Tämä päivä on ollut taas vaikea. Melkein tähän kellonaikaan 6 kk sitten eli joulun aatonaattona sain tiedon, joka muuti elämäni, poikani, esikoiseni on kuollut. Miten nämä kuukaudet. ovat menneet, en tiedä. Päivät vain kuluvat, välillä on helpompaa, kunnes ikävä taas iskee jalat alta.
Rakastan sinua aurinkoon ja kuuhun ja takaisin Äitisi
Rakastan sinua aurinkoon ja kuuhun ja takaisin Äitisi
Vastaukset 12
Vanhimmat
Välillä iskee miljoonalla voltilla ikävä. Itse menetin rakkaan pikkuveljeni puoli vuotta sitten.
Minulla on tänään ollut myös murehtimispäivä. On itkettänyt. On täytynyt katsoa hautajaiskuvia. Tämmöstä tämä on. Välillä on hiukan helpompaa. Hiukan.
Mullakin surunpäivä... En voi katsoa vielä valokuvia.
Haudalla ramppaan...
Helpottaa päästä "lähelle" mutta ikävä murtaa taas sen jälkeen.
Kiitos ja voimahalaus teille molemmille ja kaikille muillekkin sureville, täällä voi onneksi kertoa, miten huonosti sitä välillä voi, muuten yrittää vain toisten nähden sinnitellä.
Huomenna saamme poikamme hautakiven paikoilleen, siitäkin tuli ilmoitus juuri eilen, kun muutenkin tuo kuolinpäivä on niin vaikea.
Sinulla tuli kuusi kuukautta, minulla viimeyönä kuusi viikkoa kun Rakas esikoispoikani menehtyi...
Ja varmaan meistä molemmista tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen...
Minun elämäni pysähtyi silloin, mutta maailma on mennyt eteenpäin... Päivät ja viikot ovat kuluneet, enkä taida olla vielä päässyt edes kunnolla alkuun tämän surun ja menetyksen kanssa.
Tätä on niin vaikea uskoa todeksi ja hyväksyä...
Sinulle ja kaikille muille rakkaansa menettäneille lämmin halaus!
surevilla menee.Tiedän tuon olotilan,hirveää ahdistusta ja itkua.On vain hirveän tuskaisia ja tuskaisia päiviä,joku pieni ilo voi olla siinä välissä mutta kuitenkin tietoisuus menetetystä lapsesta on tajunnassa silloinkin.Joku on sanonut että pitää jaksaa se koko vuodenkierto kunnes tulee vuosi kuolemasta.Onko se sitten helpompaa,en tiedä,tuntuu mahdottomalle.Kyllä me aina niitä voimia saamme,jaksamme päivän kahlata läpi.Uni on ainoa johon pääsee pakoon.Lämmin halaus sinulle Viola ja kaikille joiden rinnassa asuu suru.
Esikoispoikani kuolemasta tuli vuosi ja kolme kuukautta. En voi sanoa, että on helpompaa, vaikka juhlapyhät on koettu sen ensimmäisen vuoden jälkeen poikani kuolemasta. Vieläkin surun ja tuskan aalto tulee ja tempaa mukaansa.
Oli vaikeaa miettiä juhannuksena, että poikani ei ole enää viettämässä juhannusta, vaikka tämä juhannus oli jo toinen ilman poikaani. Kovin ahdistukseni ja syyllisyyden tunteeni poikani kuolemasta ovat vähän helpottaneet. Alanko sitten pikkuhiljaa nöyrtyä, että poikani aika oli lähteä. Mieleni kuitenkin sotii välillä. Miksi poikani, jolla oli elämä edessään, piti ottaa pois tästä elämästä? Miksi vanhat ihmiset, jotka ovat vuodepotilaana vuosia ja ovat valmiita lähtemään, saavat elää pitempään?
Välillä tunnen heikotusta ja suru ja tuska tempaa mukaansa ja välillä tunnen olevani vähän vahvempi ja "viisaampi" kuin ennen poikani kuolemaa. Tietoisuuteni poikani kuolemasta seuraa alituisesti mukanani. Poikani kuolemansuru on asettunut rintaani, eikä se sieltä mihinkään häviä, enkä haluakaan unohtaa poikaani. Hän kulkee mukanani sydämessäni, minne sitten menenkin ja mitä teenkin. Poikani kuolemansuru on osa minua, ja se minun on hyväksyttävä ja elettävä elämääni eteenpäin.
Voimia teille lapsensa menettäneille.
Esikoiseni kuolemasta tulee 30.6.kaksi vuotta. Ikävä on. Taaksepäin katsoen; olen mennyt eteenpäin, vahvistunutkin, mutta en tiedä, miten aika on kulunut, paljon on asioita ja aikaa, etten niitä muista tältä ajalta. Päivä kerrallaan. Koko ruumista tärisyttävä ikävä ja itku tulee ajoittain. Ehkä se tästä jotenkin, alkaa elämä sujua, mutta kyllä on ikävä...
Lämpimiä ajatuksia teille kaikille. Niin samoin sävyin kulkee meidän yhteinen surun tiemme.
Tulin juuri poikani haudalta. Hautakivi on nyt paikoillaan ja itkuhan siellä tuli. Tuntui aivan hirveältä lukea siinä kivessä poikani nimi. Lohduttauduin tosin sillä, että siihen kiveen tulee aikanaan myös oma nimeni.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut pojalleni kirjeen ja päätin, että luen sen sitten hänelle, kun kivi on paikoillaan ja niin teinkin. Vähän helpotti.
