Seuraa hieman rohkaisun sanoja kohtalotovereille häviäjyyden messiaalta. Kolmas vuosikymmen lähestyy puoliväliä, peräkammarissa aikani vietän, netin ulkopuolella ei ole ystäviä, seksuaalis-romanttiset kehitelmät eivät ole edenneet edes kädestä pitämisen asteelle... Ai niin, ja päivääkään työkokemustakaan ei ole kertynyt, mistä sitten seuraa sellainen hauska juttu, etten koskaan ole päässyt työhakemuksissanikaan edes haastatteluvaiheeseen. (Onneksi säästössä on hieman rahaa, joten voin hankkia kokemusta rahalla ...ei suinkaan seksistä, jonka maksullisuus on periaatteitani vastaan vaan työstä. Jos tarjoudun ilmaiseksi töihin jollekin ja maksan vielä parisataa euroa kuussa siitä, että joku kelpuuttaa, saatan jopa saada jonkin merkinnän CV:heni. Tämän varaan ainakin lasken.)
Joka tapauksessa nyt sitten asiaan. Yläasteen ja lukion aikoihin seksuaalinen nokkimisjärjestys kävi jo selväksi: urheilijat ja komeat pojat pariutuivat ja saivat naisten huomion, jotkut taviksetkin pystyivät sen työllä hankkimaan - ja sitten olimme me, paarialuokka, joiden olemassaoloa sukupuolisina olioina ei edes tunnustettu. Silloin toki eli vielä toive, että asiat voisivat muuttua, ainakin mikäli hoitaisimme opinnot kunnialla emmekä tuhlaisi aikaamme ryyppäämiseen ja rellestämiseen.
Nyt tiedän enemmän: ryyppäämällä ja rellestämällä olisi hankittu niitä kontakteja, joiden avulla olisi saatu ehkä työpaikka, ehkä romanttista säpinääkin. Lisäksi seksuaalisen markkina-arvon pysyvyys on selviö: tilanne ei tästä enää korjaannu; ei, vaikka suihkussa kävisi, puhtaat vaatteet vaihtaisi ja hiukset kampaisi. Kuriositeettinä, lukijani, kaltaiseni, mainittakoon vielä tapaus, joka irroitti minusta psykoottista naurua, ja johon myös muiden syrjäytyneiden ressukoiden tulisi suhtautua samalla mielipuolen huvittuneisuudella. Puhun siis tapauksesta Josef Fritzl. Itävallan ihmispetohan sai parisataa rakkauskirjettä lemmenkipeiltä naisilta, jotka näkivät hänen pahuutensa alta väärinymmärretyn, pelastettavissa olevan ihmisparan, uhrin.
Montakos rakkauskirjettä te, veljeni, olette saaneet? Urheilijapojille häviäminen tuntui luonnolliselta jo yläasteella, mutta on tunnustettava, että vähän aikaa meni sulatellessa 0 - 200-rökäletappiota yli 70-vuotiaalle ukolle, joka piti tytärtään parikymmentä vuotta kellarissa seksiorjana. (Nyt ainakin tiedän, mitä kannattaa kirjoittaa seuranhakuilmoitukseen nolla vastausta poikivan "yli 20-vuotias mies poikuus tallella" -totuuden sijaan.)
Niin se käy. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan verrataanpa tilannetta eläinmaailmaan. Käsite "alfauros" on siirtynyt nelijalkaisten laumakäyttäytymisestä myös kaksilahkeisia koskevaksi, mutta elukoiden kohdalla määritelmä on yksinkertainen: se yhteisön uros, joka saa seksiä. Ihmisalfauros ei siis suinkaan tarkoita mitään sixpackrolexbemarihirmua vaan karkeasti ottaen yhdeksääkymmentäseitsemää prosenttia aikuisista miehistä. Toisin sanoen lähestulkoon kaikki muut ovat alfauroksia, me emme - repikäämme huumoria siis siitä, että ainakin saamme työpanoksellamme (sikäli kun kelpaamme siihenkään) pitää pyöriä pyörimässä, kunis kuolema laulumme katkaisee ja geenimme poistuvat kierrosta. Tuossa tilanteessa on kaiketi kunkin oma asia, viitsiikö pahemmin ponnistella saavuttaakseen jotakin materialistista elämän korviketta - itse tyydyn suosiolla asketismiin (tosin mitäpä minulla vaihtoehtonakaan olisi).
