuisena lapsena tajusin jo enne eroa että heillä taitaa olla avioliitto lopussa. Äitini murjotti kotona kun isä eli normaalia, mutta positiivisen ihmisen elämää. Mitä ikinä hän äidille ehdotti / teki, kaikki oli aina väärin. Äitini eli passiivisena kotona, tekemättä mitään, töissä sentään kävi. Vaikka isä äidin jättikin, en voi sanoa että hän olisi paha tai ilkeä ihminen, hän vaan halusi elämältä jotain omaa ja kaunista. Äiti sensijaan on aina ollut jollain tavalla epävarma ja syrjäänvetäytyvä, joskus jopa töykeä ihminen. Monetkaan sukulaiset tai ystävät eivät ihmetelleet kun kuulivat erosta. Äidilleni se vaan tuli suurena yllätyksenä, hänen elämänsähän perustui isääni ja minuun. Isä tuntuu nyt silminnähden onnelliselta uudessa elämässään, eikä ole takaisin kaivannut. Itse en yhteenpaluuta ole edes toivonut koskaan. Äiti ei edelleenkään usko että isä voisi olla onnellinen ilman häntä ja pui eroa edelleen. He näyttävätkin nykyään ihan eri ikäisiltä. Äiti vanhalta ja isä taas nuorelta ja elinvoimaiselta. Muuta en toivoisi kuin että äitini hyväksyisi ettei ehkä avioliitosta huolimatta ollut isän "elämän nainen" vaan hänellekin on ehkä vielä joku joka arvostaa häntä sellaisena kuin hän on. Kamala katsoa vierestä kun äiti vanhenee katkeroituneena eikä käy missään tms.
Ex-miehesi löysi itselleen sopivamman. Sinä voit elää omaa elämääsi. Minulla eron jälkeen oli helkatin hyvä olla ja hengitys kulki hyvin. Hankin elämääni kaikkea uutta ja pidin yhteyttä vanhoihin ystäviin. Oma elämä. Uusi onni tuli aikanaan ja olen edelleen iloinen, että pääsin minulle sopimattomasta miehestä eroon. Vaikka silloin itkin hänen peräänsä.
Kun olet itkusi itkenyt, kulje pystyssä päin. Esim. Suomi24-treffeilläkin voi tavata ihan normaalia miehiä ja tutustua, mutta ei kannata ripustautua ensimmäiseen vastaan tulevaan...
sinulla kesti saavuttaa ilo aiitä, että pääsit sopimattomasta miehestä eroon? Minulla on 3½ vuotta erosta ja yhdessäoloa oli 33 vuotta. Alan vähitellen olla siinä tilanteessa, että elämä maistuu, mutta joskus vielä syöksyn jonkin pikkuasian takia surun syövereihin. Odotan, että viidessä vuodessa alan olla voitolla. Exäni kanssa voin varmaan kohdata ilman vaikeita tunteita vasta kymmenen vuoden kuluttua. Mutta eipä häneen usein joudu törmäämäänkään, koska lapsemme ovat jo aikuisia.
Nää on varmasti yksilöllisiä juttuja. Olimme yhdessä "vain" 5 vuotta. Viimeiset hedelmälliset vuoteni, lapsettomaksi jäin, miehen tahdosta. No, eipä ole nyt mitään syytä pitää yhteyttä. Sinä käyt oman surusi, mutta kerron mikä minua auttoi: al-anon ryhmä (ex oli alkoholisti), mutta siiviileillekin on eroryhmiä, puhuminen, liikunta, ruokavalio, ystävät, sukulaiset, työ.
Vieläkin joskus nousee mieleen kuonaa ex-jutusta, silloin painan rivakasti lenkille, käyn suihkussa ja avaan hyvän kirjan.
OLen 41v nainen,oon selvinnyt samasta tilanteesta kuin sinä,minulta toipuminen vei lähes 2 vuotta. Kampaajalla käynti ja meikkien osto pelkästään ei auta tuossa tilanteessa,ei ainakaan minua auttanut.Ostin hyvät ja laadukkaat vaatteet erilaisiin liikuntaharrastuksiin,siten ostin kuntosalille VUOSIKORTIN,oli sikakallis,joten sitä oli pakko käyttää sit viikoittain 2-3 kertaa viikossa.Ja hyvät lenkkarit ja aloita juoksuharrastus. Mulle kävi niin,että vuoden sisällä olin hoikistunut ja niin timmissä kunnossa (laihduin 20kg,että sain tehdä "karsintaa" heilaehdikkaista. JA muista positiivinen mieli ja hymyä kehään !!!
Minä olin samassa tilanteessa reilu vuosi sitten; keski-ikäisenä ja kolmen melko pienen lapsen äitinä. Mies löysi uuden ja siihen päättyi melkein 30 vuoden yhteiselämä. Itsetunto oli nollassa mutta lapset antoivat voimaa ja päätin, että minähän selviän tästä "voittajana". Pitkästä aikaa ostin uusia vaatteita, meikkejä ja kesän aikana tein muutamia asioita joista olin aina haaveillut mutta ne olivat jääneet tekemättä. Pikkuhiljaa olen rakentanut uutta elämääni ja tuntuu hienolta huomata, että minähän pärjään. Arki sujuu ja elämä lasten kanssa on ihan mukavaa. Uudesta rakkaudesta en edes haaveile, se tulee jos on tullakseen. Tärkeintä minulle on, että saan käsiteltyä eron sisälläni selväksi, rakennan vahvan elämän itseni varaan ja olen lapsille se turvallinen ja vastuunkantava aikuinen. Lapset tarvitsevat minua vielä pitkään ja elämä sujuu heidän ehdoillaan. Unohtamatta kuitenkaan itseäni. Ihanien naapurien avulla pääsen aina silloin tällöin aikuisen ihmisen elämästä; lavatansseista yms. Ja nyt, melkein 50 vuotiaana, olen menossa elämäni ensimmäistä kertaa rock-festareille. Elämä jatkuu erosta huolimatta, sen olen nyt reilun vuoden aikana huomannut.