Mieheni isä kuoli yllättäen kohtaukseen muutama kuukausi sitten. Äiti on sitä passaavaa sorttia, joka elää perheensä kautta. Mukava ihminen, mutta liian kiinni lapsissaan.Yhteydenpito lapsiin on ollut lähes päivittäistä. Elämän ongelmat ovat pyörineet arkisten asioiden parissa, kuten mistä saa halvinta kahvia tai mitä joku sanoi töissä ja mitäköhän sillä tarkoitti.
Anoppi yrittää koko ajan olla yhteyksissä. Tekosyyn varjolla pyydetään käymään ja reissut venähtävät, kun pitää jäädä kahvittelemaan. Anopin ongelma tuntuukin olevan ettei osaa elää omaa elämää vaan elää lastensa kautta. Mieheni puolestaan on tähän asti hyssytellyt tilannetta, mutta ymmärtää nyt paremmin, kun olen hänelle huoleni useaan otteeseen esille tuonut. Anoppi odottaa mieheni surussa tukemisen olevan kokopäiväistä meininkiä, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme, ei minusta ihan tervettä.
Olen tuonut lopulta ihan suoraan huoleni ydinperheemme vähäisestä yhteisestä ajasta ja tekemättömistä hommista. Ei silti tunnu tajuavan. Onko teillä kokemuksia vastaavasta tilanteesta?
Anoppi yrittää koko ajan olla yhteyksissä. Tekosyyn varjolla pyydetään käymään ja reissut venähtävät, kun pitää jäädä kahvittelemaan. Anopin ongelma tuntuukin olevan ettei osaa elää omaa elämää vaan elää lastensa kautta. Mieheni puolestaan on tähän asti hyssytellyt tilannetta, mutta ymmärtää nyt paremmin, kun olen hänelle huoleni useaan otteeseen esille tuonut. Anoppi odottaa mieheni surussa tukemisen olevan kokopäiväistä meininkiä, mikä vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme, ei minusta ihan tervettä.
Olen tuonut lopulta ihan suoraan huoleni ydinperheemme vähäisestä yhteisestä ajasta ja tekemättömistä hommista. Ei silti tunnu tajuavan. Onko teillä kokemuksia vastaavasta tilanteesta?
Vastaukset 15
Vanhimmat
On kokemusta. Anopin vaivan nimi on suru.
Hän tarvitsee kaiken mahdollisen tuen. Suruhan kestää keskimäärin kolmisen vuotta, mutta pitkän liiton jälkeen vaimo saattaa surra miestään loppuelämänsä.
Nyt siis tarvitaan lähimmäisten tukea, varsinkin kun kuolema tuli yllättäen.
Vähitellen anopin voisi saada ympäripuhutuksi ammattiauttajan pakeille, aina se ei ole helppoa.
Mutta sama sattuu meille lähes kaikille aikanaan. Tarvitsemme lähimmäisiämme.
Minusta kuulostaa varsin kohtuulliselta, että surevan anopin yhteydenpito lapsiinsa on "lähes päivittäistä". Tuollaisessa tilanteessa ymmärtäisin senkin, jos anoppi haluaisi hetkeksi tulla asumaan lastensa luo. Teidän tapauksessanne, kun anoppi on "mukava ihminen", joka ei ehkä puutu joka asiaan lastensa suhteen, anopin runsas yhteydenotto ei tuntune kauhean raskaalta verrattuna joihinkin muihin tilanteisiin.
Anteeksi vain, mutta kuulostaa kyllä siltä, että voisit olla hiukan empaattisempi anoppiasi kohtaan...
Empatiaa on annettu. Lähes päivittäin on huonosti ilmaistu-itseasiassa anoppi soittelee miehelleni monta kertaa päivässä, tämän siskolle vähän harvemmin. Nähty on useamman kerran per viikko.
Hienoa, jos joku olisi valmis ottamaan anoppinsa tällaisessa tilanteessa luokseen asumaan, me emme siihen pystyisi. Ammattiauttajille olemme myös ohjanneet.
