Mun on pitänyt jo kauan alkaa kirjoittamaan. Aloitus on jotenkin vaikeaa. Olen asunut nyt kohta 3kk täällä . Lapset meni tänään isälle, tulevat taas sunnuntaina kun mulla alkaa sit loma.
Tunteet. Pitkään meni ihan hienosti. Oikeastaan ihan ehkä viikko sitten aloin surra, itkeä, parkua. Olen yksinäinen, ihmettelen, mikä mussa on vikana, miksi kukaan ei ikinä rakasta mua. Mä olin yksinäinen lapsena, yksinäinen avioliitossa, ja nyt..huh, nyt mä olen ihan oikeesti yksin. Edessäpäin ei näy mitään, ei minkäänlaisia raameja elämällä. Joku ääni mun sisällä sanoo, että siitäkin voisi nauttia..mutta just nyt en osaa. Pelkään, että olen ikuisesti yksin. Joku osa mussa kuitenkin toivoo, että löydän vielä onnen, sellaisen mitä en ole koskaan vielä kokenut.
Pojat. Kaikkein tuskallisinta on nähdä kun lapset kärsii, varsinkin 8v. Se vihaa tätä paikkaa, ja kapinoi mua vastaan. Se raivoaa mulle ja sanoo että mä olen pilannut kaiken. Tätäkin osasin tavallaan odottaa, muta nyt kun joudun oikeasti käsitelemään rakkaiden vihaa, surua, pettymystä ja pelkoa, verhottuna ylimielisyyteen, ilkeyteen, ja kaikkiin mahdollisiin tunteisiin, tuntuu se melkein ylitsepääsemättömälle. Nyt olen jopa ajatellut, että mentäis exän kanssa takas yhteen, hankittais vauva, iso koira jne. lapset olis onnellisia. Mutta mä tidän, että me ei oltais, menisin takaisin vääristä syistä.
Rakastaja.Kuinka mä jouduin tähän tilanteeseen, tai ehkä juuri sitä halusinkin. Tuntea voimakkasti jotain ihmistä kohtaan, ilman pelkoa, että löydän itseni taas avioliitosta, josta haluan ulos. Onko mun tunteet häntä kohtaan edes todellisia, joskus ovat joskus ei.
Just nyt tuntuu, että ehkä mulla on vielä toivoa. Haen apua lapsille perheneuvolasta, lopetan itse jatkuvan bilettämisen, mistä ei tule kuin paha mieli, krapula ja väsymys..tosin ens perjantaina pitää vielä mennä;) Mä rakastan mun lapsia, ja ero on vielä tuore. Tiedän, että tämä suru, syyllisyys ja eponnistumisen tunne kuuluvat asiaan..toisaalta on jopa lohdullista tuntea edes jotain..kun niin monta vuotta elin kuin koomassa, tuntematta mitään.
Mä haluan kasvaa hmisenä, mä haluan itsenäistyä. haluan oppia nauttimaan yksinolosta. Olen hyvä ihminen, olen hyvä äiti. Lapset rakastaa mua, siksi ne reagoi juuri mulle niin voimakkaasti. Se että mä rakastan niitä, ja pidän ne turvassa autaa nitä sopeutumaan.
Hyvää yötä, rakas päiväkirja
Tunteet. Pitkään meni ihan hienosti. Oikeastaan ihan ehkä viikko sitten aloin surra, itkeä, parkua. Olen yksinäinen, ihmettelen, mikä mussa on vikana, miksi kukaan ei ikinä rakasta mua. Mä olin yksinäinen lapsena, yksinäinen avioliitossa, ja nyt..huh, nyt mä olen ihan oikeesti yksin. Edessäpäin ei näy mitään, ei minkäänlaisia raameja elämällä. Joku ääni mun sisällä sanoo, että siitäkin voisi nauttia..mutta just nyt en osaa. Pelkään, että olen ikuisesti yksin. Joku osa mussa kuitenkin toivoo, että löydän vielä onnen, sellaisen mitä en ole koskaan vielä kokenut.
Pojat. Kaikkein tuskallisinta on nähdä kun lapset kärsii, varsinkin 8v. Se vihaa tätä paikkaa, ja kapinoi mua vastaan. Se raivoaa mulle ja sanoo että mä olen pilannut kaiken. Tätäkin osasin tavallaan odottaa, muta nyt kun joudun oikeasti käsitelemään rakkaiden vihaa, surua, pettymystä ja pelkoa, verhottuna ylimielisyyteen, ilkeyteen, ja kaikkiin mahdollisiin tunteisiin, tuntuu se melkein ylitsepääsemättömälle. Nyt olen jopa ajatellut, että mentäis exän kanssa takas yhteen, hankittais vauva, iso koira jne. lapset olis onnellisia. Mutta mä tidän, että me ei oltais, menisin takaisin vääristä syistä.