Toivonkipinän säilyttäminen on inhimillistä, tiedän sen - olinhan sellainen joskus itsekin. Onnekkaimmille meistä voi olla tarjolla kaveripojan rooli, jossa luvassa voi erinäisten työsuoritusten vastalahjaksi olla jopa vuosikausia jatkuvaa seksuaalista vihjailua, joka kenties jonakin päivänä konkretisoituu (sitä ennen tosin Irak ehtii laillistaa homoavioliitot ja Beatles tehdä reunion-kiertueen). Niillekin, jotka eivät kelpaa edes kavereiksi, löytyy jostakin lohdun sanoja. "Odota vain, niin vielä se oikea löytyy", saatatte kuulla, ja joskus puhutaan ns. toisesta kierroksesta siellä kolmenkympin hujakoilla, kun nuoruudella alkaneet pitkät suhteet rakoilevat ja riivinrautojen biologiset aikaraudat tikittävät. Jossakin vaiheessa se nuorena uurastaminen ja kunnollisuuskin palkitaan, kun naiset kypsyvät ja alkavat arvostaa turvallista ja vakiintunutta keskiluokkaista elämää. (Tämä siis niille kohtalotovereilleni, joista insinöörejä tai muita hyödyllisiä ihmisiä leivotaan; minulle niin ei tule käymään.) Asiasta on nyt jopa tieteellistä evidenssiä, kun evoluutiopsykologi, tohtori Gayle Brewer Lancashiren yliopistosta jokunen viikko sitten totesi, että vaikka naiset hame hampaissa pahoja renttupoikia tavoittelevatkin, lopulta he asettuvat aloilleen kilttien ja turvallisten miesten kanssa.
Eri asia sitten, miksi tähän tarvittiin tohtoristason auktoriteettia. Ehtihän Panu Höglund jo vuosia sitten ilmaista asian sanakääntein, joiden väkevyydessään ja rumuudessaan esteettinen dekadenssi hakee vertaistaan:
"Suomalaisen naisen pimppa on se viemäri, johon koko maailman miehet likaisine kyrpineen ruilauttavat liejunsa, ja tietysti ilman kondomia. Sitten kun naisella on jo aids ja kuppa ja lapsi, sitten se kiltti suomalainen mies kyllä kelpaa elättäjäksi ja tartutettavaksi."
Jos vaihtoehtona on kuitenkin koko elämä ilman minkäänlaista läheisyydentunnetta, tuo on kai silti parasta, mihin kannattaa edes haaveissaan tähdätä.
Ai niin, joku voisi sanoa, että niitä aloitteita voisi naisille alkaa tehdä valittamisen sijaan. Suosittelen lämpimästi: kun ensin vuosikymmenen verran koulumaailmassa oppi kuulemaan nimensä romanttis-seksuaalisessa mielessä vain vitsinä tai pahimmillaan rangaistuksena ("Me paritetaan sinut ___:lle, jos et lähde naruhyppäämään/röökille/jne."), eikä vieläkään ole saanut minkäänlaista todistusta edes olemassaolostaan seksuaalisena olentona, ääneen ja eleisiin saa juuri sellaista itsevarmuutta, josta naiset syttyvät. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että flirtin ja seksuaalisen häirinnän suurin ero ei ole siinä mitä tehdään vaan siinä kuka tekee. Tähänhän naisliike on pyrkinyt koko ajan, kun ahdistelu ja häirintä halutaan virallisesti saada määritellyksi periaatteella "jos se siltä tuntuu, niin sitä se myös on". Komeat miehet saavat siis edelleen tehdä suoria seksuaalisia ehdotuksia siinä missä jatkossa meikäläisten vaivihkaisia katsekontakteja käsitellään käräjillä.