Anoppini ei ymmärrä lapsillaan olevan myös omat perheet, ja näiden tarpeita tedä yhdessä asioita myös ilman anoppia. Näin on ollut aina ja nykyisessä tilanteessa tämä korostuu.
jos kysymyksessä olisi sinun oma äitisi.... mutta kun anoppi haluaa tukea lapseltaan se on heti miniälle liikaa :( .
Jos olet poikalasten äiti, voit jonain päivänä olla samassa tilanteessa kuin anoppisi nyt.. mieti sitä joutessasi.
OK, tilanteesi on jokseenkin haastava, jos anopin yhteydenpito tosiaan oleellisesti "häiritsee" perheenne arkea. Luulen, että valtaosa miniöistä tuskailisi asian kanssa samoin kuin sinä.
Voitko kuitenkin yrittää ajatella, että perheenne yhteinen aika, rästihommat, jne. voisivat jäädä hiukan tausta-alalle muutamaksi kuukaudeksi anopin pahimman suruvaiheen ajaksi? Jospa anoppi sinä aikana saisi itselleen muita virikkeitä, jotta alkaisi suunnata elämäänsä muualle kuin poikansa perheeseen?
Jos sitten vaikka joulun aikaan saisitte perheellenne kunnolla keskinäistä aikaa..?
Kylmä ja laskelmoiva.
Miksi anoppi ei saisi pitää yhteyttä poikaansa? Kuinka paljon anopin puhelut todellisuudessa häiritsevät teidän arkeanne? Et sinä voi määrittää oikeaa suruajan pituutta tai ajaa toista ammattiauttajalle kun elämänkumppani on kuollut. Anopilla ei ole muuta kuin lapsensa.
Minä antaisin anopille aikaa toipua. Antaisin hänelle paikan tulla meille ja kokea olevansa tervetullut, hyväksytty ja rakastettu. Hän on meille tervetullut milloin vain, jopa arjen keskelle. Ehkä arjen eläminen lapsiperheen hulinan keskellä voisi auttaa ymmärtämään että elämä jatkuu. En voi käsittää kuinka tunnut kokevan oman miehesi äidin taakaksi itsellesi ja perheellesi?! Hän on todella yksin ja sinä vielä lietsot hänen poikansakin häntä vastaan. Kriisin kohdatessa todelliset ystävät paljastuvat. Häpeäisit.
Soittaisit itse joskus anopillesi ja kysyisit vointia. Rupattelisit niitä näitä edes hetken. Anna anoppisi tuntea itsensä ja surunsa oikeutetuksi. Joskus olet todennäköisesti anoppisi paikalla.
Muutama kuukausi aviomiehen yllättävästä kuolemasta on äärettömän lyhyt aika!
Naisen elämän suurimpia muutoksia on jääminen leskeksi. Suru on hirvittävä. Sen kanssa joutuu kamppailemaan päivittäin. Suru tuo yksinäisyyden ja tyhjyyden mukanaan. Anoppi ei voi jakaa tunteitaan miehensä kanssa koskaan enää.
Lesken elämä kääntyy täydelleen uusiksi. Yritä ymmärtää. Anoppi ei ollut ennättänyt valmistautua äkilliseen kuolemaan.
Kuvittele, miten itse reagoisit, jos menettäisit äkkiä miehesi.
Olit nuori tai vanha nainen, yhtä kovasti se koskee kaikkiin. Pystyisitkö muutamassa kuukaudessa käymään läpi menetyksen? Keihin turvautuisit?
Vanhalla naisella on vähemmän mahdollisuuksia katsoa tulevaisuuteen. Anoppisi kaipaa runsaasti tukea.
Ohjatkaa hänet seurakunnan sururyhmään! Soita ja kysy seurakunnalta, missä sellainen kokoontuu. Ryhmästä on todella iso apu, sen voin taata!
