Suku on ehdottomasti pahin. Varsinkin oma suku. Minulla ja miehelläni on sellainen tilanne että olemme muuttamassa pois nykyiseltä paikkakunnalta, satojen kilometrien päähän.
Minulla ei ole koskaan ollut kovin läheiset välit vanhempieni ja sisarusteni kanssa, minä olen ns. musta lammas. Olen viimeisen vuoden sisään ottanut reilusti etäisyyttä kuluttavista perhesuhteista, ja luulin se tuovan tulosta: En ole enää niin itsestäänselvyys kuin ennen ja minulle puhutaan jo kunnioittavammin kuin ennen. En vain enää kestänyt sitä että olin heille piika, kynnysmatto, syntipukki, sylkykuppi ja hyväksikäytettävä sen sijaan että olisin ollut vanhempien silmissä tasa-arvoinen kolmen muun lapsen kanssa ja sisaruksilleni tasavertainen sisko sellaisena kuin olen.
Muuttoapua olisimme mieheni kanssa tarvinneet, kysyin veljeltäni jos hän olisi tullut kantamaan mutta ei vastausta. Pyysin siskoltani ja hänen mieheltään peräkärryä lainaan, todella tyly ja kieltävä vastaus, kuulemma pihatyöt kesken. Kyselin myös kaikilta mahd. kärryn omistavilta sukulaisilta, mutta he eivät vastaa?! Sitten olen kysellyt äidiltä tietäisikö hän ketään jolta voisi kysyä kärryä lainaan ja vastaus on "kattellaan". Siis mitä helvettiä?! Kieltävä vastauskaan ei ole paha mutta se että ei vastata YHTÄÄN MITÄÄN?! Ei vasta puhelmimeen, jätetään kysymys tai tekstiviesti huomiotta on mielestäni loukkaavaa.
Minun "perheeni" jäsenet ovat hyvin laskelmoivia. Minusta ei ole esim. siskolleni mitään hyötyä joten hän ei ole koskaan minusta välittänyt. Veljeni on taas siskoni lähes paras kaveri koska veli kuskaa, veli laittaa kodinkoneet kuntoon, juoruaa jne. Minua ja miestäni hän ei kutsunut mökilleen vuosi sitten juhannuksena koska mieheni oli silloin lomautettu, koko muu perhe ja jopa lankomiehen perhe oli kyllä kutsuttu.
Veljeni suuttui minulle noin vuosi sitten kun en yksi kerta lähtenyt häntä ilmaiseksi kuskaamaa kylille ja maakuntiin. Vasta nyt keväällä olemme puhuneet kunnolla. Raha on kyllä kelvannut lainaan molemmille, minä olin heille ennen vain pankki mutta enää en ole sitäkään eli olen täysin turha ja hyödytön heidän elämässään.
Minä auttaisin heitä parhaani mukaan, jos voisin mutta ei minua pyydetä koskaan mihinkään ja sitten levitellää valheita että en auta yms. Ja he kyllä tietävät että minulta voi apua pyytää, mutta minä haluan taas jotain takaisinkin joskus. Siinä se syy varmaan onkin. Ollaan valmiita ottamaan, mutta ei antamaan. Kuitenkin olen yrittänyt puhua ja parhaani mukaan saada välejä kuntoon, mutta tuntuu että perheeni jäsenet on jokainen tavallaan pimeitä, ehkä minäkin.
Nyt sitten anoppi tulee meitä auttamaan miehensä kanssa. Kerroin hänelle tämän tilanteen ja hän vain puisteli päätään ja ihmetteli. Nyt saavat sitten minusta täyden rauhan kun muutan pois enkä herranväen kallisarvoista elämää häiritse.
Minulla ei ole koskaan ollut kovin läheiset välit vanhempieni ja sisarusteni kanssa, minä olen ns. musta lammas. Olen viimeisen vuoden sisään ottanut reilusti etäisyyttä kuluttavista perhesuhteista, ja luulin se tuovan tulosta: En ole enää niin itsestäänselvyys kuin ennen ja minulle puhutaan jo kunnioittavammin kuin ennen. En vain enää kestänyt sitä että olin heille piika, kynnysmatto, syntipukki, sylkykuppi ja hyväksikäytettävä sen sijaan että olisin ollut vanhempien silmissä tasa-arvoinen kolmen muun lapsen kanssa ja sisaruksilleni tasavertainen sisko sellaisena kuin olen.
