nyt käsi sydämellä mitä tekisitte: jos,, siis (JOS) olisitte liitossa n, suht onnellinen ja yhtäkkiä mies pettää ja päättää lähtee toisen matkaan ja laittaa paperit sisään teidän tietämättän ku sekin on mahdollista, aikanaan ero menee oikeuteen ja lapset määrätään isälleen ja teille tapaamisoikeus joka toinen vkl kellonaikoineen ja tietenkin elarit! mitä tekee tässä tapauksessa tippaleipäaivo???
naiset!
kertokaas...
373230
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 37
Vanhimmat
fiktio. Oikeinko tosissaan kysyit..?
tosissa epäilit? ei ihmekään etei löydy vastauksia ku ihan fiktioksi luullaan-) kyllä se oli vallitettavsti ihan faktaa,, tosin päälaelleen käännettynä!!
ilman muuta? Ootko tosissasi, että lapsen asioista ei keskusteltaisi tässä kuvitellussa tapauksessasi?
Mitä pahaa äiti on tehnyt synnyttämälleen lapselleen,että ilman muuta määrätään isälleen?
Meitä hyvätapaisia äitejä ja naisia on paljon ja minä ainakin selvittäisin asioita ennen kuin mihinkään päätösvaiheeseen edes päästäisiin.
Tottakai taistelisin oikeudestani lapseen ja soisin myös toiselle osapuolelle oikeuden nähdä lasta jos ei ole alkoholi, väkivalta tai muita rajoittavia ongelmia.
Jos mieheni tekisi noin, niin tietenkään en hyväksyisi moista käytöstä.
Taidat puhua omasta kokemuksestasi. Harmi jos olet joutunut tuollaisen kohteeksi. Ei kaikki ole samanlaisia.
kun enhän toisten asioista voi kaikkee tietää mut omasta tiiän just ja tarkkaan miten asiat on.valitettavasti kaikki ei ole kaltaisiasi ja keskustele asiasta ensin vaan toimii ja turvaa selsuatan enne pommia,
noinhan se useasti miehelle käy.
tehnyt siittämällee lapselle ? jos äiti pettää!!!
Lapset pitäis määrätä ensisijaisesti sille osapuolelle joka EI ole pettänyt. Jos mies pettää, äidistä tulee lähivanhempi (minun tapaus) ja jos nainen pettää, ei sellainen lumppu ansaitse lähivanhemmuutta.
Meillä isä ei halunnut edes yhteishuoltajuutta kun aloitti uuden elämän elämänsä rakkauden kanssa. Eikä halunnut mitään säännöllisiä tapaamisia vaan tapaamiset silloin, kun hänellä ei ole muita menoja. Näitä vapaita hetkiä on ollut vuoden aikana vajaan 10 kertaa. Joten en voi ymmärtää tilannetta että joku vain vie lapset ja homma on siinä. Asioista pitää keskustella mutta aina ei keskustelukaan tuota toivottua tulosta. Ja lapsethan siinä kärsii!
se ole niin että pettäjä ei petä yleens vaan puolisoaan vaan kyllä se pettää koko perhettä!!olkoonkin vaikka kuinka huonostyi ois suhteessa mennyt mut ensin se pitää lolpettaa ennen kuin mennään pettämään ja siin vaihees selusta usein onkin pedattu jo valmiiksi,
Se mies voi pettää ja päättää lähteä toisen matkaan ja laittaa ne eropaperitkin sisään, mutta se tieto siitä, että on hakenut eroa toimitetaan sille naiselle henk.koht.
Heti seuraavana päivänä, jos on arkipäivä, yritetään sitä asianosaista tavoittaa.
Näin sanottiin mulle käräjäoikeuden kansliassa josta hain paperin toissapäivänä.
Täytin ja huomenna vien kuin vienkin.
Yleensä lapset kyllä määrätään äidille, minkä sille mahtaakaan. En sano että se suinkaan on aina oikein.