Eläkeläiskerhoista lisäksi voi saada virkistystä.
Pitkä avioliitto on niin iso osa elämää, että sitä menetystä ei surra kuukaudessa tai parissa pois. Toipumiseen kuluu pari-kolme vuotta aikaa. Ja toipumista harvoin tapahtuu yksin.
Tottakai anoppi elää lastensa kautta enemmän tässä vaiheessa!
Menetyksen keskellä ei ole oikein lähteä häntä arvostelemaan asiasta ääneen. Anoppi on elänyt sillä tavoin, on sen nähnyt oikeana ja sillä siisti. Se ei kuulu muille.
Kukapa nainen ei eläisi osittain lastensa kautta?
Sekoitat mitä pahimpaan ajankohtaan kaksi asiaa: anopin oikeutetun surun ja anopin luonteenpiirteet passaamisineen.
Ne ovat kuitenkin ERI asioita!
Tottakai tämä suru kuuluu teidänkin taloonne. Hyvänen aika! Miehesi isähän on kuollut. Et kai elä niin kliinistä ja puhdistettua avioliittoa, että vastoinkäymisen tullen käännät selkäsi miehellesi?
Hän on vaikeassa tilanteessa. On oma suru ja äitinsä saattaminen uuteen alkuun. Lisäksi miehesi joutuu ottamaan ennenkaikkea huomioon sinut.
Avioliitto on tätä: joudutaan välillä antamaan anteeksi ja antamaan löysää. Tämä miehesi suru on OSA SINUN avioliittoasi ja osa YHTEISTÄ aikaanne.
SURKAA YHDESSÄ! Silloin et menetä mitään. Suru voi olla kaunista, ja saatte rikkaita värejä avioliittoonne. Se syventää suhdettanne.
Joskus voi tulla sinun vuorosi saada ylimääräistä bonustukea.
Löysää hieman mainitsemistasi tekemättömistä "hommista". Kuule, kyllä ne aikanaan tulee tehtyä. Parin kuukauden päästä alkaa jo näyttää valoisammalta... joskin saatat olla niin nuori, että se kaksikin kuukautta tuntuu olevan ikuisuus.
Toivottavasti ei niin ole.
Olipas todella hienosti sanottu!
Loukkaamatta alkuperäistä kirjoittajaa.
Kiva lukea joskus viisaita sanoja,ittekkin elämää nähneenä ja kokeneena.
Mietipä nyt... Anoppisi on surullinen, ja toisaalta hänen elämänsä on nyt yhtäkkiä kauhean tyhjää. Ei siellä kotona ole ketään juttuseurana silloin, kun huvittaisi jutella. Tiedätkö, että moni yksinäinen leski pitää radiota tai TV:tä päällä ihan koko valveillaoloaikansa vain, jotta olisi "seurantuntua". Yksinäisyyttä lievittää edes vähän se, että telkkarissa pyörii vaikka joku päivävisa. Ei mikään ihme, että keksii tikusta asiaa ja poikaa (perheineen) tulee pyydettyä kahvittelemaan. Ei hän ehkä tiedä, kenen muunkaan kanssa ne kahvit joisi. Tai ei tässä vaiheessa halua vielä kahvitella muiden kanssa. Ei tietenkään anoppi opi muutamassa kuukaudessa elämään itsenäistä leskielämää - hänellä on suruaika menossa! Kun suru vähän helpottaa, kun menetyksestä vähän toipuu, hän vähitellen alkaa keksiä muutakin seuraa kuin omat lapsensa. Nyt varmasti tuntuu siltä, että onneksi on sentään lapset olemassa, ei ole niin totaalisen yksin. Sanot, että ydinperheellänne on vähän yhteistä aikaa ja tekemättömiä hommia? Oikeinko miehesikin suruaikana mietit hommia, jotka ovat ikävästi jääneet tekemättä? Se on raskasta aikaa, kun miehen isä kuolee, ei siinä karskikaan mies välttämättä jaksa niitä arkipäiväisiä remontteja tai matontamppauksia