Tapasin kumppanini seitsemän vuotta sitten.Rakastuin häneen heti, vaikka olin kihloissa toisen kanssa. Muutaman päivän tuttavuuden jälkeen muutin hänen luokseen.Seksielämämme oli antoisaa ja aktiivista.
Kumppanillani oli takana tuore avioero. Hän oli ehtinyt olla sinkkuna yli kymmenen vuotta kestäneen liittonsa jälkeen vain joitakin kuukausia.Hänen kannaltaan katsottuna suhteemme alku oli kuin pyörremyrsky, kaikki tapahtui liian äkkiä.Avioliitostaan hänellä on kaksi lasta, nyt jo molemmat yli kymmenen vuotiaita.Lapset asuvat hänen luonaan joka toinen viikonloppu ja satunnaisesti muulloinkin.
Muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen onni alkoi rakoilla.Hän ei ollut missään vaiheessa julistanut minua rakastavansa, ja kun aloin hänen tunteitaan udella, hän totesi ettei voi kuvailla niitä vielä rakkaudeksi, mutta sanoi pitävänsä minusta paljon.Hän ei halunnut myöskään lopettaa suhdettamme, mutta oli sitä mieltä, että ehkä meidän pitäisi ottaa muutama askel taaksepäin, seurustella, mutta asua erillään.Näin teimme.
Erillään asuminen antoi hänelle mahdollisuuden touhata omiaan.Emme enää viettäneet kaikkea vapaa-aikaamme yhdessä.Viikonloput hän usein vietti mieluummin yökerhoissa ja kavereidensa kanssa, kuin minun kanssani.Roikuin hänessä kuitenkin pakonomaisesti, vaikka selvästi hän halusi etäisyyttä.Hän oli mennyt avioliittoon nuorena ja eli nyt sitä kautta joka aikoinaan oli jäänyt elämättä.Seksielämämme muuttui hänen tarpeidensa tyydyttämiseksi.
Minulla oli hyvä suhde hänen lapsiinsa.Epäilen että yksi syy miksi hän antoi minun roikkua kuvioissa oli se, että hän tiesi lastensa jo kiintyneen minuun.Hänen luonaan ollessani leikin pikku-emäntää.Siivosin, laitoin ruokaa, pesin hänen pyykkejään, hoidin hänen lapsiaan ja ostin ruokaa koko perheelle,vaikka olin tuolloin vähätuloinen opiskelija ja hän oli jo silloin hyvätuloisessa asemassa.
Kului pari vuotta ennen kuin hoksasin merkkejä siitä, että hänellä oli joku muu.Jälkikäteen hän väittää että mitään fyysistä ei ehtinyt tapahtua ennen kuin hän ehdotti eroa.Murruin täysin.En nähnyt elämää ilman häntä.Heittäydyin kynnysmatoksi jota hän sai käydä panemassa silloin kun muuta ei ollut.Olimme muka "vain kavereita".
Meni muutama kuukausi kunnes hän yllättäen kertoikin tajunneensa että sittenkin juuri MINÄ olin se, jonka kanssa hän halusi elämänsä jakaa.
Olin yllättynyt ja pakahtua onnesta.Nopealla aikataululla hän hankki meille uuden isomman asunnon ja muutimme virallisesti yhteen.Kaikki sujui kuin unelma ensimmäisen vuoden.Seksi oli taas pitkästä aikaa mukavaa.
Sitten suhteemme alkoi rakoilla.Olin lähdössä viikon lomalle etelään ystävättäreni kanssa.Hän tiesi suunnitelmastamme ja hyväksyi sen vastahakoisesti, mutta samana päivänä kun olin lähdössä lentokentälle hän saikin mustasukkaisuuskohtauksen, jonka jäljiltä minulle jäi tunne, että onko minulla matkan jälkeen enää kotia johon palata.Soitin matkalta hänelle itkuisen puhelun.Kerroin rakastavani häntä, johon hän totesi kylmästi että ei voi edelleenkään kuvata tunteitaan rakkaudeksi.Matkan jälkeen palasin kotiin ja kaikki jatkui taas "ennallaan".
Minua jäi kuitenkin vaivaamaan hänen "tunneköyhyytensä".En ymmärtänyt miksi hän ei edelleenkään voinut rakastaa minua.Meni vuosi ja kuilu välillämme syveni.Minunkin tunteeni olivat viilenneet vastarakkauden puutteessa.En nähnyt mielekkyyttä jatkaa.Riitelimme paljon.Olin tuolloin jo hyvässä ammatissa itsekin ja tiesin pärjääväni yksinkin.Seksielämämme oli lähes kuollutta.
Muutin toiselle paikkakunnalle.Hän kirjaimallisesti itki perääni ja sanoi tahtovansa kanssani naimisiin ja lapsia (hän oli aiemmin kaikki vuodet sanonut ettei halua kanssani lapsia, eikä aio enää ikinä naimisiin).Aloin välittömästi ikävöidä häntä ja parin kuukauden jälkeen muutin takaisin hänen luokseen.Tässä välissä meillä molemmilla ehti olla "toinen".Minun suhteeni ei ehtinyt edetä fyysiseksi, hän väittää ettei hänenkään.
Paluuni jälkeen hän on ollut mitä ihanin.Hänen jatkuvat mielialan vaihtelunsa ovat loppuneet.Ennen jouduin aina olemaan tuntosarvet pystyssä ja tunnustelemaan mistä milloinkin tuuli.Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.Minä olen suhteessa se joka sanoo viimeisen sanan.Olen ottanut sen paikan itselleni.Hän ei ole vietävissä, eikä vikise, mutta joustaa paljossa.Nyt hän myös avoimesti osoittaa rakkauttaan.
Mutta mitä minussa on tapahtunut?
