Pitkään olen ihmetellyt ystäväpiirissä ja sen ulkopuolella pienehköä paniikkia kun sinkkuna oleminen on niin kauheaa. hirveä on kiire parisuhteeseen ja kodin ja perheen perustamiseen. ollaan siinä 30 molemmilla puolilla pyörivää porukkaa.
Onko joku muukin huomannut samaisen ilmiön. sit kun itse en juurikaan jaksa vaivautua ketään iskemään tai yrittämään, niin katotaan pahasti kieroon. Olen suht uppoutunut duuneihin ja vapaalla harrastan niin missä välissä sitä ehtii. En koe tilannetta paniikin omaiseksi. Kaverit sanovat että jos en edes ravintolassa yritä niin voi vee.. siellä ollaan mun mielestä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa, ei iskemässä naisia.
Kommentteja kiitos.. onko suomalainen niin huonolla itsetunnolla varustettu että pakko olla joku toinen sitä jatkuvasti pönkittämässä. Onko parisuhde ja perhe jokin ihmisen paremmuuden mittari?
Onko joku muukin huomannut samaisen ilmiön. sit kun itse en juurikaan jaksa vaivautua ketään iskemään tai yrittämään, niin katotaan pahasti kieroon. Olen suht uppoutunut duuneihin ja vapaalla harrastan niin missä välissä sitä ehtii. En koe tilannetta paniikin omaiseksi. Kaverit sanovat että jos en edes ravintolassa yritä niin voi vee.. siellä ollaan mun mielestä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa, ei iskemässä naisia.
Kommentteja kiitos.. onko suomalainen niin huonolla itsetunnolla varustettu että pakko olla joku toinen sitä jatkuvasti pönkittämässä. Onko parisuhde ja perhe jokin ihmisen paremmuuden mittari?
Vastaukset 13
Vanhimmat
on ajatus että jos ei ole paria lasta, omaa saunaa, asuntovelkaa yms. kun olet 30-vuotias niin olet luuseri.
Muissa maissa elämä joissakin tapauksissa vasta tuolloin alkaa.
Tämä on tällainen periferia jossa vielä kytätään toisia ihmisiä.
Ei ihme että osalta menee usko itseensä ja kuvittelevat oikeasti olevansa luusereita.
"Kommentteja kiitos.. onko suomalainen niin huonolla itsetunnolla varustettu että pakko olla joku toinen sitä jatkuvasti pönkittämässä. Onko parisuhde ja perhe jokin ihmisen paremmuuden mittari?"
Moni suomalainen on juuri niin kyylä että tekee itselleen ongelman muiden sinkkuudesta. Heidän mielestään sinkut pitäisi tappaa. Kateellisia ovat, ymmärtäähän sen kun heillä ei ole omaa tilaa ollenkaan ja joillain jopa se joka öinen kakkavaipparumba päällänsä, hermothan siinä menee.
Parisuhde ja perhe ei mielestäni voi olla paremmuuden mittari. Miksi ihmisiä pitäisi ylipäänsä arvottaa johonkin järjestykseen paremmuuden mukaan? Aina on toki niitä ihmisiä, joille aviopuoliso, 2 lasta, volvo ja omakotitalo merkitsevät hyvää ja täysipainoista elämää, mutta se ei tee niistä ihmisistä yhtään sinkkua parempaa. Sinkkuus on monelle elämänvaihe. Olisi aika ihmeellistä, jos status nousisi ykskaks pariutumisen myötä. Se, mitä itse olen sinkkuna oppinut on juuri tämä asia. Jos itse arvostaa ja haluaa perheen, ne on kuitenkin tavoiteltavan arvoisia asioita =)
No jaa. Noin karrikoidusti sanoen ala-asteelta lukioon saakka sai olla seurana itselleen, kun ei kuulunut joukkoon tummaan. Oli puhevikaa ja sitä rataa. Armeijan jälkeen meni aika opiskellessa ja nyt työelämässä. Kun ei ole koskaan tuntenut olevansa oikealla tavalla naisten huomion kohteena, miksi pitäisi juosta vapaa-aikana baareissa vaikeasti tavoiteltavien naisten perässä ? Kerro se ?
Kyllä minäkin haluan kumppanin, jonka kanssa jakaa oma elämä. Harmi vain, että nykyisin vaatimukset yhteiselämälle tuntuu olevan sen verran vaativat, että sitä oikeasti miettii, ónko sittenkin parempi elää yksin.
Ja koska ihmiset tuntuvat etsivän koko ajan parempaa ja parempaa kumppania, menee eläminen helposti deittailuun ja suhteesta toiseen rämpimiseen, kun ihmiset eivät osaa sitoutua.
sinkkuus on ongelma enemmän kavereille, vanhemmille ja sukulaisille, kuin ihmiselle itselleen. Mua ei oo henk.koht.haitannu kenenkään sinkkuus kyllä koskaan, en oo koittanu väkisin parittaa ketään tai muuta vastaavaa. Mut monet tekee tota..
saamaan perheen, tosin ehkä lapsia 2v päästä korkeintaan. En ole koskaan ollut bilettäjä, haluisin olla hyvä av(i)omies hyvälle naiselle mutta ei ole vielä kukaan huolinut kokeiluista huolimatta.