miettiä ja tehdä. Miehesikin suree! Ei oikea elämä mene kuten tv-sarjoissa, joku kuolee ja hetken päästä ollaankin jo kuin ei koko kuolemaa olisi sattunutkaan. Kestää kauan että perheenne elämä on entisillä raiteillaan. Meidän kohdalla meni vuosi apen kuolemasta, että kaikki kuolinpesän hommat oli hoidettu ja pystyttiin miettimään niitä kuolinpesän ulkopuolisia asioita kunnolla. Siihen saakka ydinperheemme eli vähän puolittaisella teholla, koitettiin lasten takia elää mahdollisimman normaalia elämää MUTTA sekin ymmärrettiin, ettei aina jaksa tai halua. Minusta tuntuu, että vaikka anoppi kuinka tuntuukin rasittavalta tällä hetkellä, teidän pitää olla hänen tukenaan. Ja sinun pitää olla miehesi tukena. Jos miehesi haluaa tukea äitiään (kuka poika ei haluaisi, ja kuka äiti ei toivoisi poikansa tukea tässä tilanteessa?), sinun pitää tukea miestäsi. Jos vuoden päästäkin tilanne on niin, että sinusta tuntuu, että oma perheenne on jäänyt ikuisesti paitsioon, ota asia uudelleen puheeksi. Ei anoppisi varmaan tajuakaan huoltasi perheesi ajankäytöstä ja hommista - hänellä on oma iso surunsa kestettävänä ja sen rinnalla saattaa toisten lomamatkat sun muut tuntua aika pieniltä "murheilta". Jaksamista joka tapauksessa, koitahan vähän asettua anopin asemaan nyt!
Olen kyllä pohtinut näitä asioita paljon, miettinyt miltä tuntuisi oma puoliso menettää ja kuinka tyhjältä elämä sen jälkeen tuntuisi. Yhdessä valvottiin sairaalassa ja järjestettiin hautajaisia. Olen soitellut anopille, kysellyt vointeja, käynyt kylässä, kuunnellut, ehdottanut sururyhmiä ja pyytänyt kylään. Miehen kanssa ollaan käyty isänsä kuolemaa läpi ja muisteltu.
Olemme mieheni kanssa molemmat vuorotöissä hoiva-alalla ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Yhteistä aikaa ei töidemme ja lastenhoitojärjestelyjen vuoksi juuri ole.
Koen kyllä ymmärtäväni anoppiani, mutta olen huolissani myös omasta jaksamisestamme. Mieheni on itse sanonut suremisen olevan vaikeaa energiansa mennessä äitinsä tukemiseen. Lapset vaistoavat Mummansa surun tämän hössöttäessä suuna päänä. Tilanne on hankala ja helpottanee onneksi ajan kanssa.
Jos olette todellakin moelmmat hoiva-alalla, sitä suuremmalla syyllä jäin ihmettelemään purkaustasi. Eikö sinun pitäisi jo ihan ammatilliselta pohjalta ymmärtää toisen surua, tietää surun prosessit ja niihin menevän ajan ihmmisen kriisinkäsittely mekanismissa?
Kuolemasta, varsinkin puolison, ei toivuta muutamassa kuukaudessa, ei edes vuodessa !!
Lesken tukipilareina ovat ensisijaisesti omat lapset, ne joita suru koskettaa samalla tavalla. Mitään sururyhmiä, ammattiapua tai terapiaa ei normaali suruprosessi tarvitse jos ympärillä on samassa surussa eläviä sukulaisia ja perheenjäseniä joiden kanssa asiaa käsitellä jos siltä tuntuu. Yhdessä läpi eläen ja toisiaan tukien suru kyllä suhteutuu aikanaan.
Minusta sinä itse tarvisit tässä tilanteessa ammatti apua suhtautumisei ja asenteesi vuoksi, etenkin jos työskentelet hoiva-alalla, asenteesi on todella törkeä.
