tuoda moni muukin ikävä asia, jota elämän varrella tulee eteen. Työpaikka ei säily, asuntoa joutuu vaihtamaan ja läheinen ystävä saattaa muuttaa kauas, vaikka ulkomaillekin.
Kuolema toki on suurin suru ja olen itse sen kokenut monta kertaa. Isä, mummu, pappa, hyvä ystävä, rakkaat lemmikit.
Mutta nyt haluaisin puhua jostakin muunlaisesta surusta. Kun ensin on ihastunut johonkin ihmiseen vuosikymmenien ajan (kysymys on ensi-ihastuksestani, johon ihastuin jo 12-vuotiaana ja johon olen ollut nyt ihastunut 25-vuoden ajan) Voisin kautta ilmaisua, jopa rakastunut, niin vahva tunne minulla on ollut.
Hän on 10-vuotta minua vanhempi ja naimisissa. Kun olin nuorempi, hän asui naapurissani, kunnes perheineen muutti pois. Sitten hän meni uusiin naimisiin ja sai työpaikan ulkomailta. Välillä hän on Italiassa, Saksassa ja Iso-Britanniassa.
Monta viikkoa ulkomailla putkeen. Vaimo ja aikuiset ja lähes aikuiset lapset asuvat Suomessa. Meillä ei ole koskaan ollut mitään ihmeempää yhteiseloa, pikemminkin kaukorakkautta. Kun ihastuin olin 12v ja hän 22v.
Hän tajusi ensihetkestä alkaen että olin ihastunut ja tahollaan hyväksyi asian. Nyt aikuisina olemme nähneet 25-vuoden aikana noin 2 kertaa, mutta soitelleet aina joskus muutaman kerran vuodessa ja tekstareita olemme lähetelleet.
Eli tätä voisi kutsua myös ystävyydeksi. Rakastan yhä häntä ja hän on minulle läheinen. Mutta tapahtui äskettäin että ystävyydelle oli pakko laittaa piste.
Eräillä synttäreillä vuosi sitten soitin hänelle yöllä, hän oli yksin ja asia OK. Hän oli ulkomailla. Mutta viimeksi kuukausi sitten olin jälleen humalassa ja soitin hänelle yöllä. Hän olikin kotona ja vaimo nukkui kai vieressä, kun puhelkin soi. Hän jutteli kanssani muutaman sanan, sitten alkoi hirveä melu siellä päässä, nainen huusi ja kiljui ja puhelu katkesi.
Minua hävetti jälkeenpäin. Hävetti lujasti, en ole edes mikään juoppo. Aina vain humalassa "sekoan" eli alkoholi ei sovi minulle.
Hävettää vieläkin ja päätin laittaa koko ystävyydelle pisteen. Tekstiviestillä pyysin anteeksi, hän ei vastannut. Sanoin etten tule pitämään yhteyttä enää koskaan....
Sydämeen sattuu ja uskon etten osaa pitää lupaustani, mutta minun on pakko.... Uskooko hänkään asiaa edes itse....
Hän yritti yhden kerran tapahtuneen jälkeen soittaa minulle, mutta en vastannut.....
Mitä tehdä???? Kokemuksia ja neuvoja.
Ja vielä, kun laitoin "suhteelle" pisteen olo oli tosi hyvä kauan aikaa, mutta edelleen sattuu....
Kuolema toki on suurin suru ja olen itse sen kokenut monta kertaa. Isä, mummu, pappa, hyvä ystävä, rakkaat lemmikit.
Mutta nyt haluaisin puhua jostakin muunlaisesta surusta. Kun ensin on ihastunut johonkin ihmiseen vuosikymmenien ajan (kysymys on ensi-ihastuksestani, johon ihastuin jo 12-vuotiaana ja johon olen ollut nyt ihastunut 25-vuoden ajan) Voisin kautta ilmaisua, jopa rakastunut, niin vahva tunne minulla on ollut.