Muuttoapua olisimme mieheni kanssa tarvinneet, kysyin veljeltäni jos hän olisi tullut kantamaan mutta ei vastausta. Pyysin siskoltani ja hänen mieheltään peräkärryä lainaan, todella tyly ja kieltävä vastaus, kuulemma pihatyöt kesken. Kyselin myös kaikilta mahd. kärryn omistavilta sukulaisilta, mutta he eivät vastaa?! Sitten olen kysellyt äidiltä tietäisikö hän ketään jolta voisi kysyä kärryä lainaan ja vastaus on "kattellaan". Siis mitä helvettiä?! Kieltävä vastauskaan ei ole paha mutta se että ei vastata YHTÄÄN MITÄÄN?! Ei vasta puhelmimeen, jätetään kysymys tai tekstiviesti huomiotta on mielestäni loukkaavaa.
Minun "perheeni" jäsenet ovat hyvin laskelmoivia. Minusta ei ole esim. siskolleni mitään hyötyä joten hän ei ole koskaan minusta välittänyt. Veljeni on taas siskoni lähes paras kaveri koska veli kuskaa, veli laittaa kodinkoneet kuntoon, juoruaa jne. Minua ja miestäni hän ei kutsunut mökilleen vuosi sitten juhannuksena koska mieheni oli silloin lomautettu, koko muu perhe ja jopa lankomiehen perhe oli kyllä kutsuttu.
Veljeni suuttui minulle noin vuosi sitten kun en yksi kerta lähtenyt häntä ilmaiseksi kuskaamaa kylille ja maakuntiin. Vasta nyt keväällä olemme puhuneet kunnolla. Raha on kyllä kelvannut lainaan molemmille, minä olin heille ennen vain pankki mutta enää en ole sitäkään eli olen täysin turha ja hyödytön heidän elämässään.
Minä auttaisin heitä parhaani mukaan, jos voisin mutta ei minua pyydetä koskaan mihinkään ja sitten levitellää valheita että en auta yms. Ja he kyllä tietävät että minulta voi apua pyytää, mutta minä haluan taas jotain takaisinkin joskus. Siinä se syy varmaan onkin. Ollaan valmiita ottamaan, mutta ei antamaan. Kuitenkin olen yrittänyt puhua ja parhaani mukaan saada välejä kuntoon, mutta tuntuu että perheeni jäsenet on jokainen tavallaan pimeitä, ehkä minäkin.
Nyt sitten anoppi tulee meitä auttamaan miehensä kanssa. Kerroin hänelle tämän tilanteen ja hän vain puisteli päätään ja ihmetteli. Nyt saavat sitten minusta täyden rauhan kun muutan pois enkä herranväen kallisarvoista elämää häiritse.
Vastaukset 7
Vanhimmat
aikaa ottamatta mitään yhteyttä niihin sukulaisiisi. Katso ja seuraa kiinnostaako niitä ketään edes sinun elämäsi. Sen voin sinulle sanoa, että et todellakaan ole ainoa tässä maailmassa jota kohdellaan tällä tavoin.
Muista että älä koskaan enää pyydä mitään omilta sukulaisiltasi, mutta vastavuoroisesti älä lainaa heille rahaa äläkä auta heitä kun tarvitsevat jotain. Niin se menee, sitten et pahoita omaa mieltäsi heidän kanssaan. Paskan saa pyytämättäkin.
Muistakaa nyt sitten auttaa miehesi vanhempia aina välillä vaikka eivät olisi aina pyytämässäkään.
ilmeisestikään perheesi "sisäpiiriin". Lukee siinä riviesi välissä kertomuksessasi. Ovat jotenkin liitossa keskenään.
se äskeinen
Ymmärrän täysin miltä sinusta mahtaa tuntua.
Itselläni oli pari kuukautta sitten tilanne, että olin muuttamassa pois myös paikkakunnalta (jossa asunut vuosia) satojen kilometrien päähän.
Sisareni ehti häthätää lähtökahville. Olin varannut läskiäislahjat, kahvit juotiin pikapikaa ja siskon piti lähteä kun "mies oli flunssassa".
Odotin vain kolmea sanaa: voinko auttaa jotenkin.
Turha luulo. Jäin yksin pakkaamaan.
Poikakaverini lähti töiden jälkeen hakemaan toiselta paikkakunnalta minua autolla.
