Tässä pitkä ja sekava tarina, jossa on monenlaista ihmettä. Yritän kirjoittaa lyhyesti... Ja jos kukaan ei jaksa lukea, niin ainakin saan omaa päätäni selvitettyä:)
Viisi vuotta sitten tapasin lukiossa ihanan pojan, jonka kanssa aloimme pitkän jahkailun jälkeen seurustella. Yhdessä olo oli ihanaa, ja olimme aivan varmoja haluavamme elää koko loppuelämämme yhdessä. Kuitenkin täytettyäni 18-vuotta, ja suhteen täytettyä 2 vuotta, jätin mieheni, sillä halusin olla vapaa. Halusin kokea nuoruutta, ja lähdinkin sitten samantein ulkomaille töihin päästäkseni hänestä yli.
Mieheni oli erosta aivan särkynyt, ja niin olin minäkin tavallani, mutta koska olin ollut jollain tavalla masentunut, en osannut niin asiaa kummemmin surra.
Vietin villin vuoden ulkomailla, ja kun kesällä palasin takasin Suomeen, meninkin rakastumaan entiseen mieheeni uudestaan! Vaikka olimme olleet jatkuvasti yhteydessä entiseni kanssa mesessä/maileilla, ja Suomen lomillakin nähty, niin hän alkoi käyttäytyä inhottavasti minua kohtaan. Hän ei enää halunnut minua, ja vaikka kuinka roikuin hänessä kiinni ja itkin, niin hän ei minua takasin huolinut.
LÄhdin sitten uudestaan ulkomaille, mutta en kyennyt unohtamaan rakastani hetkeksikään, vaan ikävöin mielettömästi.... Mutta mies ei edelleenkään muka kerennyt olla yhteyksissä kanssani... Mutta myös väitti ettei hänellä ollut muitakaan tyttöjä.
Pari kuukautta sitten 9 kuukauden reissailuni jälkeen palasin lopullisesti Suomeen, eikä minulla ollut enää mitään odotuksia tältä mieheltä, vaikka rakastunut olin edelleen. Nyt sitten kuitenkin mies on ollut kohtaani aivan unelma! Hän toi minulle vaalenpunaisia ruusujakin kimpun, ja puhuu yhteisestä tulevaisuudesta... ja möläytti pariin kertaan kännissä rakastavansa minua.
Sinäänsä, tätähän olen odottanut!! vihdoin meillä olisi tilaisuus palata yhteen, ja jatkaa siitä mihin jäimme. MUTTA... en pysty unohtamaan sitä kuinka vuoden kärsin ja itkin miettien häntä 24/7. Ja varsinkin, kun sain kuulla hänen tehneen vaikka mitä muiden tyttöjen kanssa:( Jopa erään ystäväni.
Itsekin tein monenlaista silloin kauan sitten, mutta viimeiseen vuoteen en ole edes vilkaissut ketään muuta miestä. Loukkaa kovasti, että samalla kun olen itkenyt itseni uneen jossain puolella maailmaa, niin hän on pelehtinyt muiden kanssa. Vaikka olikin vihjaillut ettei minun kannattaisi häntä unohtaa.
Nyt olemme olleet käytännössä jo pariskunta 2 kuukautta, mutta en pysty unohtamaan. Tunnen katkeruutta ja alemmuuden tunnetta. Jos en pysty unohtamaan tätä aikaa, niin en pysty mieheni kanssa jatkamaankaan... sillä likaiset mielikuvat ovat mielessäni koko ajan.
Mieheni ei oikein ymmärrä kantaani asiaan. Hänen mukaansa oli hyvä että molemmat saivat nähdä ja kokea maailmaa, sillä ei olisi mahdollista löytää elämänkumppaniaan 16-vuotiaana. Toisin kuulemma nyt tässä iässä. Mutta helppohan hänen on, koska minähän tässä olen perään itkenyt niin kauan, ja hän ei taida edes tietää että on minullakin hänen jälkeensä muita ollut....
Huh, en tiedä... En pysty unohtamaan tapahtunutta, mutta en tietenkään elämäni suurta rakkauttakaan:(
Kuinka olette päässeet vaikka pettämisen tms. yli?