Olen tullut mustasukkaiseksi lähes kaikesta siitä ajasta, jota hän ei ole kanssani.Hän on aktiivisesti mukana lastensa harrastuksissa, mikä on tavattoman hienoa toki, mutta lapset vain eivät ole minun! Kesäviikonloput hän viettää kakkosbisneksessään, joka vie hänet aina pois kaupungista.Voisin reissata hänen mukanaan (hän on jopa pyytänyt), mutta en näe sitä mielekkäänä ja olen siis viikonloput yksin kotona.Nautin siitä että hän on lähellä ja pidän siitä että hän koskettaa minua. Mutta seksin ja erogeenisten alueiden koskettelun koen ahdistavana.En vain halua häntä enää.
Hän lupasi minulle avioliiton ja lapsen jos vain palaisin hänen luokseen, mutta hän ei ole edelleenkään edes kosinut.Olen itse tosin sanonut että sopiva ajankohta avioliitolle ja perheenperustamiselle olisi vasta parin vuoden päästä, mutta toki kihlaus olisi osoitus siitä että tämä kaikki tosiaan aiotaan toteuttaa. Kun otan asian puheeksi hän ahdistuu,ja sanoo että mitä enemmän asiasta jankutan,sitä vähemmän hän sitä haluaa.Tilanne on siis suorastaan jo koominen.
Nyt olen ajatellut että annan hänelle, ja samalla itselleni kaksi vuotta aikaa.Olen kertonut hänellekin että takaraja on olemassa, enkä aio koko ikääni odottaa.Jos minun on vielä vaihdettava miestä, en voi enää vuosi tolkulla antaa ajan kulua, koska tahdon perheen ja sitä ajatellen biologinen kelloni tikittää jo viimeisiään.
Jos kuka tahansa ystävistäni olisi samassa tilassa, kehottaisin häntä ehdottomasti eroamaan ja hankkimaan OMAN ELÄMÄN, ja niin minunkin ystäväni ovat minulle sanoneet.
Jos avomieheni nyt yllättäen kosisikin, pelkään että en voisi luottaa hänen tunteidensa vilpittömyyteen.Pelkään että hän tekisi sen vain, koska tietää, että se on ainoa asia jolla hän saa minut jäämään.
Jo pari vuotta sitten ehdotin, että hakisimme ammattiapua.Hän kielsi silloin jyrkästi olevansa osa ongelmaa.Hänen mielestään vain minä olin suhteessamme onneton, joten voisin hakea apua itselleni jos sitä koen tarvitsevani.En hakenut.
Nyt hän on itse tarttunut ongelmaan ja ottanut sen ilmeisen tosissaan.Hän on hakenut yhteystiedot parisuhdeterapeutille ja ehdottanut sinne menoa, mutta nyt olen itse sitä mieltä että ratkaisu on minun, ei enää meidän.
En ole antanut hänelle anteeksi vuosia jolloin olin hänelle vain rakkauden kerjäläinen ja hän kohteli minua kuin rukkasta.En ymmärrä miten edes teoriassa olisi mahdollista, että hän muka nyt voisi minua VILPITTÖMÄSTI rakastaa.
Kirjoitin tämän jotta saisin asiaan etäisyyttä, jotta näkisin oman elämäni ulkopuolisen silmin.Jos koet luettuasi tämän haluavasi kommentoida, olen kiitollinen kaikenlaisista näkökannoista ja ajatuksista.
Kumppanillani oli takana tuore avioero. Hän oli ehtinyt olla sinkkuna yli kymmenen vuotta kestäneen liittonsa jälkeen vain joitakin kuukausia.Hänen kannaltaan katsottuna suhteemme alku oli kuin pyörremyrsky, kaikki tapahtui liian äkkiä.Avioliitostaan hänellä on kaksi lasta, nyt jo molemmat yli kymmenen vuotiaita.Lapset asuvat hänen luonaan joka toinen viikonloppu ja satunnaisesti muulloinkin.
Muutaman kuukauden yhteiselon jälkeen onni alkoi rakoilla.Hän ei ollut missään vaiheessa julistanut minua rakastavansa, ja kun aloin hänen tunteitaan udella, hän totesi ettei voi kuvailla niitä vielä rakkaudeksi, mutta sanoi pitävänsä minusta paljon.Hän ei halunnut myöskään lopettaa suhdettamme, mutta oli sitä mieltä, että ehkä meidän pitäisi ottaa muutama askel taaksepäin, seurustella, mutta asua erillään.Näin teimme.
Erillään asuminen antoi hänelle mahdollisuuden touhata omiaan.Emme enää viettäneet kaikkea vapaa-aikaamme yhdessä.Viikonloput hän usein vietti mieluummin yökerhoissa ja kavereidensa kanssa, kuin minun kanssani.Roikuin hänessä kuitenkin pakonomaisesti, vaikka selvästi hän halusi etäisyyttä.Hän oli mennyt avioliittoon nuorena ja eli nyt sitä kautta joka aikoinaan oli jäänyt elämättä.Seksielämämme muuttui hänen tarpeidensa tyydyttämiseksi.
Minulla oli hyvä suhde hänen lapsiinsa.Epäilen että yksi syy miksi hän antoi minun roikkua kuvioissa oli se, että hän tiesi lastensa jo kiintyneen minuun.Hänen luonaan ollessani leikin pikku-emäntää.Siivosin, laitoin ruokaa, pesin hänen pyykkejään, hoidin hänen lapsiaan ja ostin ruokaa koko perheelle,vaikka olin tuolloin vähätuloinen opiskelija ja hän oli jo silloin hyvätuloisessa asemassa.
Kului pari vuotta ennen kuin hoksasin merkkejä siitä, että hänellä oli joku muu.Jälkikäteen hän väittää että mitään fyysistä ei ehtinyt tapahtua ennen kuin hän ehdotti eroa.Murruin täysin.En nähnyt elämää ilman häntä.Heittäydyin kynnysmatoksi jota hän sai käydä panemassa silloin kun muuta ei ollut.Olimme muka "vain kavereita".