Jatkossa joudumme siis olemaan entistäkin varovaisempia, ja tietäähän sen miten siinä käy. Henry Fielding jo 1700-luvulla totesi romaanissaan "Joseph Andrews", miten röyhkeys repii alas päivässä sen minkä kainous vuodessa rakentaa. Ja meillä jos kellä ei ole varaa röyhkeyteen! Ei, hylätkäämme suosiolla aloitteet ja turvautukaamme odotustaktiikkaan, jota tähänkin saakka olemme käyttäneet - emmehän tahdo vaikuttaa himokkailta pervoilta. Eletäänhän tasa-arvon aikaa, ja naisetkin voivat tehdä aloitteita! (Ja tekevätkin, eivät tosin minun näkökulmastani, mutta anekdotaalisten todisteiden valossa ainakin miehille, joilla on talossaan kellari. Ei kun rakennushommiin.)
Loppuun olisi pitänyt säästää jokin hyvä ajatelma, mutta minkäs teet: on asioita, jotka alkavat lupaavasti, mutta osoittautuvat jo keskivaiheilla lässähtämisen merkkejä ja huononevat vain loppua kohti ilman toivoakaan nokkelasta viimeisestä kappaleesta, jonka jälkeen kaikki aiemmat sanat näyttäytyvätkin uudessa valossa. Tosin tuolla tempulla voi pelastaa vain huonon tekstin, ei huonoa elämää: jälkimmäisessä ei voi kääntää sivuja taaksepäin, vaan kuten Kundera toteaa, "einmal ist keinmal" - virheitä ei kuitenkaan voi palata korjaamaan. Siis, lukijani, ystäväni, älä suotta yritä, elätä toivoa tai etsi tarkoitusta: luovuta! Säilytä itseriittoinen ylpeytesi, kykysi puolivillaiseen älylliseen onanismiin! Muutakaan sinulla ei ole, ei kai koskaan edes ollut.
Joka tapauksessa nyt sitten asiaan. Yläasteen ja lukion aikoihin seksuaalinen nokkimisjärjestys kävi jo selväksi: urheilijat ja komeat pojat pariutuivat ja saivat naisten huomion, jotkut taviksetkin pystyivät sen työllä hankkimaan - ja sitten olimme me, paarialuokka, joiden olemassaoloa sukupuolisina olioina ei edes tunnustettu. Silloin toki eli vielä toive, että asiat voisivat muuttua, ainakin mikäli hoitaisimme opinnot kunnialla emmekä tuhlaisi aikaamme ryyppäämiseen ja rellestämiseen.
Nyt tiedän enemmän: ryyppäämällä ja rellestämällä olisi hankittu niitä kontakteja, joiden avulla olisi saatu ehkä työpaikka, ehkä romanttista säpinääkin. Lisäksi seksuaalisen markkina-arvon pysyvyys on selviö: tilanne ei tästä enää korjaannu; ei, vaikka suihkussa kävisi, puhtaat vaatteet vaihtaisi ja hiukset kampaisi. Kuriositeettinä, lukijani, kaltaiseni, mainittakoon vielä tapaus, joka irroitti minusta psykoottista naurua, ja johon myös muiden syrjäytyneiden ressukoiden tulisi suhtautua samalla mielipuolen huvittuneisuudella. Puhun siis tapauksesta Josef Fritzl. Itävallan ihmispetohan sai parisataa rakkauskirjettä lemmenkipeiltä naisilta, jotka näkivät hänen pahuutensa alta väärinymmärretyn, pelastettavissa olevan ihmisparan, uhrin.
Montakos rakkauskirjettä te, veljeni, olette saaneet? Urheilijapojille häviäminen tuntui luonnolliselta jo yläasteella, mutta on tunnustettava, että vähän aikaa meni sulatellessa 0 - 200-rökäletappiota yli 70-vuotiaalle ukolle, joka piti tytärtään parikymmentä vuotta kellarissa seksiorjana. (Nyt ainakin tiedän, mitä kannattaa kirjoittaa seuranhakuilmoitukseen nolla vastausta poikivan "yli 20-vuotias mies poikuus tallella" -totuuden sijaan.)