Viisi vuotta sitten tapasin lukiossa ihanan pojan, jonka kanssa aloimme pitkän jahkailun jälkeen seurustella. Yhdessä olo oli ihanaa, ja olimme aivan varmoja haluavamme elää koko loppuelämämme yhdessä. Kuitenkin täytettyäni 18-vuotta, ja suhteen täytettyä 2 vuotta, jätin mieheni, sillä halusin olla vapaa. Halusin kokea nuoruutta, ja lähdinkin sitten samantein ulkomaille töihin päästäkseni hänestä yli.
Mieheni oli erosta aivan särkynyt, ja niin olin minäkin tavallani, mutta koska olin ollut jollain tavalla masentunut, en osannut niin asiaa kummemmin surra.
Vietin villin vuoden ulkomailla, ja kun kesällä palasin takasin Suomeen, meninkin rakastumaan entiseen mieheeni uudestaan! Vaikka olimme olleet jatkuvasti yhteydessä entiseni kanssa mesessä/maileilla, ja Suomen lomillakin nähty, niin hän alkoi käyttäytyä inhottavasti minua kohtaan. Hän ei enää halunnut minua, ja vaikka kuinka roikuin hänessä kiinni ja itkin, niin hän ei minua takasin huolinut.
LÄhdin sitten uudestaan ulkomaille, mutta en kyennyt unohtamaan rakastani hetkeksikään, vaan ikävöin mielettömästi.... Mutta mies ei edelleenkään muka kerennyt olla yhteyksissä kanssani... Mutta myös väitti ettei hänellä ollut muitakaan tyttöjä.
Pari kuukautta sitten 9 kuukauden reissailuni jälkeen palasin lopullisesti Suomeen, eikä minulla ollut enää mitään odotuksia tältä mieheltä, vaikka rakastunut olin edelleen. Nyt sitten kuitenkin mies on ollut kohtaani aivan unelma! Hän toi minulle vaalenpunaisia ruusujakin kimpun, ja puhuu yhteisestä tulevaisuudesta... ja möläytti pariin kertaan kännissä rakastavansa minua.
Sinäänsä, tätähän olen odottanut!! vihdoin meillä olisi tilaisuus palata yhteen, ja jatkaa siitä mihin jäimme. MUTTA... en pysty unohtamaan sitä kuinka vuoden kärsin ja itkin miettien häntä 24/7. Ja varsinkin, kun sain kuulla hänen tehneen vaikka mitä muiden tyttöjen kanssa:( Jopa erään ystäväni.
Itsekin tein monenlaista silloin kauan sitten, mutta viimeiseen vuoteen en ole edes vilkaissut ketään muuta miestä. Loukkaa kovasti, että samalla kun olen itkenyt itseni uneen jossain puolella maailmaa, niin hän on pelehtinyt muiden kanssa. Vaikka olikin vihjaillut ettei minun kannattaisi häntä unohtaa.
Nyt olemme olleet käytännössä jo pariskunta 2 kuukautta, mutta en pysty unohtamaan. Tunnen katkeruutta ja alemmuuden tunnetta. Jos en pysty unohtamaan tätä aikaa, niin en pysty mieheni kanssa jatkamaankaan... sillä likaiset mielikuvat ovat mielessäni koko ajan.
Mieheni ei oikein ymmärrä kantaani asiaan. Hänen mukaansa oli hyvä että molemmat saivat nähdä ja kokea maailmaa, sillä ei olisi mahdollista löytää elämänkumppaniaan 16-vuotiaana. Toisin kuulemma nyt tässä iässä. Mutta helppohan hänen on, koska minähän tässä olen perään itkenyt niin kauan, ja hän ei taida edes tietää että on minullakin hänen jälkeensä muita ollut....
Huh, en tiedä... En pysty unohtamaan tapahtunutta, mutta en tietenkään elämäni suurta rakkauttakaan:(
Kuinka olette päässeet vaikka pettämisen tms. yli?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Rankkaa tämä on siksi, että olemme molemmat aika uskonnollisia, ja molemmilla on tiukka moraali. Olin myös poikaystäväni ensimmäinen tyttöystävä, ja vein häneltä poikuuden... Ikävä kyllä itselläni oli ollut jo aiemmin eräs poikaystävä...