Itsellä ei onneksi ole.
elä ny siit hernettä nenuus vedä,,siis tippaleipäjust,, heh he joo koiteaa tavaoittaa joo mut siin vaihees sitä parua onkin jo vaikee muuttaa jos ja kun "TIPPALEIPÄ" on ne laittanut vireille.sitähän paprua alat oikeudessa vastaan käydä jos aihetta näät ja siin se naisen etumatka tuleekin esille..tasaveraisessa tapauksessa et muutosta siihen saakaan jos toinen,,"ta" ei suostu.
niin hyvä Sosiaalihuolto,että naikaa vain sydämmenne kyllyydestä ja täyttäkää Maa lapsilla.Kyllä Sosiaalihuolto lopusta huolehtii.Näin teistä tulee kunniallisia vanhempia,ja saatte Ruusuritarin merkit Juhlapukuihinne.Näin pelastatte Maan ja Kansamme perinteet.
"vapaata" tapaamisoikeutta, mutta kysymykseesi en todellakaan osaa vastata, koska oli kyseessä mies tai nainen on tilanne todella väärin.
Ehkä yrittäisin saada keskusteltua jonkinlaisen kompromissin...toisaalta taas pakko sanoa, että kyseisenlaisen ihmisen kanssa en olisi lapsia edes lähtenyt väsäämään......ai mistä sen tietää?
No itse olin naimisissa 5 vuotta ennenkuin lapsia edes teki mieli ajatella...kyllä siinä ajassa toiseen aika hyvin tutustuu.
Oltiin 5 vuotta yhdessä, kaks vuotta viel sen päälle naimisissakin ennen kuin ensimmäinen lapsi syntyi. Vielä kului seitsemän vuotta ennen kuin mies ilmoitti haluavansa eron koska hän oli löytänyt toisen ja "meidän yhteinen tie oli kuljettu loppuun." Luulin toki tuntevani hänet mutta väärässä olin. Vuoden olimme yhdessä niin että tiesin hänen toisesta naisestaan, halusin jatkaa siitä huolimatta mutta mies päätti toisin. Loppuelämäni olen yksin, en kestä toista kertaa särkynyttä sydäntä.
Hän oli minulle se elämäni mies. Erosta on kolme vuotta. Toista ei tule.
5v ennen ensimmäsitä lasta(siis kahta.(kaksoset)jonka jälkeen 10v liitossa ja hyvin tunsin vaan kuinkas kävikään yhtenä kauniina päivänä kun pitiki olla "ylitöissä"!! siihen asti tunsin mut 20v nuutti sitten yhtäkkiä, toista naista ei tuu eli tasois ollaan!
Ei toisen tunteminen eroa estä, itse tarkoitin lähinnä sitä, että ainakin suurinpiirtein tietää miten toinen vastuunsa kantaa....ainakin luulee tietävänsä??!!
Ensinnäkin varmaan henkinen tasapainoni horjahtaisi kuvaamassasi tilanteessa aika lailla ainakin joksikin aikaa. Tietysti siinä on sopeutumisaikaa kuitenkin, koska tieto eron vireillepanosta tulee kyllä ennen kuin varsinainen ero ja sitä myötä lasten elatuksesta yms sopimiset.
Yrittäisin sitten kaikin tavoin saada lasteni hyvinvoinnin varmistettua tavalla millä hyvänsä. Jos ajattelisin että se edellyttää minun luonani asumista, yrittäisin sitä; jos ajattelen, että lapsi haluaa olla toisen vanhemman luona ja voi siellä hyvin, pyrkisin varmistamaan, että oma etävanhemmuuteni voi olla niin parasta kuin lapseni vain voi saada. Mikä tarkoittaa omasta voinnista huolehtimista, sen varmistamista että lapseni aina tietää/tietävät, että minun luonani heillä on myös koti aina, että olen kiinnostunut heidän asioistaan (eikä heidän isänsä asioista), että haluan viettää aikaa heidän kanssaan ja ottaa heitä mukaan myös mahdolliseen uuteen ja tulevaan elämääni, ja kannan heidän kasvustaan ja kehityksestään vastuuta monella tavalla, myös taloudellisesti ja erittäinkin henkisesti.
Pakko olisi myös katsoa peiliin ja käydä eroon johtaneita syitä mielessään läpi. Jos ei exä suostuisi puhumaan mitään, niitä olisi pakko käydä yksin itsensä kanssa, tai hankkia ammattiapua.
