selvitä tästä surusta?Välillä on helpompi olla mutta sitten tulee monia päiviä peräkkäin että on täysi työ pitää itsensä jotenkin koossa.Poikani kuoli huhtikuussa ja samalla suurin osa minusta kuoli myös.Töissä on ehkä vähän helpompi olla mutta tulee sielläkin hetkiä jolloin tuska repii ja tuntuu että ei tästä elämästä tule yhtään mitään.Nyt olen jo monina iltoina itkenyt itseni uneen,koko ruumis kouristuu surusta ja ikävästä.Tyttäreni takia yritän rämpiä eteenpäin,vaikeaa se on mutta olen kuitenkin jo yli kaksi kuukautta jaksanut.Elämä on muuttunut eikä minulta kysytty haluanko sen muuttuvan.Minulla on kullanarvoisia ystäviä ja ilman heitä olisin henkisesti täysin turta.Tältä palstalta saan myös tukea,sanat lämmittävät ja tiedän että niin monet kamppailevat saman surun kanssa,en ole yksin suruni kanssa.Joskus kuvittelen että poikani on luonani,puhuu ja mie vastaan ajatuksissani.Kyllä hän varmaan onkin,en vain näe häntä.Tiedä sitten onko tälläinen ihan normaalia käyttäytymistä mutta jos se helpottaa oloani niin saan kuvitella mitä haluan.Otan avun sieltä mistä sen saa ja joka saa minut jaksamaan jatkaa elämää.Helpotti tämä vuodatus,ei tullut itkukaan mutta tyhjä on olo,tyhjä on poikani huone.
Miten voin ikinä
kyyneleitä silmät täynnä
71036
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
jaksamista. Kerroit,että itsestäsi kuoli myös osa. Se on totta. Voin kuvitella tuskasi ja ainoastaan toivoa jaksamista, kun se kaikkein pahin on tapahtunut. Varmaan menee pitkä aika ennenkuin pystyy jäsentämään tunteita ja elämää, nyt on ainoastaan suru ja tuska. Toivon sinulle jaksamista surussasi, tulee vielä aika kun se helpottaa vähän, mutta aina taustalla on kaipaus. Onneksi on muistot.
en osaa sanoa selviätkö koskaan kokonaan surustasi.minun äitini kuolemasta on 8kk ja sulhaseni kuolemasta 7kk.välillä tuntuu että suru on suurempi nyt kun silloin heti kuoleman jälkeen.en usko että koskaan pääsen tästä surusta mutta toivon että se helpottaa ajan myötä.minun on myös helpompi olla töissä kuin vapaalla.ja kuuluu varmaan suruun sekin että on helpompi päiviä ja sitten niitä vaikeita päiviä.elämä ei yleensä mene niinkuin haluaisi.toivon sinulle voimia ja jaksamista.
Juuri kuvaamasi kaltaisa on minunkin elämäni nyt. Vuoroon toinen toistamme yritämme lohduttaa, kirjoittaminen auttaa myös hiukan.
Muun perheen takia yritän tehdä tavallisia askareita, mutta koko ajan poikani on jotenkin ajatuksissani. Eilen huomasin tosin, itsekkin oikein hätkähdin, että sain hetken elää kuin tavallisa entistä elämääni. Touhusin 3 v lapsenlapseni kanssa ja hän on ainut, joka saa surun hetkeksi kokonaan pois. Lapsen kanssa kun täytyy olla niin kokonaan ja täysillä. Ajattelen usein, että voi kun eskoiseltani olisi edes jäänyt lapsi, mutta hän ei ehtinyt omaa lasta saamaan, vaikka toisten sairaita lapsia hoiti ja lapsista kovasti piti.
Olen ainakin nyt jotenkin alistunut siihen, että elämäni on lopullisesti muuttunut, lapseni kulkee ajatuksisani ja sydämessäni koko loppuelämäni, välillä parempia päiviä, välillä hirveä ikävä, mutta minun elämäni ei ole vielä loppu, joku tarvitsee minua vielä. Eräs ystävä sanoi minulle yhtenä päivänä, että kyllä sinä olet vahva ihminen, hän ei tiedä, kuinka vaikeaa tämä on.
Voimia toivon sinulle ja kaikille muille läheisensä menettäneelle, eletään niistä paremmista hetkistä, joita välillä tulee kuitenkin.
Kaikille lapsensa menettäneille toivon voimia ja halaan lämpimästi!
Minulla on vielä niin vähän aikaa Poikani poismenosta, etten täysin tätä edes ymmärrä...
Kaikenlainen muistelu sattuu. En uskalla muistella, itkukaan ei kunnolla vielä aina tule.
Sanotaan, ettei tällaisesta surusta koskaan selviä, -mutta kun tämän kanssa joskus edes oppisi elämään...
Olen samaa mieltä, että otetaan kaikki mahdollinen apu vastaan sieltä mistä sitä saamme. Minua myös lohduttavat jonkinverran nämä teidän kaikkien kirjoitukset täällä, -emme ole yksin, joku toinen siellä jossakin kaukana näyttöruudun takana käy läpi samoja ajatuksia ja tuntoja...
Varmasti lapsemme toivoisivat meidän jaksavan ja selviävän...
teille kaikille jotka vastasitte.Joka kerta luettuani viestejä tulee jotenkin helpompi olo,tunne siitä että meitä toisillemme tuntemattomia ihmisiä yhdistää samat tunteet:Pohjaton ikävä,suurin suru minkä elämä on antanut.Niin minustakin luullaan,olen kasvanut voimakkaaksi elämän tuomien ongelmien ja surujen myötä,kyllä se jaksaa,on niin vahva luonne ja aina on selvinnyt karikoista ja taistellut lapsensa puolesta.Tälläisena minua pidetään mutta on asia joka on unohtunut.Jokaisella ihmisellä,vahvallakin tulee lopulta se kipupiste vastaan ja joka on liikaa.Minulla se oli poikani kuolema jossa vahvuus sitten murtui.Nyt taistelen elämässä eteenpäin ja mietin miten kaikki on muuttunut ja mitä enemmän mietin sitä sekavammalta kaikki tuntuu.Tiedän nyt sen mitä elämä antaa ja mitä se ei anna.
Hei! Tunteesi ovat ihan saman kaltaisia kuin minulla mieheni kuoli 19.5. ja tuntuu etten ikinä selviä tästä. Tämä on kuin pahaa unta, josta vain
et herää. Itke niin paljon kuin itkettää ja sure
niin paljon kuin surettaa siitä saat taas voimia elää päivän eteenpäin. Onneksi on ystävät puhu heidän kanssa ja jos joku ei jaksa kuunnelle puhu seuraavalle ystävälle ole itsekäs ja puh niin paljon kuin hyvältä tuntuu, jos ystäväsi ovat tosi ystävi kyllä he ymmärtävät että sinun on saatava puhua! Elämä on todella vaikeaa kun on rakkaansa menettänyt eikä sitä voi ymmärtää. Minäkin olen täysin riekaleina eikä ole elämän halua, mutta uskon vielä hyvän päivän koittavan.
Minä en pysty nukkumaan ilman lääkkeitä ja saan myös kriisihoitoa.
Kuolema on kaikessa raadollisuudessaan täysin käsittämätön asia, kun se osuu kohdalle.
Toivon voimia kaikille läheisensä menettäneille ja surun kanssa kamppaileville.
Seuraavasta linkistä pääset kotisivuilleni surutyötä käsittelevään kirjoitukseen..
http://www.kaksikalaa.auttaa.fi/11