Harmittaa siis sekin etten ole enää hänen ainoa seksi kokemuksensa:((( Ja se, että aiemmin meidän kummankin elämän tarinat olivat toistemme tiedossa kaikkea myöten... mutta nyt emme enää edes halua tietää mitä muiden kanssa on tullut tehtyä.
Syytän paljon itseäni siitä, että missasin puhtaan suhteen mieheni kanssa. Nykyinen tuntuu toisarvoiselta ja likaiselta...
Sinä jätit poikaystäväsi ja olitte pitkään erossa. Poikaystäväsi ei ole pettänyt sinua, vaan ollut suhteissa muihin silloin, kun teillä ei ole ollut suhdetta. Kirjoitit, että itselläsikin on ollut tuona aikana muita?
Asiasta enempää tietämättä voisin veikata, ettet ole teistä kahdesta ainoa, joka on kärsinyt ja itkenyt toisen perään. Kirjoitat, että poikaystäväsi oli aivan murtunut kun jätit hänet. Et voi tietää, kuinka paljon hän on kärsinyt vuoksesi. Hänen v-mäisyytensä sinun palattuasi kertoo myös omaa kieltään siitä, kuinka paljon olet häntä aikanasi loukannut ja satuttanut.
Se, että rakkaan ajattelu muiden kanssa pelehtimässä tuntuu ällöltä on normaalia. Mutta ei sen pitäisi tuntua niin pahalta, että se estää yhdessä olemisesta iloitsemisen. Voihan olla, että tuo ikävä tunne juontaa juurensa uskonnollisesta taustasta, joka edellyttäisi tiukkaa moraalia. En tiedä, vähän tuntematonta aluetta mulle. Joka tapauksessa, tapahtunut mikä tapahtunut.
Kaiken voi antaa anteeksi, jos toinen sitä ensin aidosti pyytää. Olethan sinä pyytänyt anteeksi aiheuttamaasi mielipahaa poikaystävältäsi? Entä onko poikaystäväsi pyytänyt sinulta anteeksi aiempia ilkeilyjään? Koskaan ei ole myöhäistä pyytää anteeksi, ja anteeksianto voisi puhdistaa ilmaa välillänne.
Kiitos tosiaan fiksusta vastauksesta! Pelkäsin jo, että kauheita naljailuviestejä vain tulee, sillä olihan tuo kirjoitukseni sekava, ja tiedän itsekin olevani ihme idiootti, kun kaiken takaisin saavuttamani jälkeen alan etsimällä etsiä ongelmia.
Itsellänikin oli tosiaan muita suhteita, mutta koska niistä on aikaa jo melki se 2 vuotta, ja olen niin paljon muuttunut tuon jälkeen, niin en meinaa edes muistaa kyseisiä olleen. Ja koska tiedän, että vaikka ketä oli, niin oma mieheni on vain se paras ja oikea:) Pelottaa vain, että mieheni ei tunne minusta samoin enää...
Ja harmi on todellakin, että tuo asioiden päässä pyörittely kiusaa niin paljon... melkeinpä koko ajan. Ehkäpä kyse on juuri siitä, että koska olin poikaystäväni ensimmäinen, oli se seksissäkin eräänlainen extra... Ja kaikessa. Itseasiassa seksissä hän on muuttunut itsekkäämmäksi, joka pistää minut ajattelemaan, että ovatko kenties ne muut olleet niin paljon parempia, ettei minun vartaloni enää ansaitse hyväilyjä tai ihailuja;( Minulla kun on vielä niin huono itsetunto.
Puhuttu on paljon. Tänään viimeksi aloin asiasta puhua, ja hän parahti, että taasko... Että taasko häntä syyttelen. Muistutin etten syytä, enkä niin ole tehnytkään. Itseni syytän siitä että annoin ihanan mieheni karata käsistäni, ja että en osaa unohtaa. Hän ehdotti että kävisin psykologilla asiasta puhumassa, mutta ei taida moisen takia aikaa saada:D
Anteeksi on pyydetty molemmin puolin moneen kertaan. Olen kyllä antanut anteeksi, ja haluaisin ehdottomasti unohtaa... en vaan pysty.