Rakastaja.Kuinka mä jouduin tähän tilanteeseen, tai ehkä juuri sitä halusinkin. Tuntea voimakkasti jotain ihmistä kohtaan, ilman pelkoa, että löydän itseni taas avioliitosta, josta haluan ulos. Onko mun tunteet häntä kohtaan edes todellisia, joskus ovat joskus ei.
Just nyt tuntuu, että ehkä mulla on vielä toivoa. Haen apua lapsille perheneuvolasta, lopetan itse jatkuvan bilettämisen, mistä ei tule kuin paha mieli, krapula ja väsymys..tosin ens perjantaina pitää vielä mennä;) Mä rakastan mun lapsia, ja ero on vielä tuore. Tiedän, että tämä suru, syyllisyys ja eponnistumisen tunne kuuluvat asiaan..toisaalta on jopa lohdullista tuntea edes jotain..kun niin monta vuotta elin kuin koomassa, tuntematta mitään.
Mä haluan kasvaa hmisenä, mä haluan itsenäistyä. haluan oppia nauttimaan yksinolosta. Olen hyvä ihminen, olen hyvä äiti. Lapset rakastaa mua, siksi ne reagoi juuri mulle niin voimakkaasti. Se että mä rakastan niitä, ja pidän ne turvassa autaa nitä sopeutumaan.
Hyvää yötä, rakas päiväkirja
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nuorena oli hyvin sosiiaallinen ja hyvin suullinen vitsi niekka.
Surin aina paljon asioita ,jotka ei minulle kuulunut,itkin usein omaa tyhjää suruani ihan kaikesta asioista.
Puoliso teki minusta ilottoman ja vieläkin surullisemman ihmisen .
Nauraa ei saanut,ei puhua ihmisille vitsein ,kiusotellen ,eikä iloita oikeesti iloisii asioita.
Puoliso haukku minut joka lähtöön ,aloin pelätä ihmisiä ,masennuin ,välttelin kamuja (2) ja työkamujani vapaapäivinä.
Ketään en uskaltanut kutsua kotiini,puolisoni piti aina sellasta peliä silmieni edessä heidän kanssaan ,että itkin ja masennuin.
Ajattelin usein etteii elämä ole mua varten ,kuolema olis parenpi.
Tässä nyt kirjoittaessani ,olen yksin koirani kanssa ja eropaprut vetämässä.
Mutta elämässä olen iloisesti kiinni ja voin henkisesti hyvin.
Onnellinen olen ,olenhan tulossa mummiksi ja lapseni ovat löytäneet paikkansa maailmassa .
onnellinen olen ,että kaikilla lapsillani on oma kunnon kamu vierellä.
Näköjään minusta on pidetty huolta tietämättäni..
Eres una puta madre!!
Päiväkirja. Sitä aloin täyttämään tammikuussa meidän eron harkinta-ajan alettua. Joka päivä oli kauhea tarve kirjoittaa ja purkaa ulos kaikki se tuska ja ahdistus. Jossittelua, syyttelyä, vihaa, katkeruutta, pohdintaa, ehkä vielä tästä tuliskin jotain, epätoivoa ja toivon pilkahduksia. Perheneuvonnassa olen yksin käynyt tuntojani myös purkamassa.
Biletys, tuttua, aina täytyy lähteä, vaikkei välillä jaksaiskaan. Nauran tälle elämänvaiheelle vielä joskus :-)
Rakastaja, tuttua, joku joka on hetken lähellä, muttei kuitenkaan liian...viisi kertaa kohdattiin, nyt lähetän hänet pois ajatuksistani, sillä huomaan, alan uskaltaa, alan kaivata, pysyvää...tuska helpottaa, elämä alkaa kuljettaa.
Lapset, minulle kaikista läheisimmälle toki reagoineet kiukuttelulla, mutta sekin helpottaa. Ovat sopeutuneet hyvin, ovat nyt vasta oikeasti saaneet läsnäolevan isän, joka jaksaa heidän kanssaan se joka toisen viikonlopun täysillä ja saa sitten huilata, kun arki oli aina liian rankkaa..
Minä selviän, en tarvi päiväkirjaa enää läheskään joka päivä ja kun kirjoitan, siellä on toivon pilkahduksia, uusia mahdollisuuksia, ihmisiä ketä oon tavannut, valinnan vaikeuksia mahdollisesta uudesta ihmissuhteesta.
Kesä, aurinko, festarit, ulkoilma, iloiset ihmiset, hymyt, flirttailut, -elämä, täältä tullaan!
13 vuotta, osa hyvää, loppu katkeraa. Minä nyt 32v.Lopulliset avioeropaperit vien tänään.Päätös oli yhteinen. Piste.