Kyllä mä ymmärrän että jos haluaa lapsia saada niin päälle 30-vuotiaana voi tulla vähän painetta. Vähän pelottaa että jos itellekin iskee vauvakuume muutaman vuoden päästä (oon nyt vähän alle 30) niin tokihan siinä haluisi sitten sen elämänsä miehen aika nopsaan löytää. Mun mielestä ihan loogista, eikä kyse mistään yhteiskunnan paineesta. Halu lapsentekoon lähtee varmaan ihan geeneistä.
Mutta seurustelua seurustelun vuoksi en kyllä minäkään ymmärrä.
Toisaalta tuokin ottaa kupoliin, kun aktiivista parinhakua ja deittailua pidetään jotenkin tuomittavana. Jos ikää on kohta 40 ja perheet perustamatta ja lapset tekemättä, niin ei tässä nyt aikaa ihan hukattavaksi asti ole. Vaikka olenkin mies ja biologia ei sinänsä aseta mitään esteitä lasten saamiseksi myös vanhemmalla iällä. Oma arvomaailma ja prioriteetit pyörii kuitenkin perheellisen elämän ympärillä ja haaveissa olisi ehkä useampikin lapsi. En välttämättä halua enää viisikymppisenä pukkailla lastenvaunuja.
Kukin valitkoon omat arvonsa ja elämäntapansa. Meille joillekin parisuhde ja perhe on kuitenkin se "oikea" tapa elää. Turha siinä kenenkään on tyrkyttää omia arvojaan.
Jos löytyy mies, kysellään että koska meette kihloihin / naimisiin / muutatte yhteen. Jos asutaan yhdessä vuokralla, kysellään että koskas ostatte, ja miksette vielä. Jos vähäänkään vakiintuu, kysellään että koskas lapsia. Jos tulee lapsi, kysellään että jokos on seuraava tilauksessa.
Kannattaa siis antaa kyselyiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos :)
Tuossa olen sinkkumiehenä aivan samaa mieltä, että osa ajattelee jotenkin automaattisesti, että jokaisen sinkun pitäisi olla koko ajan hakeutumassa parisuhteeseen. Ja sitten kun on ns. onnellisessa parisuhteessa, niin silti ei saisi olla ns. lapseton pariskunta, vaan tuota kuviota pitäisi jatkaa vielä niillä 2-3 lapsella...
Ehkäpä jokainen ihminen myös pyrkii puolustelemaan omia valintojaan, ja samalla hiukan kyseenalaistamaan toisenlaiset valinnat.
Miehenä minä myös vierastan semmoista ajattelutapaa, että jos on sinkku, niin se parisuhde jotenkin "hokkuspokkus" ratkaisee kaikki elämän ongelmat. Jos ihminen on luonteeltaan optimistinen eikä turhaa voivotteli kaikista pikkujutuista, niin tuo sama elämän asennehan säilyy olipa sitten vapaa poikamies tai vakiintunut ukkomies...
Raja tulee nähtävästi vastaan siinä kolmannen lapsen jälkeen, jos perhe siitä vielä kasvaa, aletaan kysellä, että eikaitaas ja oletteko jotain lestadiolaisia. (Ei omaa kokemusta, mutta olenpahan sivusta seurannut.)
Kaksilapsinen perhe rivi- tai omakotitalossa tuntuu olevan aikas lailla vahva normi. Moni sitä haluaa, ja tuntuu, että moni tulee sen valinneeksi, vaikka ei ole ihan loppuun asti miettinyt, että onko se nyt sitten se, mitä haluaa. Just näiltä ihmisiltä tuntuu tulevan kaikkein eniten tällaisia "pariudu ja lisäännyt, kun vielä voit" -lausuntoja....
Mitä annatte muiden mielipiteille noin paljon painoarvoa? Se on jokin median tuoma illuusio, että tavoite on päästä onnelliseksi "korttiperheeksi" ja sinkun ovat niitä "mustiapekkoja". Eihän se ole mennyt enää niin moneen vuoteen! Illuusiot ovat vain jämähtäneet ihmisten päähän jonnekin 50-luvulle, jota mainonta suosii: kun isi tulee kotiin, äiti odottaa kotona ruoan ja puhtaiden lasten kera. Isi on se joka voi vähän sotkea, mutta onneksi on ihme lianpudistaja, jolla äiti "hups" pyyhkäisee lian pois ja pyykinpesujauhe, jolla tahrat lähtevät sotkusten tenavien vaatteista "puf". Loma-aikana taas pyörivät mainokset, missä lapsiperheet lähtevät puuhamaahan yms. paikkaan ja perheliputkin ovat joka paikkaan 2 aikuista&2 lasta. Loppujen lopuksi vähemmistö suomalaisista elää näin. On eronneita, uusioperheitä, lapsettomia pariskuntia, suurperheitä, satenkaariperheitä, kommuunissa eläviä sinkkuja ym. ym.
Just siksihän mä tuolla aiemmassa viestissä kehotin päästämään jutut toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.