Suru ottaa aina aikansa, niin anopin suru, miehesi suru, lastesi suru ja omakin surusi (menetit apen ja lastesi papan...). Täällä mielellään ilkeillään toisille, mikä näkyy näistä kommenteista, mitä lie ihmisten pienuutta ja itsetehostuksen tarvetta. Kovin hyvin kuitenkin ymmärrän sinun huolesi ydinperheen jaksamisesta, ja viisautta on myös tuo loppukaneettisi että todennäköisesti ja onneksi aika auttaa...
Käytännön vinkkejä: viivoja kalenteriin. Katsotte miehenne kanssa yhteisiä vapaapäiviänne, ja niihin sitten vain viivoja, jotka ovat tarkoitettu teitä ja lapsianne varten. Jos siihen on jotain tarjoutumassa (esim. anoppi) ei tarvitse selitellä muuta kuin että silloin ja silloin on sovittu meno. Kännykät kiinni - ehkä joudutte lähtemään eväsretkelle luontoon tai autoretkelle lähikuntaan, mutta ainakin on hetki aikaa ihan yhdessä. Miehesi varmaan tämän ymmärtää. Tarkoitus ei ole anoppia hylätä, vaan nipistää vähän aikaa itselle.
Toinen vinkki: käännä anoppisi suruenergia johonkin rakentavaan. Keksi jotain josta voisit olla aidosti kiitollinen (ikkunanpesua, pöytäliinojen silittämistä tai puutarhanhoitoa), tarjoa köyttä ja jos anoppi tarttuu täkyyn, liikutu kyyneliin silkasta kiitollisuudesta. Anoppi ymmärtää kuinka tarpeellinen hän onkaan...
Kolmas vinkki (aika haastava): ruvetkaa luomaan mielikuvia koirasta tai kissasta, akvaariosta tai undulaatista. Kuinka kiva semmoinen olisi ja kuinka lapset tykkäisivät. Sitä sitten voitaisi hoitaa vähän vuoroonkin (koti pitää sille kyllä valita, mieluummin ehkä se anoppila). Kaikille olisi mukavaa uutuutta murheeseen silitellä jotain pientä ja karvaista.
Itse vein anoppi-vainaani aikoinaan Marttakerhoon kädestä pitäen. Hän istui ja valitti kotona murheitaan vanhempiensa kuoltua, mikä oli tietysti ihan ymmärrettävää surua - olin kuitenkin näkevinäni jotain turhautunutta energiaa surun alla. Ensimmäiset kerrat mentiin yhdessä, mutta sitten minä en enää ehtinyt (en ollut kuvitellutkaan kauaa moista ehtiväni siinä elämäntilanteessa). Anoppi kuitenkin innostui martoista ja toimi niissä monta vuotta.
Tsemppiä teille kaikille.
Kun meikäläisen äiti kuoli yllättäen 50 vuotiaana. Isäni kertoi paljon myöhemmin että ensimmäiset kuukaudet menivät "helposti" mutta karu totuus iski vasta paljon myöhemmin.
Tottakai Teidän velvollisuutenne on tukea anoppianne/äitiänne tässä surussa. Ei suru sieltä parissa kuukaudessa katoa. Nyt anopin sydän on tuskaa ja avuttomuutta täynnä. Yksinäisyys kalvaa ja vie elämänilon. Tottakai hän tarraa teihin ja pyrkii lähelle. Ottakaa siis avosylin vastaan.
"P..le teitä nykyajan ihmisiä, minä, minä, minä.."
Jos mies on kuollut vasta muutama kuukausi sitten, niin ei ihme, että anoppi tarrautuu teihin liikaa.
avioero varmasti kolkuttelee oven takana, kun ei mies saisi edes äitiään tukea.
Toivottavasti itse kestät yksin sitten kun vanhempasi ja miehesi kuolevat.
Hyvää loppuelämää!