Olen ollut mieheni kanssa yhdessa viisi vuotta. Han rakastaa minua paljon ja osoittaa sen monilla tavoilla. Han kokkaa, siivoaa, riitelee rakentevasti, on korkeasti koulutettu, alykas jne. Vuosien aikana olen kuitenkin kyseenalaistanut tunteitani usein. Ajoittain taas rakastan hanta hyvin paljon. Toisin sanoen tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan. Suunnittelimme muutama vuosi sitten jo haita mutta mina peruutin ne hyvissa ajoin (ei konkreettisia hankintoja viela). Nyt meidan piti taas menna salaa naimisiin ja muuttaa pian ulkomaille, mutta jalleen kerran mina aloin ahdistua ja lopulta saada itkukohtauksia. Han totesi, ettei minun kannata lahtea, jos tunteeni ovat niin epavarmat.
Tunnen asiasta suurta syyllisyytta, silla tiedan, etta han pystyy antamaan ja vastaanottamaan paljon rakkautta ja hellyytta. Haluaisin olla hanella juuri se oikea, mutta oma ahdistukseni saa minut epailemaan, voinko antaa hanelle parastani.
Ajattelin alunperin menevani naimisiin fiksun suomalaismiehen kanssa, mutta nykyinen mieheni on ulkomaalainen, hiukan hassun nakoinen ja "erikoinen" persoonallisuus. Huomaan joskus hapeavani hanta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Samalla kunnioitan ja ihailen hanen arvomaailmaansa ja tapaansa olla ja kohdella muita. Yhteisessa elamassamme on ollut paljon rakkauden ja ilon hetkia. Olen neuvoton. Mita tallaisessa tilanteessa voi tehda? Yksinaisyys pelottaa, hanen on lahdettava ulkomaille joka tapauksessa. Enko vain osaa olla tyytyvainen hyvaan, joka on osunut kohdalleni?
Tunnen asiasta suurta syyllisyytta, silla tiedan, etta han pystyy antamaan ja vastaanottamaan paljon rakkautta ja hellyytta. Haluaisin olla hanella juuri se oikea, mutta oma ahdistukseni saa minut epailemaan, voinko antaa hanelle parastani.
Ajattelin alunperin menevani naimisiin fiksun suomalaismiehen kanssa, mutta nykyinen mieheni on ulkomaalainen, hiukan hassun nakoinen ja "erikoinen" persoonallisuus. Huomaan joskus hapeavani hanta, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Samalla kunnioitan ja ihailen hanen arvomaailmaansa ja tapaansa olla ja kohdella muita. Yhteisessa elamassamme on ollut paljon rakkauden ja ilon hetkia. Olen neuvoton. Mita tallaisessa tilanteessa voi tehda? Yksinaisyys pelottaa, hanen on lahdettava ulkomaille joka tapauksessa. Enko vain osaa olla tyytyvainen hyvaan, joka on osunut kohdalleni?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jos et ole tyytyväinen suhteeseesi tai olet lähes varma, että et pysty sitoutumaan siihen täysin, niin miksi olet nykyisesi kanssa? Olet jo kerran peruuttanut häät. Mitä se kertoo? Minusta sen, että et ole valmis sitoutumaan ainakaan tähän kyseiseen ihmiseen. Kerroit myös häpeäväsi miestäsi. Ei kai sellaisesta suhteesta mitään sitten voi tulla. Ja nyt varsinkin kun miehesi haluaa muuttaa ulkomaille ja jos ajatus ei sinua oikeasti houkuttele niin älä lähde mukaan.
Kiitos mielipiteestasi. Toivon, etta asia olisi niin yksinkertainen. Totuus kuitenkin on, etta rakastan hanta. Minua alkoi lopulta ahdistaa enemman hanen menettamisensa kuin tiedossa olevat elamanmuutokset hanen kanssaan. Yhteinen elamamme on ollut lammin ja hyva. Se, etta hapean hanta ajoittain on ehka sittenkin enemman oma ongelmani ja oman epavarmuuteni tulosta. Han vain poikkeaa massasta samalla kun mina en siita edes erotu. Minua taitaa vaivata sitoutumiskammo ja muutoksen pelko. Ja kammoahan on joskus katsottava suoraan silmiin. Haluan uskoa, etta kaikki kaantyy hyvaksi. Eihan tassa maailmassa ole taydellisia ihmisia, en mina ainakaan. Miten voisin sita mieheltani vaatia? Toivottavasti loydan taas sisaisen rauhan, joka minulla vasta jokin aika sitten oli. Paatos on nyt tehty.