Hän on 10-vuotta minua vanhempi ja naimisissa. Kun olin nuorempi, hän asui naapurissani, kunnes perheineen muutti pois. Sitten hän meni uusiin naimisiin ja sai työpaikan ulkomailta. Välillä hän on Italiassa, Saksassa ja Iso-Britanniassa.
Monta viikkoa ulkomailla putkeen. Vaimo ja aikuiset ja lähes aikuiset lapset asuvat Suomessa. Meillä ei ole koskaan ollut mitään ihmeempää yhteiseloa, pikemminkin kaukorakkautta. Kun ihastuin olin 12v ja hän 22v.
Hän tajusi ensihetkestä alkaen että olin ihastunut ja tahollaan hyväksyi asian. Nyt aikuisina olemme nähneet 25-vuoden aikana noin 2 kertaa, mutta soitelleet aina joskus muutaman kerran vuodessa ja tekstareita olemme lähetelleet.
Eli tätä voisi kutsua myös ystävyydeksi. Rakastan yhä häntä ja hän on minulle läheinen. Mutta tapahtui äskettäin että ystävyydelle oli pakko laittaa piste.
Eräillä synttäreillä vuosi sitten soitin hänelle yöllä, hän oli yksin ja asia OK. Hän oli ulkomailla. Mutta viimeksi kuukausi sitten olin jälleen humalassa ja soitin hänelle yöllä. Hän olikin kotona ja vaimo nukkui kai vieressä, kun puhelkin soi. Hän jutteli kanssani muutaman sanan, sitten alkoi hirveä melu siellä päässä, nainen huusi ja kiljui ja puhelu katkesi.
Minua hävetti jälkeenpäin. Hävetti lujasti, en ole edes mikään juoppo. Aina vain humalassa "sekoan" eli alkoholi ei sovi minulle.
Hävettää vieläkin ja päätin laittaa koko ystävyydelle pisteen. Tekstiviestillä pyysin anteeksi, hän ei vastannut. Sanoin etten tule pitämään yhteyttä enää koskaan....
Sydämeen sattuu ja uskon etten osaa pitää lupaustani, mutta minun on pakko.... Uskooko hänkään asiaa edes itse....
Hän yritti yhden kerran tapahtuneen jälkeen soittaa minulle, mutta en vastannut.....
Mitä tehdä???? Kokemuksia ja neuvoja.
Ja vielä, kun laitoin "suhteelle" pisteen olo oli tosi hyvä kauan aikaa, mutta edelleen sattuu....
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei hyvä tavaton! Älä jätä asioita roikkumaan. Puhu asiat halki hänen kanssaan, mieluiten naamakkain.
Minulla oli hiljattain tilanne, jossa vastakkain pöydän ääreen istuminen olisi ratkaissut kaikki ongelmat, mutta tätä miitinkiä ei saatu aikaiseksi ja kaikki asiat eskaloituivat pahaksi ja vielä pahemmaksi - aivan turhaan, aivan turhaan.
Puhuminen on helppoa. Pyydät ensin tekosiasi anteeksi ja sitten selität asian ja kerrot, että elämäsi on parempi jos hän on siinä edes etäisempänä ystävänä kuin kokonaan pois.
Ei helvetti, sovi asiat! Äläkä päästä kolmansia osapuolia sekoittamaan asioita enempää.
ja antoi oikein hyvän mielen. Kerään itselleni rohkeutta ja aion soittaa hänelle ja pyytää vaikka jonnekin kahvilaan, jossa voimme puhua.
En todellakaan tahdo menettää häntä ystävänä, kun olen tuntenut hänen niin kauan ja hän on minulle todella tärkeä. Kiitos!!!
Anna hänelle vaikka linkki tähän säikeeseen. Ehkä hän ymmärtää sitten, miten yrität tasapainoilla vaikeassa asiassa. Jos hän on reilu, hän ymmärtää miten asia hoidetaan rikkomatta koko posliinikauppaa.
Sen sanon ihan omasta kokemuksestani, että asiat on aina hyvä sopia. Mitä vaikeampi tilanne sen tärkeämpää on jonkinlaiset pelisäännöt. Vaikka sitten päädyttäisiin nollayhteyteen, niin on reilua sanoa se naamakkain eikä jättää toista roikkumaan omiin kysymyksiinsä.