Meni muutama kuukausi kunnes hän yllättäen kertoikin tajunneensa että sittenkin juuri MINÄ olin se, jonka kanssa hän halusi elämänsä jakaa.
Olin yllättynyt ja pakahtua onnesta.Nopealla aikataululla hän hankki meille uuden isomman asunnon ja muutimme virallisesti yhteen.Kaikki sujui kuin unelma ensimmäisen vuoden.Seksi oli taas pitkästä aikaa mukavaa.
Sitten suhteemme alkoi rakoilla.Olin lähdössä viikon lomalle etelään ystävättäreni kanssa.Hän tiesi suunnitelmastamme ja hyväksyi sen vastahakoisesti, mutta samana päivänä kun olin lähdössä lentokentälle hän saikin mustasukkaisuuskohtauksen, jonka jäljiltä minulle jäi tunne, että onko minulla matkan jälkeen enää kotia johon palata.Soitin matkalta hänelle itkuisen puhelun.Kerroin rakastavani häntä, johon hän totesi kylmästi että ei voi edelleenkään kuvata tunteitaan rakkaudeksi.Matkan jälkeen palasin kotiin ja kaikki jatkui taas "ennallaan".
Minua jäi kuitenkin vaivaamaan hänen "tunneköyhyytensä".En ymmärtänyt miksi hän ei edelleenkään voinut rakastaa minua.Meni vuosi ja kuilu välillämme syveni.Minunkin tunteeni olivat viilenneet vastarakkauden puutteessa.En nähnyt mielekkyyttä jatkaa.Riitelimme paljon.Olin tuolloin jo hyvässä ammatissa itsekin ja tiesin pärjääväni yksinkin.Seksielämämme oli lähes kuollutta.
Muutin toiselle paikkakunnalle.Hän kirjaimallisesti itki perääni ja sanoi tahtovansa kanssani naimisiin ja lapsia (hän oli aiemmin kaikki vuodet sanonut ettei halua kanssani lapsia, eikä aio enää ikinä naimisiin).Aloin välittömästi ikävöidä häntä ja parin kuukauden jälkeen muutin takaisin hänen luokseen.Tässä välissä meillä molemmilla ehti olla "toinen".Minun suhteeni ei ehtinyt edetä fyysiseksi, hän väittää ettei hänenkään.
Paluuni jälkeen hän on ollut mitä ihanin.Hänen jatkuvat mielialan vaihtelunsa ovat loppuneet.Ennen jouduin aina olemaan tuntosarvet pystyssä ja tunnustelemaan mistä milloinkin tuuli.Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.Minä olen suhteessa se joka sanoo viimeisen sanan.Olen ottanut sen paikan itselleni.Hän ei ole vietävissä, eikä vikise, mutta joustaa paljossa.Nyt hän myös avoimesti osoittaa rakkauttaan.
Mutta mitä minussa on tapahtunut?
Olen tullut mustasukkaiseksi lähes kaikesta siitä ajasta, jota hän ei ole kanssani.Hän on aktiivisesti mukana lastensa harrastuksissa, mikä on tavattoman hienoa toki, mutta lapset vain eivät ole minun! Kesäviikonloput hän viettää kakkosbisneksessään, joka vie hänet aina pois kaupungista.Voisin reissata hänen mukanaan (hän on jopa pyytänyt), mutta en näe sitä mielekkäänä ja olen siis viikonloput yksin kotona.Nautin siitä että hän on lähellä ja pidän siitä että hän koskettaa minua. Mutta seksin ja erogeenisten alueiden koskettelun koen ahdistavana.En vain halua häntä enää.
Hän lupasi minulle avioliiton ja lapsen jos vain palaisin hänen luokseen, mutta hän ei ole edelleenkään edes kosinut.Olen itse tosin sanonut että sopiva ajankohta avioliitolle ja perheenperustamiselle olisi vasta parin vuoden päästä, mutta toki kihlaus olisi osoitus siitä että tämä kaikki tosiaan aiotaan toteuttaa. Kun otan asian puheeksi hän ahdistuu,ja sanoo että mitä enemmän asiasta jankutan,sitä vähemmän hän sitä haluaa.Tilanne on siis suorastaan jo koominen.
Nyt olen ajatellut että annan hänelle, ja samalla itselleni kaksi vuotta aikaa.Olen kertonut hänellekin että takaraja on olemassa, enkä aio koko ikääni odottaa.Jos minun on vielä vaihdettava miestä, en voi enää vuosi tolkulla antaa ajan kulua, koska tahdon perheen ja sitä ajatellen biologinen kelloni tikittää jo viimeisiään.
Jos kuka tahansa ystävistäni olisi samassa tilassa, kehottaisin häntä ehdottomasti eroamaan ja hankkimaan OMAN ELÄMÄN, ja niin minunkin ystäväni ovat minulle sanoneet.
Jos avomieheni nyt yllättäen kosisikin, pelkään että en voisi luottaa hänen tunteidensa vilpittömyyteen.Pelkään että hän tekisi sen vain, koska tietää, että se on ainoa asia jolla hän saa minut jäämään.
Jo pari vuotta sitten ehdotin, että hakisimme ammattiapua.Hän kielsi silloin jyrkästi olevansa osa ongelmaa.Hänen mielestään vain minä olin suhteessamme onneton, joten voisin hakea apua itselleni jos sitä koen tarvitsevani.En hakenut.
Nyt hän on itse tarttunut ongelmaan ja ottanut sen ilmeisen tosissaan.Hän on hakenut yhteystiedot parisuhdeterapeutille ja ehdottanut sinne menoa, mutta nyt olen itse sitä mieltä että ratkaisu on minun, ei enää meidän.