Niin kuin te muutkin olette todenneet, niin tämän asian kanssa vain on nyt elettävä. Tämä olotila on kuin jonkinlainen amputointi tai vammautuminen, tämä suruhan ei koskaan katoa, se kulkee koko ajan mukana, osana itseä todella, koko loppuelämän ajan. Ehkä suru muuttaa muotoaan, niinkuin sanotaan, en tiedä, aikaa oman poikani kuolemasta on kuitenkin kulunut vielä niin vähän aikaa. Ei tätä vieläkään aina todeksi tajua.
Poikani kuolemasta tulee nyt muutama viikko yli vuosi. Itkua on ollut joka päivä, mietin lastani päivittäin ja juttelenkin hänelle. Kerroin esimerkiksi tänään, että siskolla on poikaystävä ja hän on onnellinen sen vuoksi mutta kaipaa pikkuveljeään. Suru ei varmasti koskaan lakkaa päin vastoin se voimistuu kun miettii asioita joita ei koskaan voi käydä läpi ja tavata omaa lastaan. Mutta minulla on myös ihania muistoja joita ilman en jaksaisi elää... kiitos siitä. Rakastan aina lastani ja kahden muun sisaren kanssa me aina muistamme lastani ja veljeämme.
Sinulla yli vuosi, minulla vasta puoli vuotta poikani kuolemasta. Itkenyt olen minäkin joka päivä, valokuvat kirjahyllyllä, jotkut esineet, muistot tuovat itkun. Muistot tuovat voimaakin ja ehkä... kun aikaa kuluu voin ajatella poikaani ilman sydäntä raastavaa tuskaa. Voimia sinulle kohtalotoveri.
Jo jonkin aikaa olen käynyt näillä sivuilla lukemassa (ja itkemässä) keskusteluja. En vain aikaisemmin ole rohjennut tai kyennyt vastaamaan itse.. Olenko jo veteraani surussa..esikoispoikani kuolemasta tuli toukokuussa jo 18 vuotta. Hän oli vasta 7-vuotias. Kun olen lukenut näitä keskusteluja täällä, olen tuntenut suurta sympatiaa kaikkia samoin kokeneita kohtaan. Lapsen menetyksen suru on suurin kaikista suruista. Ja ehkä nyt jo voin kokemuksesa sanoa, että siitä ei toivu koskaan.
Olen myös tuntenut suurta kateutta. Miksi saitte pitää lapsenne niin paljon pidempään kuin minä..
Saitte paljon enemmän muistoja.. Itse en saanut kokea edes pienen koululaisen ensimmäistä vuotta koulussa. Muistan tunteneeni suunnatonta tuskaa, kun näin pienten ekaluokkalaisten uusine koulureppuineen tulevan koulusta kotiin. Onnelliset äidit ylpeinä vastassa.
Nykyisin myös kriisiapua on saatavilla. Se on hyvä asia. Ottakaa vastaan kaikki apu mitä tarjotaan, vaikka juuri sillä hetkellä tuntuisi siltä, ettei siitä mitään hyötyä ole. Ja vaikka tuntuisi, ettei jaksaisi..
Me emme koskaan saaneet, edes sanaa..
Toivotan kaikille lapsensa menettäneille paljon enkeleitä ja voimaa jokaiselle päivälle. Vain hetki kerrallaan kun jaksat, se riittää. Niinkuin pappi lastani siunatessaan sanoi, jonakin päivänä muistoilla on hopeakehykset mustien surukehysten sijaan.
Lämpimin ajatuksin äiti-58
Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle äiti 58. Kiitos, että kerroit oman tarinasi. Olen jossakin ketjussa aikaisemmin kirjoittanut siitä, että pojastani jäi paljon muistoja, näin hänen kasvavan, näin hänen koulunsa, ammattinsa, näin hänen nousevan omille siivilleen ja ne siivet kantoivat. Hänen tielleen tuli myös vastoinkäymisiä. Olen monista muistoista kiitollinen, vaikka vielä hänen kuolemastaan on kulunut niin vähän aikaa, että hyvätkin muistot tekevät kipeää.
Muutama viikko sitten tapasin erään tuttavani, hän halasi minua ja me ymmärsimme toisiamme. Hänen poikansa kuoli kuten sinun lapsesi juuri 7 v ensimmäisen luokan kevättalvella. Tämä äiti kertoi, että ajattelee poikaansa 25 vuotiaana, hän olisi nyt sen ikäinen, perheen kuopus. Tämä tuttavani on aina ollut erittäin iloinen, hänen silmänsä ovat oikein loistaneet naurua, on hän iloinen vieläkin, mutta kuitenkin suru on jäänyt asumaan hänen silmiinsä. Silmät eivät enää pojan kuoleman jälkeen ole saaneet entistä loistoa.
Kun herään aamulla, niin poikani on heti mielessäni, samoin illalla viimeinen ajatus; näin tulee olemaan loppuelämäni ajan, hän seuraa mukanani aina. Jotkut päivät ovat jopa siedettäviä, toisina päivinä on tosi vaikeaa. Olen monesti ajatellut, että jos olisin menettänyt poikani vielä nuorempana, niin olisin joutunut itse nuorempana ja kauemmin elämään tämän asian kanssa. Onneksi emme etukäteen tiedä mitä elämä tiellemme tuo. Voimia sinulle ja kaikille muille lapsensa ja muun läheisen menettääneelle.