Niin se käy. Eikä siinäkään vielä kaikki, vaan verrataanpa tilannetta eläinmaailmaan. Käsite "alfauros" on siirtynyt nelijalkaisten laumakäyttäytymisestä myös kaksilahkeisia koskevaksi, mutta elukoiden kohdalla määritelmä on yksinkertainen: se yhteisön uros, joka saa seksiä. Ihmisalfauros ei siis suinkaan tarkoita mitään sixpackrolexbemarihirmua vaan karkeasti ottaen yhdeksääkymmentäseitsemää prosenttia aikuisista miehistä. Toisin sanoen lähestulkoon kaikki muut ovat alfauroksia, me emme - repikäämme huumoria siis siitä, että ainakin saamme työpanoksellamme (sikäli kun kelpaamme siihenkään) pitää pyöriä pyörimässä, kunis kuolema laulumme katkaisee ja geenimme poistuvat kierrosta. Tuossa tilanteessa on kaiketi kunkin oma asia, viitsiikö pahemmin ponnistella saavuttaakseen jotakin materialistista elämän korviketta - itse tyydyn suosiolla asketismiin (tosin mitäpä minulla vaihtoehtonakaan olisi).
Toivonkipinän säilyttäminen on inhimillistä, tiedän sen - olinhan sellainen joskus itsekin. Onnekkaimmille meistä voi olla tarjolla kaveripojan rooli, jossa luvassa voi erinäisten työsuoritusten vastalahjaksi olla jopa vuosikausia jatkuvaa seksuaalista vihjailua, joka kenties jonakin päivänä konkretisoituu (sitä ennen tosin Irak ehtii laillistaa homoavioliitot ja Beatles tehdä reunion-kiertueen). Niillekin, jotka eivät kelpaa edes kavereiksi, löytyy jostakin lohdun sanoja. "Odota vain, niin vielä se oikea löytyy", saatatte kuulla, ja joskus puhutaan ns. toisesta kierroksesta siellä kolmenkympin hujakoilla, kun nuoruudella alkaneet pitkät suhteet rakoilevat ja riivinrautojen biologiset aikaraudat tikittävät. Jossakin vaiheessa se nuorena uurastaminen ja kunnollisuuskin palkitaan, kun naiset kypsyvät ja alkavat arvostaa turvallista ja vakiintunutta keskiluokkaista elämää. (Tämä siis niille kohtalotovereilleni, joista insinöörejä tai muita hyödyllisiä ihmisiä leivotaan; minulle niin ei tule käymään.) Asiasta on nyt jopa tieteellistä evidenssiä, kun evoluutiopsykologi, tohtori Gayle Brewer Lancashiren yliopistosta jokunen viikko sitten totesi, että vaikka naiset hame hampaissa pahoja renttupoikia tavoittelevatkin, lopulta he asettuvat aloilleen kilttien ja turvallisten miesten kanssa.
Eri asia sitten, miksi tähän tarvittiin tohtoristason auktoriteettia. Ehtihän Panu Höglund jo vuosia sitten ilmaista asian sanakääntein, joiden väkevyydessään ja rumuudessaan esteettinen dekadenssi hakee vertaistaan:
"Suomalaisen naisen pimppa on se viemäri, johon koko maailman miehet likaisine kyrpineen ruilauttavat liejunsa, ja tietysti ilman kondomia. Sitten kun naisella on jo aids ja kuppa ja lapsi, sitten se kiltti suomalainen mies kyllä kelpaa elättäjäksi ja tartutettavaksi."
Jos vaihtoehtona on kuitenkin koko elämä ilman minkäänlaista läheisyydentunnetta, tuo on kai silti parasta, mihin kannattaa edes haaveissaan tähdätä.