En ole antanut hänelle anteeksi vuosia jolloin olin hänelle vain rakkauden kerjäläinen ja hän kohteli minua kuin rukkasta.En ymmärrä miten edes teoriassa olisi mahdollista, että hän muka nyt voisi minua VILPITTÖMÄSTI rakastaa.
Kirjoitin tämän jotta saisin asiaan etäisyyttä, jotta näkisin oman elämäni ulkopuolisen silmin.Jos koet luettuasi tämän haluavasi kommentoida, olen kiitollinen kaikenlaisista näkökannoista ja ajatuksista.
Vastaukset 36
Vanhimmat
kirjoituksesi mieleeni jäi roikkumaan yksi kysymys,
Miksi? Miksi haluat jakaa loppuelämäsi tuon miehen kanssa?
Sanopa muuta : ) Sitä kysyn itseltänikin.
Pelkään pahoin (jo muutamia vakavampia ja pidempiä)suhteita kokeneena, että vaihtamalla ei tilanne parana. Jokaisessa on vikansa, ja jos seuraavassa ei olisi samoja, niin jotain kuitenkin ja mahdollisesti pahempia.
En jaksaisi TAAS aloittaa alusta jonkun uuden kanssa.Tämä nykyinen on jo kuitenkin niin tuttu ja sitä kautta turvallinen, että siinä on oma helppoutensa.
Ja entä jos hänet jätettyäni en enää koskaan löytäisi parempaakaan ja ajautuisin jatkuvaan vaihtelukierteeseen.Haluan kuitenkin jakaa arkeni jonkun kanssa, sillä mielestäni juuri arki on elämässä arvokasta. High Lighteja on elämässä suhteellisen harvoin, eikä niidenkään varaan voi elämäänsä rakentaa.
Toisaalta tiedostan myös vaaran että vanhenen ja katkeroidun, koska elämä ei koskaan "antanut" sitä SUURTA rakkautta, jonka kanssa kaikki sujuisi kuin tanssi.
Ei voi tietää, jollei kokeile...totta!Mutta jos hänet jätettyäni toteaisinkin tehneeni virheen, ei paluuta enää olisi.Eihän tätä ero-/yhdessäolo -kierrettäkään ole tervettä loputtomiin jatkaa.
Uskon, että jos vahingossa tapaisin taas "uuden lupaavan sulhaskandidaatin", olisi ratkaisuni helppo.Mutta tätä kaavaa ( suoraan suhteesta toiseen) jo aiemmin kokeilleena myönnän ettei sekään ole järkevää.
Kiitos kysymyksestäsi : )
"Toisaalta tiedostan myös vaaran että vanhenen ja katkeroidun, koska elämä ei koskaan "antanut" sitä SUURTA rakkautta, jonka kanssa kaikki sujuisi kuin tanssi. "
No se olisi sinulle kyllä aivan oikein.
Karkasit kihlatun viereltä jonkun toisen luokse muutaman päivän tuttavuuden takia. Mielestäni on sinulle aivan oikein että tämä petossuhteesi ei toimi.
Parasta ennen pvmkin on mennyt jo kohdallasi umpeen, joten uuden suhteen löytäminenkin tuo vain uusia ongelmia.
Mitäs läksit.
Olet oikeassa sinäkin. Hyvä että joku uskaltaa sanoa sen ääneen. Olen ajatellut niin itsekin.
Karman laki...niinpä!
Kiitokset mielipiteestäsi : )
Harva uskaltaa myöntää näin ikävää asiaa.
Vaikka äsken kyllä runttasinkin sinut, niin täytyy kyllä antaa pointsit tästä.
Niinhän se vain on että hyvä saa palkansa harvoin, muuta paha useimmiten.Sen edestään löytää minkä taakseen jättää ja niin edelleen.
On vain oikeus ja kohtuus että joudun tämän tilanteen kohtaamaan ja sen kanssa painimaan. Hyvä harvoin tulee helpolla, mutta minulle tuli niin kauan että en enää tajunnut, ettei loputtomasti voi vaihtaa parempaan.
Kun asiat ovat hyvin, pitäisi ymmärtää, että onni on nyt tässä,eikä aina vaan haikailla tähtiä taivaalta.
Kiitän jo tässä vaiheessa Sinua ja kaikkia jotka ovat antaneet minulle ajattelemisen aihetta.Olen jo nyt paljon viisaampi kuin alkuperäistä kirjoittaessani : )
Lempeää kesää kaikille!!!
No en kyllä vaihtais suoraan lennosta enkä kyllä koskaan ota miestä, joka on liian vasta eronnut..enkä myöskään itse yritä pariutua, jos olen vasta eronnut..olette aloittaneet kummatkin suhteen suoraan edellisestä, joten näitä ei ole niinkään käsitelty. Vaikuttaa pikemminkin juuri tämmöseltä "kun ei muutakaan oo ja tää on ihan ok suurinpiirteen", niin siinä sit jatketaan..et ihan ku ois kummallaki jääny laastarisuhde päälle. Vaikee sanoa, kun tuo koko homma kuulostaa tosissaanki koomiselta, kuten sanoit, ja tosi monimutkaselta=) Rupesin vaan tässä miettiin, että onneksi itse elän ns. helpossa parisuhteessa;) En ainakaan jankkais noista kihlauksista sun musita sen enempää, varsinki ku kuitenki paistaa vähän läpi toi, ettet oikee itekkää oo varma haluatko jatkaa hänen kanssaan..sitä asiaa ei kihlaus ja lapset muuta. Muista kuitenki, että oot sinkkumarkkinoilla halutumpaa tavaraa lapsettomana kuin yh-äitinä, karu totuus! Eli jos et halua hänen kanssaan jatkaa ja tiedät sen, niin älä tee niin. Jos taas haluat ja hän haluaa, niin ok. Kunhan kohtelee kunnioittavasti. Tosin jos hän niin itki perääsi muuttaessasi muualle, niin miksei hän muuttanut sinun luoksesi?;) Vaikka kaikki oiski tuolla miehen paikkakunnalla, niin vois tehdä hänellekin terää tuntea tuo toisen perässä ja toisen tahdoon mukaan tekeminen..tässä nyt kutienki tuntu, että sinua häiritsee juuri tämä..teette aika lailla niinku mies haluaa ja hän kuitenkin päättää kaikesta. Ei se kovin hyväksi ole, mutta jos olet saanut omaa äänivaltaasi kuuluviin, niin ok..mutta hommaa on=) Eihän ne suhteet koskaan mitään helppoja ole, varsinkin ku teilläki tuota yhteistä historiaa on monta vuotta, mutta ei se nyt mitään inhottavaa rautalangasta väkisin vääntämistäkään pidä olla. Eli kato miltä tuntuu, ja tee niiku tuntuu=) P.S. Ootko koskaan kysynyt ystäviltä ja muilta ihmisiltä, miten he tuntevat hänen suhtautuvan sinuun ja toisinpäin? Jotkut osaa aika hyvinkin tulkita ihmisiä.