Tiedän että miekkoseni ei ole minua pettänyt, sillä suhteessahan emme ole olleet. Olemme kuitenkin olleet lähes päivittäin yhteydessä tuhansista kilometreistä huolimatta, ja mieheni tiesi kuinka rikki olin jatkuvasti... Olisi siis ollut fiksua olla antamatta toivoa, jotta olisin voinut jatkaa elämääni. (vaikka en tiedä olisinko siltikään voinut)
Toisaalta mukana on myös suuri luottamuspula siitä etten kelpaa, ja siitä että kohta hän taas heittäytyy kylmäksi ja ilkeäksi, kuten vuosi sitten.
Emme virallisesti seurustele vielä, vaikka yhdessä käytännössä olemmekin. Mikään eikä kukaan ole miestäni parempi, mutta silti mielessäni toivon, että tapaisin miehen jonka kanssa voisin aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä mokomaa taakkaa tarvitsisi kantaa enää ajatuksissa.
Naurettavaa kyllä, niin minua myös vähän loukkaa kun miestäni ei tunnu haittaavan se mitä minä olen tehnyt! Eihän hän siitä tietenkään niin tiedäkään, mutta pistää epäilemään, että välittääköhän hän ihan niin paljon sitten kuitenkaan. Olemme tavallisesti aika omistavia toistemme suhteen:)
Se, mikä meidät on kuitenkin yhteen saattanut takaisin, on se että aidosti rakastamme toisiamme. Olemme ehdottomasti sekä toistemme parhaita ystäviä, että rakastajia... Ja kumpikaan ei pysty kuvittelemaan elämää ilman toista puoliskoaan. Meillä on samat elämän arvot, ja samat tulevaisuuden suunnitelmat... Onhan siinä ihanat rahkeet onnelliseen elämään:) Vielä kun voisin itse siirtää nämä turhat ja tyhmät ajatukseni unholaan.
Kiitos vielä vastauksestasi.
Voin kokemuksesta sanoa, että aika on paras lääke ikäviin ajatuksiisi. Nyt sinulla on paha olo, ja tilannetta hankaloittaa vielä se, että oikeastaan et voi poikaystävääsi mistään syyttää.. Hän ei koe tehneensä mitään väärin sen enempää kuin sinäkään. Tästä syystä hän ei ymmärrä miksi tämä on niin iso asia sinulle, eikä pysty sen kummemmin oloasi parantamaan.. Sinun on selvitettävä tämä asia oman pääsi sisällä. Valitettavasti asian analysointi yleensä pahentaa tilannetta.. ja johtaa asioiden vatvomiseen järjettömyyksiin asti. Mutta lohdutuksen sanoina voin sanoa, että pitemmän enemmän aikaa kuluu, sitä paremmalta sinusta alkaa tuntua. Mitä enemmän teillä on tätä uutta suhdettanne takanapäin, sitä luottavaisempi sinusta tulee.
Pidä itsesi kiireisenä, tapaa ystäviä, harrasta, urheile - myös ilman poikaystävääsi. Näin ajatuksesi eivät pyöri ainoastaan vanhojen muistelun ympärillä. Ja itsetunnolla tekee hyvää se, että sinulla on myös oma elämä,joka ei ole riippuvainen poikaystävästäsi. Näin asiat asettuu oikeisiin mittasuhteisiin.. sillä poikaystäväsi ja teidän suhteenne ei ole koko elämäsi.
Pidä kiinni miehestäsi, jos aidosti toisianne rakastatte! Elämä on aivan liian lyhyt pähkäilyyn ja jahkailuun, eläkää onnellisina ja rakastakaa toisianne! Näytä arjen pienen teoin, miten häntä rakastat, osoita huomiota ja hellyyttä ja yleensä niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan .:-)!
Carpe diem! Kaikkea hyvää teille!
Itse jätit miehesi ja vietit villin vuoden. Kun mies teki saman, pahoitit mielesi.
Onko tämä reilua? Olisiko miehen pitänyt kiltisti istua kotona odottelemassa sinun paluutasi?
Ymmärrän kyllä kuinka tuollainen kaivaa, mutta kyseessähän on sinun oma aikaansaannoksesi. Ei ole mikään ihme että mies aluksi käyttäytyi kylmästi, en minäkään pidä naista minään, jos se ensin jättää ja sitten palaa "häntä koipien" välissä reissuiltansa.