Ai niin, joku voisi sanoa, että niitä aloitteita voisi naisille alkaa tehdä valittamisen sijaan. Suosittelen lämpimästi: kun ensin vuosikymmenen verran koulumaailmassa oppi kuulemaan nimensä romanttis-seksuaalisessa mielessä vain vitsinä tai pahimmillaan rangaistuksena ("Me paritetaan sinut ___:lle, jos et lähde naruhyppäämään/röökille/jne."), eikä vieläkään ole saanut minkäänlaista todistusta edes olemassaolostaan seksuaalisena olentona, ääneen ja eleisiin saa juuri sellaista itsevarmuutta, josta naiset syttyvät. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että flirtin ja seksuaalisen häirinnän suurin ero ei ole siinä mitä tehdään vaan siinä kuka tekee. Tähänhän naisliike on pyrkinyt koko ajan, kun ahdistelu ja häirintä halutaan virallisesti saada määritellyksi periaatteella "jos se siltä tuntuu, niin sitä se myös on". Komeat miehet saavat siis edelleen tehdä suoria seksuaalisia ehdotuksia siinä missä jatkossa meikäläisten vaivihkaisia katsekontakteja käsitellään käräjillä.
Jatkossa joudumme siis olemaan entistäkin varovaisempia, ja tietäähän sen miten siinä käy. Henry Fielding jo 1700-luvulla totesi romaanissaan "Joseph Andrews", miten röyhkeys repii alas päivässä sen minkä kainous vuodessa rakentaa. Ja meillä jos kellä ei ole varaa röyhkeyteen! Ei, hylätkäämme suosiolla aloitteet ja turvautukaamme odotustaktiikkaan, jota tähänkin saakka olemme käyttäneet - emmehän tahdo vaikuttaa himokkailta pervoilta. Eletäänhän tasa-arvon aikaa, ja naisetkin voivat tehdä aloitteita! (Ja tekevätkin, eivät tosin minun näkökulmastani, mutta anekdotaalisten todisteiden valossa ainakin miehille, joilla on talossaan kellari. Ei kun rakennushommiin.)
Loppuun olisi pitänyt säästää jokin hyvä ajatelma, mutta minkäs teet: on asioita, jotka alkavat lupaavasti, mutta osoittautuvat jo keskivaiheilla lässähtämisen merkkejä ja huononevat vain loppua kohti ilman toivoakaan nokkelasta viimeisestä kappaleesta, jonka jälkeen kaikki aiemmat sanat näyttäytyvätkin uudessa valossa. Tosin tuolla tempulla voi pelastaa vain huonon tekstin, ei huonoa elämää: jälkimmäisessä ei voi kääntää sivuja taaksepäin, vaan kuten Kundera toteaa, "einmal ist keinmal" - virheitä ei kuitenkaan voi palata korjaamaan. Siis, lukijani, ystäväni, älä suotta yritä, elätä toivoa tai etsi tarkoitusta: luovuta! Säilytä itseriittoinen ylpeytesi, kykysi puolivillaiseen älylliseen onanismiin! Muutakaan sinulla ei ole, ei kai koskaan edes ollut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Helvetin hyvä kirjoitus, sinulla on sana hallussa veliseni!
Itse olen päässyt tuolle kaveripoika-asteelle ja olen saanut sitä vihjailua joskus, tietysti työsuorituksia vastaan. Ehkä olisin voinut olla jotakin muutakin kuin kun pelkkä kaveri, mutta kun en uskaltanut ilmaista halujani naista kohtaan millään tavalla eli toisin ilmaistuna en takonut kun rauta oli kuumaa, niin ajauduin kaveripoika-kastiin. Tämä toimettomuus johtuu siitä, että olen loveshy-mies.
En minäkään kouluaikoinani saanut minkäänlaista todistusta olemassaolostani seksuaalisena olentona ja komeat pojat saivat tytöt. Minulle tytöt vain naureskelivat ja olin heille pelkkä vitsi. Yhden ainoan seksikokemuksen olen kuitenkin onnistunut hankkimaan humalapäissäni erään itseäni vanhemman yh-äitin kanssa, mutta se ei ole minua juuri muuttanut.
Olit myös hyvin ottanut kantaa tuohon alfaurosjuttuun eli alfauroksia ovat kaikki miehet, jotka saavat ja me 3% emme ole.