katsoa se juttu loppuun, mutta jos sua inhottaa, jo toisen lääppiminen, niin miten se tilanne sitten siitä jatkossa paranisi....
Yritän löytää alkuaikojen fiilikset takaisin.En tosin tiedä onko se edes mahdollista ja jos niin miten.
Olen periaatteessa hyvinkin seksuaalinen ihminen ja kaipaan sitä puolta elämääni.En vain juuri nyt pysty kokemaan minkään valtakunnan nautintoa harrastaessani seksiä (tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin)hänen kanssaan.
Hän tekee aloitteita usein ja tietenkin loukkaantuu kun ei saa.Itse koen syyllisyyttä siitä etten halua häntä.
Haluaisin niin kovasti haluta : )
minun mielestäni sinun ystävät ovat oikiassa ja itsekin olet. Eikö se ole jo varma, että jos jäät tuohon suhteeseen kituuttamaan sinusta tulee se katkeroitunut vanha muori.
Mikset vain jatka omaa elämää? Ottaa se riski ja katsoa miten menee, nimittäin se elämän suuri rakkaus on jossakin muualla kuin tuossa suhteessa!!
Vaikket löytäisikään sitä elämän suurta rakkautta, voit vanhemmiten olla varma että olet ainakin elänyt...? Eikö niin ole?
Kiitos viisaasta mielipiteestäsi!
En haluaisi luovutta helpolla.Olen aiemmissa suhteissani niin tehnyt usein, en ole jaksanut työstää ongelmia.Nyt haluaisin suhtautua asiaan pitkäjänteisemmin...
Toki täytyy myöntää että rajathan ne on Venäjälläkin, ei loputtomasti voi venyä ja yrittää veren maku suussa.Tai toki voi, mutta ei varmasti kannata siihen koko elämää uhrata : )
miten teidän "suhde" alunperin alkoikaan...
Sanotaan että hääpäivä kertoo millainen tuleva avioliitto on. Ongelmaa voi aina työstää ja toivoa parannusta varsinkin jos mies on mukana.
Mutta tosissaan suhdetta ja avioliittoa voi miettiä vasta kun tietää että toinen on vilpitön. Miehellä tuntuu olevan jonkinlainen ongelma itsensä kanssa, johtuisiko aikaisemmasta suhteesta? Miehen pitäisi saada määrätä tahdin ja pitää suhde yksinkertaisena ja kun se ei onnistukaan niin ollaan ihmeissään ja suodaan antaa lisää.
Jos alatte työstämään suhdettanne aloittakaa se edes siitä, että selvitätte onko rakkautenne vilpitöntä. Onko sinun rakkaus vilpitöntä vai toivotko vaan turvattua tulevaisuutta, sillä hinnalla että se on miehen kanssa jota et oikeasti rakasta?
Olen turvallisuushakuinen ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä. Haluan harmonisen kodin ja toimivan parisuhteen.
Toivon todellakin, että jos kumppanini minua jonain päivänä kosii, minulla olisi rohkeutta olla itselleni sillä hetkellä rehellinen. En missään nimessä tahdo sanoa "tahdon", jos en tahdo oikeasti.En halua naimisiin vain naimisissa olon, saatikka sormuksen takia.
kunhan olet sitten myös itsellesi rehellinen, mutta siihenkin päivään saattaa mennä kauan...
ellet sitten taas uhkaa miestäsi vaikka lähdöllä niin "voit saada tahtosi läpi". Jos niin käy niin oletko varmasti itsellesi rehellinen?
Kun muutin pois hänen luotaan, en tehnyt sitä laskelmoiden saadakseni hänet rakastamaan itseäni.
Lähdin koska minun oli paha olla.Kuvittelin oikeasti että olisin onnellisempi yksin.
Joskus on näköjään pakko lähteä kauas voidakseen nähdä lähelle.
Lyhyt eromme vahvisti sen, että kaipasin häntä ja rakastin häntä edelleen, vaikka luulin että tunteeni olivat kuolleet.
Tämän kaiken sotkun jäljiltä olo vain on ollut kuin pesästään tippuneella linnunpojalla.Mitä tapahtui - ja entäs nyt?
Mutta kyllä tämä nyt pikkuhiljaa näyttää mulle kirkastuvan : )
Minulla ainakin seksuaaliset tunteet ovat suoraan verrannollisia henkiseen tunteeseen. Kun minulla ei ollut oikein hyvä olo mieheni kanssa, niin seksikään ei kiinnostanut. Sitten kun aika muuttui ja löysimme paremman henkisen yhteyden, niin seksikin kiinnosti.