Vaikutat älykkäältä ja herkältä ihmiseltä. Siksi ehkä pohditkin asioita niin paljon ja ahdistut siksi. Mun mielestä tuo kaikki osoittaa, että haluat sitoutua, kun otat asiat vakavasti etkä tee asioita onnen huumassa. Itseään kannattaa kuunnella, muut voivat neuvoa, mutta päätös on tehtävä itse. Anna ajan kulua, kyllä asiat ratkeaa. Voimia!
Sehän siinä avioliitossa niin hauskaa onkin, kun ei voi tietää, miten kaikki menee. Itse menimme naimisiin nuorina 21v ja 22v ja tässä on elämää opeteltu yhdessä :) Jotkut menevät naimisiin vasta kun lapsetkin ovat jo isoja, talo on melkein maksettu jne. Se on semmoista "varman päälle pelaamista", kokeillaan ensin sitä avioelämää niin kauan, että on jo sama mennäkin naimisiin.
Miehesi kuulostaa ihanalta ja kuulostat rakastavan häntä. Mieti, haluatko miehen itsellesi vai sukulaisille/ystäville. Ei minunkaan mieheni mikään standardimies ole, mutta hänet halusin ja hän halusi minut, ja naimisissa on oltu jo 9 vuotta.
Niin että seuraa nyt sydäntäsi, kerran tässä eletään. Menkää naimisiin! Jos tuntuu, että ei onnistu, niin ei sekään ole maailmanloppu, jos asiat menevät niin että ette kerrassaan enää halua rakastaa toisianne, erotkaa sitten. Ilmeisesti avioliitto olisi teille molemmille kuitenkin tärkeä asia? Kaikkia se jännittää, kun ei voi tietää, miten käy. Mutta pappi kysyy että TAHDOTKO rakastaa, siitä lähdetään. :)
..sillä ensireaktio on hyvin usein se oikea. Jos nyt häpeät häntä toisinaan, niin entä 10 avioliittovuoden jälkeen, jolloin kaikki rakkaus on kuollut arjen pyörityksessä..
Jos epäilet tunteitasi, älä missään nimessä lähde hänen peräänsä ulkomaille.Ei tilanteesi siellä ainakaan helpotu!
Hänen muuttonsa kyllä selkiyttää ajatuksesi. Ja jos ei ole liian myöhäistä, voit lähteä hänen peräänsä kun saat omat halusi selville.
Toki voi käydä niin, että hänen tunteensa sinua kohtaan kuolevat kun päätät jäädä Suomeen, ja silloin voit syyttää vain itseäsi. Mutta älä silloinkaan ole itsellesi ankara...tätä elämä on.
Me emme aina kaikkina aikoina tiedä mikä meille kulloinkin on parasta.Elämän suurissa risteyksissä on tehtävä valintoja.Joskus ne osoittautuvat oikeiksi ja toisinaan vääriksi.
Elä ja tee ratkaisusi sen mukaan mitä sydämesi sanoo.Ole rehellinen itsellesi, äläkä mieti mitä muut sanovat tai ajattelevat.
Jos häpeät miestäsi, kyse ei ole rakkaudesta.
Eikö kukaan toista ihmistä rakastava ole koskaan hävennyt tätä? Sitä miltä hän jossain tilanteessa näyttää tai miten hän käyttäytyy? Ehkä olen pinnallinen, ehkä vain äärettömän epävarma itsestäni. Mutta häpeän itseänikin, miksi en sitten sitä joka on minulle itseäni lähin?
Mulla myös tunteet joskus heittelevät laidasta laitaan, suhteen alkuvaiheessa varsinkin. Ehkä se on meidän epätasapainoisempien ihmisten kohtalo, en tiedä. Onneksi toinen on kuitenkin pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Ja varmasti joskus myös hävennyt minua.
Ensinnäkin kuulostaa itsetunto-ongelmilta, sinun osaltasi. Ja toisekseen, ehkäpä tuossa naimisiin menossa on pikemminkin tuo ulkomaille lähtö ahdistava? Näistä varmaan kannattaa keskustella, jos et sinne halua muuttaa. Toisekseen, eti toisen kanssa voi olla vaan sen tähden, että pelkää olla yksin. Jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla kaksinkaan.