Itse kun en noita aloitteita uskalla/osaa tehdä niin olen myös siirtynyt odottelutaktiikkaan.
ja muut sunlaisesi ruikuttaminen. Olet aivan varmasti sivuuttanut naisia, jotka sinusta olisivat olleet kiinnostuneita mutta rumia. Elät mielikuvitusmaailmassasi sarjakuvien kera ja haluat sarjakuvasankarinaisen tyyliin kissanainen tai muu yhtä sähäkkä tapaus. Ei iske se naapurin tavallinen rumahko maija vaan kuolaat seksipimujen perään niinkuin kaikki muutkin miehet. TAVIS ei kelpaa ei miehelle eikä naiselle.
Jotta perkeles mikä itsekeskeinen paska oot. Ota niskasta kiinni itseäs saamaton vätys. Ei naisen "saaminen" ole kaikki kaikessa. Että ottaa tollaset paskat ruikuttajat aivoon sori vaan. NYYH NYYH NYYH. Mee töihin, jotta saat muutakin sisältöä elämääs kuin nettipelit ja -runkkauksen.
tästä meidän ATM-luusereiden ongelmasta ei voida puhua liikaa. Ja mies joka ei tätä itse ole kokenut ei voi koskaan kuvitella millainen helvetti meidän päidemme sisällä velloo. Jos miehelle on ollut jo lapsena itsestään selvää, että hän on mies ja naiset kiinnostuvat hänestä niin hänen on mahdotonta astua meidän saappaisiin, joita ei tunnusteta seksuaalisina olentoina.
Heh, heh täällä toinen häviäjyyden messias. Kaikki voisi olla itseni kirjoittamaa. Ikää jo yli 30.
Työnhaussa työnantajat vaativat jo ohjelmistosuunnittelijalta ulospäinsuuntautunutta persoonaa ja silloin kun haastatteluun olen päässyt kysytään perhe-elämästä, vaikka työnantaja hyvin näkee papereista, että naimaton. Sano siinä sitten haastattelijalle, että ei ole vaimoa, lapsia, saati ystäviä sitten lapsuuden. Muut selittää varmaan ummet ja lammet perhe-elämästään ja itse ei tiedä mitenkä päin pitäisi istua, kun veistä väännetään sisällä.
Luin tältä palstalta vaikken vakkari olekaan, että naiset rakastuvat itsevarmoihin miehiin, jotka ovat tyytyväisiä itseensä, eivätkä suinkaan renttuihin tai pelimiehiin. Mutta kuinkas sitten sitä itsevarmuutta kehitetään, kun positiivisia kokemuksia ei ole ainuttakaan ja teini-iässä, kun sitä itsevarmuutta kehitettiin, oli pelkkä vitsi. Jossain vaiheessa alkaa tuntemaan myös itsevihaa ja tätä itsevihaa parisuhde leikeistä syrjäytyneet miehet kanavoivat tälläkin palstalla naisiin.
Suhteen kuvitteleminenkin on hankalaa, kun silloin joutuisi kohtaamaan oman itsevihansa. Mieluummin sitä elelee erakkona unohtaen koko parisuhteen muodostamisen. Jos nyt sitten nainen osoittaisi kiinnostusta, omassa itsevihassa olisi kyllä perkeleenmoinen työstäminen. Siinä tuskin tietäisi pitäisikö samantien hypätä narukeinuun vai luopua jostakin viimeisestä oman egon ylpeyden ripauksesta.
"Säilytä itseriittoinen ylpeytesi, kykysi puolivillaiseen älylliseen onanismiin! Muutakaan sinulla ei ole, ei kai koskaan edes ollut."
Ja sitä viimeistä ylpeyden ripaustakaan, kun ei meille suotaisi. Pitäsi varmaan olla jokin elävä Buddha ilman egoa, valona pimeässä maailmassa. Voi vitun jeesus, en muuta sano. Ehkä ei pitäisi olla julma itseä kohtaan. Itseironisen surullisuuden kanssa sietää vielä elää toisin kuin elämään vittuuntuneen itsevihan.