Minusta sinun ei kannata odottaa kahta vuotta. Mieti asia nyt valmiiksi ja heittäydy vaikka uuteen suhteeseen lennosta. Parempi, että pääset irti, jos niin haluat. Voihan se uusi suhde toimia vain siltana eteenpäin.
Sekö on taas ratkaisu, että hypätään uuteen ja alla on vielä käsittelemätön suhde?
Ei kuulosta kovinkaan kauaskantoiselta.
Ihminen muuttuu ja kasvaa koko ajan. Suurin osa ihmisistä kasvaa eniten menetyksen ja luopumisen kautta. Kriisit ovat yleensä hyviä kasvukohtia mikäli katkeruus ei ota ylivaltaa. Sinun on annettava ensin itsellesi anteeksi oma nuoruutesi tyhmyydet ja naivius jotta voit antaa anteeksi toiselle. Nuori mies ei tiedä mitä haluaa, juuri eronnut mies ei tiedä mitä haluaa. Suuren menetyksen läpi käynyt ja syvälle peiliin katsonut mies voi jo tietää. Sama pätee naisiin. Mies voi oikeasti rakastaa sinua nyt.
Mutta rakastatko sinä häntä? Voisit lukea Harville Henrixin Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuluu.
Selkeytä omaa päätäsi. Älä mieti mitä toinen haluaa vaan mieti sitä mitä sinä haluat. Voi olla että sinun täytyy päästtää irti tästä miehestä jotta oppisit tuntemaan itsesi ja tietämään mitä sinä haluat. Sanonta sen saat mistä luovut pitää taysin paikkansa mikäli annat sen tapahtua. Katkeroitumatta. Voi olla että jos jatkat tätä suhdetta katkeroitumisen mahdollisuus kasvaa koko ajan. Omat tunteesi kertovat sinulle oikean vastauksen mitä sinun pitää tehdä. Kuuntele niitä.
Et saa pelätä jotta voisit rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta.
Kiitos sanoistasi jotka saivat minut todella pysähtymään ja antoivat ajattelemisen aihetta.
Ihanaa kesän jatkoa Sinulle!
Se mitä Carlotte kerroit on elämää. Älä katkeroidu, anna menneisyyden olla. Ei uusi suhde välttämättä ole sen kummoisempi, siellä on omat ylä- ja alamäkensä edessä kun alkaa arjen pyörittäminen ja on löydettävä se rakkaus siitä arjesta kun alkuhuuma on ohi. Hienoa jos joskus löydät rakkauden joka kestää elämäsi loppuun, sellaista vain on tarjolla hyvin harvoille.
on mielestäni siinä että naiset haluavat vain sen R-Kioski -kirjallisuudesta tutun SUUREN RAKKAUDEN, mikään normaali tai tavallinen ei riitä ja sitten nelikymppisenä ollaan laukkujen kanssa asemalla vain huomatakseen että juna meni jo.
Tai sitten jos otetaan vain se tavallinen tai normaali päivästä toiseen jankutetaan tai nalkutetaan kun miehen pitäisi muuttua sellaiseksi valkoisella ratsulla kirmailevaksi lääkäriksi. Ja itse ollaan .....
Hyvänen aika naiset, herätys!
Kirjoitat niin osuvasti ja kuvaavasti, että eipä tuota juuri paremmin voisi asian ydintä tiivistää!
Juuri näinhän tässä on päässyt käymään.
Tilannetta korjataan parhaillaan : )
Kiitos sanoistasi.Lisää ruoskaa vaan!!!
En halunnut ruoskia, olen vain sivusta seurannut useita ikäisiä ystäviäni joille on päässyt näin valitettavasti käymään.
Tsemppiä!
en oikein tajunnut koko kuviota, tosi sekavalta nimittäin kuulostaa. Ja koomiselta, niinkuin sanoit!
Välillä se olet sinä, ja välillä hän, kumpi enemmän rakastaa. Suosittelisin kyllä sitä parisuhdeterapiaa, ihan oikeasti. Ei tuohon tavallinen maallikko pysty mitään sanomaan...niin sekavaa on!:)
Oon miettinyt että jos sinne terapiaan asti päädytään, niin sanookohan ne ihan suoraan, että ei teistä mihinkään oo,jos siltä vaikuttaa, vai vatvotaanko siellä vaan asioita ees-sun-taas loputtomiin.
Mä mieluummin haluaisin sen tuomion heti, jos näin on. Ois ajanhukkaa käydä monissa istunnoissa jeesustelemassa tilannetta ja lopulta todeta että eihän tää mitään paranna.
Kokemuksia parisuhdeterapiasta kellään?
Omista terapioista ja vanhempieni parisuhdeterapiaa sivusta seuranneena voin sanoa, ettei siellä mitään tuomioita jaella. Terapiassa yritetään saada ihmiset ymmärtämään itseään ja toisiaan, ilmaisemaan tunteita ja tarkastelemaan omaa sekä yhteistä käytöstä. Annetaan välineitä rakentaa parempaa suhdetta ja tuetaan siihen, että kumpikin puoliskoista olisi täysillä mukana parantamassa suhdetta.
Tätä teidän kuvionne kyllä kaipaisi kipeästi..
Ja kanustukseksi: vanhempieni suhde ei ole pitkään aikaan voinut näin hyvin. Terapia on auttanut, vaikka eropaperitkin pöydällä jo kävivät.. ;)
Onnea sinulle mitä ikinä teetkin !!
--Tyttö20
melkeimpä vastasit jo kysymykseesi itsekin.