Kuten huomaat, puhun kokemuksesta. Olen nainen, ja exäni solmi ulkopuolisen suhteen josta ponkaisi eroon varsin sutjakasti. Ei tullut mieleenkään vastustaa eroa; tottakai siitä ero sitten seuraa, en ole ikinä halunnut pitää väkisin kiinni mistään.
Ensin hajosin ja romahdin. Sitten aloin aktiivisesti yrittää toipua, koska lasten takia oli pakko. Lapset rakastavat meitä molempia (kuten kaikki lapset vanhempiaan) ja kärsin tietenkin heidänkin puolestaan. Molemmat olivat jo yli 12, ja saivat päättää itse. Nuorempi tuli kanssani asumaan omasta halustaan, vanhempi halusi jäädä isänsä kanssa. En yrittänyt (ainakaan tietoisesti) kääntää hänen päätään, mutta olin tosi surullinen hänen päätöksestään, sisarussuhteen hajoamisesta, ja huolissani siitä miten esikoiseni pärjää ilman äitiä. Yritin kovasti rakentaa elämääni nopeasti sen muotoiseksi, että hän ymmärtää että minä olen edelleen hänen vanhempansa ja hänellä on minun luonani toinen koti. Samaan aikaan pyrin varmistelemaan sitä, että kuopus säilyttää suhteensa isään, ja isä muistaa olla aloitteellinen, eikä odota että lapsi huolehtii tapaamisista. Aikuinenhan se on jonka kuuluu olla aikuinen ja vanhempi, vaikkapa olisi onnetonkin.
Otti aikaa parantua ja tulla ehjäksi, ja terapeuttiakin käytin. Nyt voin hyvin. Niin myös nuoreni. Vanhempi elää jo omillaan, nuorempi edelleen luonani. Kummankin suhteet molempiin vanhempiin ovat säilyneet käsittääkseni hyvinä - toisin sanoen, omasta puolestani tiedän sen ja isänsä suhteen oleta (ja toivon) että näin on.
Exäni olisi halunnut olla ystävä ja poikani ja tuoda nyksänsä miniäntapaisekseni, mutta niin mukava ihminen en sentään ole. Meidän välimme ovat etäiset, rajoittuvat samassa tilassa istumiseen kun on rippijuhlia ja ylioppilasjuhlia ja sen sellaisia. Lasten asioista puhumme, muu höliseminen saa minun puolesta jäädä. Olen pettynyt eksääni ihmisenä, enkä ajattele että hän ansaitsee minulta sen kummemmin ystävyyttä kuin vihaakaan.
hoitaa kaikku yritykset ja pyrkimykset ihan miehen puolesta!ja elatuksesta sopimisen on oikeusaputoimisto ihan ex,n kanssa sopiunt jo valmiiksi jotta miehen ei tarvii sitäkään tehdä.!täs vaihees ex, oli jo yllättäen lähtenyt kotoa lapset mukanaan toisen luo eikä sen koommin kommunikoinut kun sen paperin pohjalta ja sehän tietnkin oli "oikea" paperi oikeudenkin mielestä. meni siinä muutama tonni koittaa muuttaa lähivanhemmuutta ja kun sen toteaa mahdottomaksi niin peli on pelattu ja voimat menny sen myötä enkä ihmettele jos monelta se voima loppuu,
Olen lähdes identtisessä tilanteessa, ollut vuoden päivät. Ja myös rohmahdin ja lamaannuin lähes totaalisesti. Vain lapset ja lasten asiat pitivät pinnalla! nyt ehkä vähän valoa tunnelissa, vaikka talous kyllä sekaisin molemmissa päissä. Ammattiapua olisin tarvinnut mutten ole saanut haettua. Exäni myös peräänkuuluttanut "parempia välejä" ja ystävyyttäkin, mutta en totaalisen ja nopean hylkäämisen jälkeen siihen kykene (mistään ei keskusteltu, ero tuli ilmoitusluontoisesti) , enkä tunne olevani velvollinenkaan. Siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa! Ei kai pitäisi? Lapset huolettavat, toinen tiiviisti kanssani, toinen tasapainottelee kahdessa paikassa. Ovat jo murkkuja. Nyxä ilmoitettiin heille heti eron syyksi, minulta ei siitä kyselty. Myöhemmin exä selitellyt varsinkin toiselle lapselle muitakin syitä! Joutuivat mielestäni liian yksityiskohtaisesti mukaan alusta alkaen, kun vanhemmatkin vielä sekaisin ja paniikissa. Tämmöinen ero. Kuinkahan pitkään kestää että ei jatkuvasti ajattele näitä asioita?????