Peräkärryyn ei ollut varaa. Aloitamme vasta yhteiselämää ja ollaan vielä aika köyhiä.
Kahdestaan sitten kannettiin kamoja.
Jätin melkein kaiken irtaimiston vuokraisännälle.
Eihän ne henkilöautoon mahtunut.
Alunperin ajattelin, että pyydän jos saisin jättää osan tavaroista sisareni kotiin varastoon, josta noutaisimme ne myöhemmin.
En onneksi ehtinyt kysyä, koska sisko tuumasi että "varastointikin muuten maksaa rahaa".
Itse olen auttanut aikoinani paljonkin, laatinut yömyöhään valituskirjelmiä sunmuita, kuunnellut puhelimessa tuntikausien ihmissuhdescheissea, auttanut siivouksissa, vahtinut yhden juhannuksen joitain idioottikissoja, kun en halunnut pahoittaa mieltä voi jestas, ajattelin aina että kyllä sen verran kuiteskin täytyy jelppiä...
Itkun kanssa oli muutto. Olis ollut kiva edes pienet läksiäisjuhlat ja hyvällä mielellä lähteä...mutta ne on paremmissa piireissä vissiin jotka on noin kivoja toisilleen.
Seuraavana päivänä tuli tekstiviesti että mites teillä siellä sujuu.
Mitäs meillä täällä...ei paljon kiinnosta pitää yhteyttä. Puhelimitse.
Täälläkin ollaan samassa kerhossa, ulkopuolisina jotenkin omista sukulaisista.
Jollain kumman tavalla ne pyörii jaloissa, apua pyytävät, vaativat kiitoksia, hienoja eleitä sun muuta, mutta mitä itse saa takaisin.
Tyhjää vaan.
Sinun kertomuksesta tuli mieleen juuri tuo tavaroiden varastointi.
Meillä oli mieheni kanssa sellainen tlanne jotta tarvitsimme tilaa YHDELLE pienelle henkilöautolle.
Yhdeksi ainoaksi talveksi.
Tädilläni on iso maatalo jossa on hemmetin iso navetta aivan tyhjä, siis oikeesti se "heinälatopuoli" on ihan autio.
Mehän sitä kysyttiin että voisiko sinne yhden auton sijoittaa talveksi?
Ei sopinut millään, syytäkään ei oikein sanottu.
Kuitenkin seuraavana kesänä pyydettiin valmistamaan täyskäreitä tätini miehen pippaloihin!
No, enhän voinut niitä tehdä kun olin ollut juuri lääkärissä, teen vaihetyötä ja ranteessa oli paha tulehdus.
Mutta jäin miettimään mitähän olisin vastannut siihen leipomiskysymykseen jos olisin kyennyt niitä värkkäämään.....en todella tiedä.
että monikaan ei ymmärrä että se ; "vuoroin vieraissa" tarkoittaa paljon muutakin kuin sellaista kyläilemistä. Jotkut vaan ovat antavinaan ja ottavat aina, mutta mitään heiltä ei tipu ei lirise.
Miksi on sellaisiakin ihmisiä jotka heittävät mieluummin kaatikselle hyvän tavaran kuin antavat sen jollekin toiselle käyttöön? En ymmärrä en.
Hyvä huomata, etten ole ainut joka on tällaisessa tilanteessa. Ja ei, en todellakaan kuuluu perheemme "sisäpiiriin" vaan olen "outsider" tjsp. Meidän "perheemme" ei ole alkuunkaan normaali. Minua on aina surettanut ja harmittanut se, että emme pysty tai halua puhaltaa yhteen hiileen. Se ei riitä että yksi haluaa, vaan siinä täytyy muidenkin tulla vastaan. Olen aina ollut kateellinen sellaisille perheille joissa näin toimitaan.
Tämä oli kyllä vihonviimeinen kerta kun pyydän herrasväeltä yhtään mitään, mutta eipä tarvitse sitten ruinata minultakaan mitään. Minä en myöskään odota enkä toivo heiltä mitään, niin pettynyt olen ja nyt viimeisen kerran. Jos on valmis ottamaan niin pitää olla myös valmis antamaan. Ihmissuhteet ovat kahden kauppa.
suku ei ole pahin. kaverit ovat pahempia. tai ainakin mun kaverit ku oon 13v ja niitten henkinen ikä on joku 1.lk tasol