> Uskon, että jos vahingossa tapaisin taas "uuden lupaavan sulhaskandidaatin", olisi ratkaisuni helppo.Mutta tätä kaavaa ( suoraan suhteesta toiseen) jo aiemmin kokeilleena myönnän ettei sekään ole järkevää.
tiedät itsekin, että ei ole reilua lähteä vanhasta suhteesta suoraan uuteen, mikä johtaisi siihen, että etsisit miestä vanhan vielä ollessa kuvioissa. onneksi et halua tehdä samaa virhettä uudelleen, olet siis kasvanut. eli älä soimaa itseäsi enää vanhoilla virhellä, sillä sinäkään et ansaitse huonoa parisuhdetta.
toteat, että jos sinulla olisi uusi mies, asiaa ei tarvitsisi edes miettiä, lähtisit nykyisestä suhteestasi pois.
eli sinulla on tunne, että voit nykyisen suhteesi (jota olet kiitettävästi yrittänyt sinnitellä eteenpäin) vaihtaa johonkin toiseen suhteeseen.
kerroit, että haluat tasaisen ja onnellisen parisuhteen. nykyinen ei ole sinulle sitä lukuisten nöyryytysten takia.
minusta tuntuu, että olet jo aika hyvin kasvanut ulos nykyisestä suhteestasi (sinun ei tee fyysisesti mieli sitä miestä) ja olet kohta puoliin valmis uuteen suhteeseen.
mutta kuten jo itsekin tiedät, suoraan suhteesta toiseen hyppääminen ei ole hyvä ratkaisu.
ennen uutta suhdetta sinun tulee lopettaa nykyinen. sitten vaan silmät avoimina :)
jos ero tuntuu liian rajulta, voithan pyytää mieheltä taukoa suhteeseen tai lisää miettimisaikaa ja aikaa tunteiden etsimiselle.
hälyttävää oli jo se, että mies on sinulle luvannut avioliiton ja lapsen ja kun sinä kysyt kihloista, mies alkaa puhumaan, että puheillasi sinä ahdistat häntä. sinähän vain haet varmuutta suhteellenne ja yhteiselle tulevaisuudelle ja minusta näyttää sille, että sitä varmuutta sinä et tule saamaan (tai mies ei halua vielä sitä sinulle suoda ja jo sekin on huono merkki suhteenne kannalta).
hyppy "tuntemattomaan" on varmasti vaativa, mutta uskon, että tilanteessasi se voisi tuoda tullessaan miehen, joka on ihastunut sinuun kunnolla, eikä vain ole tottunut pitämään sinua pikkuemäntänä, joka hoitaa kätevästi ja halvalla hänen lapsetkin...
miehen käytös on ollut jonkun verran ailahtelevaa. se voi kallistua myös huonommalle puolelle, kun olet miehelle "varma nakki"...
tasa-arvoinen suhde on tavoittelemisen arvoinen :)
Kun viimeksi pari kuukautta sitten otin kihlauksen puheeksi, hän sanoi että ei halua tehdä sitä milloin ja missä tahansa.Että pitää olla joku "erikoistilanne", jotain spesiaalia.
Sanoin että ei sen takia tarvitse tilata etelänmatkaa tai varata ravintolasta pöytää.Nehän on vanhoja kliseitä.Paljon arvokkaampaa ja ikimuistoisempaa olisi esimerkiksi löytää kihlasormus aamupuurosta.
Ollessamme erossa ja suunnitellessamme yhteenpaluuta hän suunnitteli samoihin aikoihin uuden auton ostoa.Hän ehdotti että osallistuisin hankkeeseen, koska jos on kaksi maksajaa, niin toki autokin voi olla hintaluokaltaan parempi.
Sovimme että rahoitan autoa kuukausittain niin kauan kunnnes hän saa erään rahaavievän projektinsa valmiiksi (sijoitusasunnon remppa, jonka jälkeen hänellä tarkoitus myydä se).Hän kaavaili että projekti kestää muutaman kuukauden.Nyt olen maksanut hänelle autoa kohta puoli vuotta, eikä hänen projektinsa ole sanottavammin edennyt.
Kaikki omaisuutemme on tähän asti ollut jomman kumman nimissä (kuten avoliitossa mielestäni viisasta onkin). Nyt auto on meidän nimissämme ja tarkoitus on muuttaa se hänen nimiinsä siinä vaiheessa kun en sitä enää maksa.Tämä on ollut minun ideani, syy älyvapaaseen diiliin ei siis ole hänen.
Nyt minua vaivaa se, että kaikki itselleen tärkeät juttunsa (kuten tämä auton hankinta) hän kyllä saa toteutettu ilman sen kummempia suunnitteluja ja muutenkin hänen toimintansa on hyvin spontaania, mutta tää kihlaus nyt vaan on jotenkin hänelle muka kovin suunnitelmallinen juttu.
Siis tää hommahan haisee jus siltä, että ei hän niin valmis avioliittoon olekaan,yrittää pitkittää sitä minkä pystyy.Toki ymmärrän että koko kuvio on hänellekin niin sekava, että hän haluaa varmistua siitä että kaikki välillämme on ok, ennen kuin mitään suurempia sitoumuksia tehdään.
Mun fyysinen haluttomuus ei tietenkään saa hänessä sitoutumishaluja syttymään.Kukapa haluaisi loppu elämäkseen sitoutua ihmiseen jolta saa pari kertaa vuodessa : )
Mutta jos mulla vaikka oiskin mies jonka kanssa seksi olisi fantastista ja aktiivista, niin eihän sekään kuitenkaan takaa avio-onnea.Eihän se yksin pelasta suhdetta.
Siksi mun on vaikea nähdä, mitä järkeä olisi erota ja aloittaa jonkun kanssa alusta. Kurjaa kun ei kumppania voi saada takuutodistuksen kera niin, että ois varmuus siitä että tää kestää forever.Mua ei kiinnosta vaihtaa miestä vain siksi, että kohta vois taas todeta että ei tää sen kummempaa oo ku edellisenkään kanssa.
Siksi mä tätä nykyistä kiinnitystä yritän hioa ja hinkata : )
Avoliitto on juuri tätä että ei haluta sitoutua.
...että nää ylipitkät avoliitot ei koskaan johda mihinkään.