Se joka ei suostunut minua tapaamaan - rakastan häntä yhä ja asia potuttaa aivan vietävästi. Ja arvaapa, oliko kuviossa kolmansia osapuolia.
Japanilaisilla on hyvä periaate: Älä koskaan vie toisen kasvoja.
Itellä alkaa olla sellasia fiiliksiä vaikka tässä on tällä hetkellä työttömänä ja töitä tietysti haen ja koulupaikkaakin(AMK, just valmistuin lukio-pohjalta amiskasta), pitäs jotain kuulua mutta kun ei niin ei...nyt on jo tullu muutamia "kieltäytymisiä" työpaikoista mihin olen hakenut ja se jos mikä, rassaa mua!
Oonkin tässä viime aikoina miettinyt jos mitään radikaalia elämänmuutosta eteen tule ens kevääseen mennessä niin alkaa puunoksalla narunjatkeena olo entistä enemmän kiinnostamaan :(
Tiedän että tämä on aika radikaali ja peruuttamaton päätös mutta siltä se tässä viime aikoina on alkanut tuntua...
Stempata kyllä osaan aina kun tulee tälläsiä vastoinkäymisiä mutta en tiedä sitten jos vuodesta toiseen sama suossa rämpiminen jatkuu jatkamistaan...
P.S tahdoin vaan purkaa tämänhetkisiä tuntemuksiani, pitääpä tästä lähtee ulkoilemaan ja käydä samalla kaupassa, arkirutiineista saa aina hyvin virtaa :)
Etsi vaikka jokin uusi harrastus itsellesi.Saat uusia kokemuksia,ja voit löytää uuden ystävänkin.Samoin esim.kirjeiden tai mailien kautta.
Ja eihän sitä tiedä,milloin se työpaikka löytyy.
Enemmänkin se narunjatkeeksi laittaminen on mulle palvelus kuin jokin paha teko.
Vaikka tässä maailmassa jäiskin moni asia sitten näkemättä niin en mä menetä siinä mitään kun täkin valtio on muuttumassa entistä kurjemmaksi kuin ennen...
Ystäviä on mulla ihan riittävästi vaikka aina uudelle ystävälle löytyy tilaa :)
Toivoin jo että olisin saanut aloittaa tulevaisuuden suunnitelmat jos olisin päässyt paikkaan X töihin mutta kun ei niin ei...
Ensi viikkoa kyllä odotan kuin kuuta nousevaa, sillä sillon pitäisi tulla päätös AMK:hon pääsystä. Silloin voisin jo alkaa toteuttaa suunnitelmaa "täydellisestä elämästä"
Sitä mitä tarkoitan tolla "täydellisellä elämällä" on se että ensiksi pääsisin täältä nykyiseltä paikkakunnalta pois!
Ei tunnu nyt menevän millään rintamalla hyvin...ammattikorkeastakaan ei oo tullu päätöstä :(
Se huonoista uutisista. Hyviin uutisiin kuuluu se että yritän tätä masennusta/vitutusta kitkeä säännöllisellä liikunnalla jota pyrin harrastamaan joka päivä!
(Alotin siis toissa päivänä!)
Noita toisia topickeja kun lukee niin en ainakaan alkais ajattelemaan/suunnittelemaan itsemurhaa jos on jo ennestään perhettä/lapsia taloudessa...
Eikö täällä ole "ihmissuhde"-otsikkoa tai "Kriisit" jonka alla voi murehtia niitä koukeroita? Kuoleman ja surun keskellä tämä oli kuin eksynyt poikanen pahassa porukassa.
Hyvä että huomasit ton, itse olin vähän kömpelö ja aloin kirjoittaa asiasta joka sitten eteni omiin ongelmiini!
OK
ajattelin että saattaisit saada enemmän vastakaikua jos kirjoittelet toisen otsikon alla. Täällä harva jaksaa ehkä ottaa osaa moisiin suruihin.