Toki parin vuoden "harkinta-ajan" ymmärtää, onhan tärkeää tutustua kumppaniin.En missään nimessä itsekään haluaisi suinpäin rynnätä naimisiin, mutta rajansa kaikella.
Mutta seitsemän vuotta? Tsiisus!!!
...siis MIKÄ sinua siinä miehessä pitää "kiinni"...?
Hyvä kysymys!
Tuttuus, ennalta arvattavuus, arjen helppous, tottumus, turvallisuus. Mutta myös rakkaus. Kyllä mä häntä rakastan. Hänessä on paljon puolia joita arvostan ja kunnioitan.Joskin hänessä on myös piirteitä jotka saavat mut toisinaan lähes raivon partaalle.Mutta sellaistahan se on, yhteiselämä toisen ihmisen kanssa : )
En kuvittele että vaihtamalla täydellisyytä löytäisinkään ja juuri siksi en vaihtaa haluaisikaan.
Minusta tekstistäsi tulee esiin parsuhteen kirjo. Ne ylä- ja alamäet joita jokaisessa suhteessa on. Rakastuminen ja rakastumisen muuttuminen rakastamiseksi.
Jokaisessa pidemmässä suhteessa välillä pysähyy miettimään, että tätäkö se nyt on? On välillä onnetonkin ja kaipaa "jotain". Silti kuitenkin loppupeleissä saa enemmän, kun keskittyy ylläpitämään(hoitamaan) suhdetta sen sijaan että pohtisi koko ajan että mikä on huonosti.
Miehesi selvästi rakastaa sinua, syystä tai toisesta hänen on vain vaikea sanoa sitä. Miehet osoittavat monesti rakkauttaan teoilla sanojen sijaan (talon ostaminen). Tähän kaikkeen liittyy jo se, miten avoimesti lapsuudessa on kuullut rakkautta ilmaistavan myös sanallisesti.
Sitten tuo kihlaus.... Olen eronnut pitkästä liitosta, elämänkumppanillani on samanlainen tausta. Naimisiin menosta on puhuttu, mutta kumpikin puhuuu koko ajan että "sitten kun mennään" - mitään aikaa ei ole määritelty ja pakko tunnustaa että ainakin minä kokisin edelleen ahdistavaksi konkreettisen avioitumisen. Samoin kihlaus tuntuu jotenkin "teinien" jutulta.
Tässä suhteessa olen vapaaehtoisesti, koska haluan olla. En myöskään epäile hetkeäkään ettemmekö vanhenisi yhdessä. Mutta avioituminen on kiva ajatus, toteutus hieman myöhemmin:)
Meillä kaikilla on oman menneisyytemme haavat ja niiden arpeutuminen vaan kestää aikansa.
Koska koet mustasukkaisuutta esim. käytetystä ajasta, se ilmentää sen että sinulla on tunteita. Rakastat ja välität, olet sitoutunut. Älä pakene tunteitasi irrottautumalla suhteesta.
Sekusaalisen halun vaihtelu pitkässä suhteessa on normaalia. Välillä ei haluta, välillä haluttaa. On rinnallasi kuka tahansa niin niin käy pidemmässä suhteessa. Yhteisillä uusilla leikeillä seksi elämäkin voi piristyä.
Parisuhteessa on kaksi ihmistä ja kummankin on hyväksyttävä se, että kokonaisuudessa kumpikin joustaa jostain.
Paljon iloa elämääsi ja onnea elämän taipaleellesi!
...ymmärryksestä.
Viestisi sai kyyneleet silmiini.
Ehkä sittenkin tosiaan on arvokasta vaalia ja korjata sitä mitä jo on ja keskittyä tähän hetkeen.Tulevaisuudesta kun ei kukaan voi varmuudella tietää.
Se varmuuden puuttuminenhan mua tässä juuri kaihertaa, ja nyt lopulta huomaan että eihän elämä mitään muuta olekaan kuin sitä epävarmuuden sietämistä.Kaikessa.Ei ainoastaan tässä asiassa.
joo, ei ole ihan helppoa tehdä johtopäätöstä, että luovuttaako vai ei. tuntuu, että sinä et halua luovuttaa :)
> Mun fyysinen haluttomuus ei tietenkään saa hänessä sitoutumishaluja syttymään.Kukapa haluaisi loppu elämäkseen sitoutua ihmiseen jolta saa pari kertaa vuodessa : )
mies myös tietää, millainen sinä olet parhaimmillasi, älä siis siitä huoli ja tuon ei pitäisi olla syynä kihlojen siirtoon.
> Mutta jos mulla vaikka oiskin mies jonka kanssa seksi olisi fantastista ja aktiivista, niin eihän sekään kuitenkaan takaa avio-onnea.Eihän se yksin pelasta suhdetta.
ei tietenkään. mutta jos kyse oli siitä, että mies jo sinua välillä etoo, niin se ei välttämättä palaudu. riippuu syistä. edelleen tärkein elin seksille on aivot ja nainen on herkkä, joten teidän suhteessa se haluttomuuden syy voi olla suoraan vaikka tunnepuolella: et luota mieheen tai hän on sinua loukannut.
se voi mennä myös ohi ja suuri vaikutus on sillä, miten sinusta tuntuu, että mies sinua haluaa. siitä voi tulla loputon huono kierre tai sitten pääsette siitä yhdessä ylitse.
edelleenkään seksin ei pitäisi olla suhteen perusta, vaan yhteenkuuluvuuden tunne, luotettavuus ja yhteinen ilo :)
narsistimiehellesi! Vai olet sinä muka perheen pää nyt ja päätät asioista? Heh,narsisti osaa kyllä manipuloida mieltä täydellisesti! Noh, onneksi elämässä saa tehdä virheitä, onhan sitä aina seuraava elämä aikaa elää onnellisestikin!