Tähän kysymykseen kun on vaikeaa löytää ihan suora vastaus. "Toipuminen" oli portaittaista, tuska ja viha ja suru ja katkeruus aaltoilivat, alusta asti. En osaa sanoa minä päivänä se nyt sitten oli kun huomasin toipuneeni. Ja ajattelen, että pitkän avioliiton purkautumisen mukanaan tuoma valtava pettymys ja epäonnistumisen tunne on sellainen elämänmittainen haava, josta jää ikuisesti arpi. Mutta siihen arpeenkin tottuu, ja voi siitä sitten joskus olla ylpeäkin.
Älä turhaan ystävöi exän kanssa. Tokikin on hyvä olla asiallisissa puheväleissä, lasten vuoksi ja muutenkin, ihan jotta voi kunnioittaa itseään. Mutta helposti siinä käy niin että jättänyt tai pettänyt exä alkaa itse asiassa hoidattamaan omaa päätään vanhalla puolisollaan, kun ei itse jaksa elää itsensä kanssa. Exän murheet eivät enää ole sinun murheitasi, keskity sinä itseesi ja lapsiisi. Voi käydä niin, että tapa millä exä hoitaa omaa vanhemmuuttaan osoittautuukin pettymykseksi, mutta sillekään asialle ei enää mitään voi. Pidä itsestäsi huolta, ole niin hyvä vanhempi kuin kykenet yksin.
Itselleni kävi niin, että rakastuin pari kuukautta virallisen eron jälkeen (noin 8-9 kuukautta eropäätöksestä). Pidin suhdettani aluksi laastarina, mutta on se nyt jatkunut noin viisi vuotta. Varmaan se auttoi omalta osaltaan jaksamistani, mutta sillä en katsonut voivani "kuitata" tarpeellista menneiden selvittelyä.
Touhusin paljon parina vuotena heti eropäätöksen jälkeen. Jatkokoulutin itseäni, tein projekteja, paljon töitä. Höösäsin lasten puolesta varmaan liikaakin; sillä varmaan yritin paikata ja kompensoida sitä että todellista, henkistä kohtaamista lasten kanssa ei oikein ollut mahdollista tapahtua. Minä en halunnut selvittää heille omia murheitani ja asettaa heitä epäonnistuneen parisuhteen maksumiehiksi. Ei se aika helppoa varmasti ollut lapsillekaan, mutta enpä tiedä miten sen sitten olisi paremminkaan osannut. Niinpä yritin sitten hoitaa heidän asioitaan ja olla heidän voinnistaan kiinnostunut muuten koko ajan (ne jo väsyivät ja ihmettelivät että kenenkään muun äiti ei kuulemma jaksa olla noin HOITAVA). Ja sitten yritin olla ripustautumatta heihin ja hoitaa itseäni (ja lapset olivat närkästyneitä siitäkin...)
Hakeuduin terapiaan noin kaksi vuotta eropäätöksen jälkeen. Olin päättänyt hakea ammattiapua ihan jo eropäätöksestä alkaen, mutta en "ehtinyt" ennen, kun oli niin paljon järjesteltävää. Terapia oli tarpeellinen, ja varmasti hyödytti minun lisäkseni myös lapsiani, ja pelasti uutukaisen parisuhteeni olemasta pelkkä laastarisuhde jossa kummittelee se vanha suhde.
Sanoisin, että kolme vuotta eropäätöksestä voin jo varsin hyvin. Jo terapiaan mennessäni olin aika vahva ajoittain, uskalsinhan lähteä mokomaan käsittelyyn.
Nyt erosta on kohta kuusi vuotta. En asioi mielelläni varsinkaan eksäni nyksän kanssa, enkä oikein eksänkään kanssa, mutta pakkohan tietysti välillä on. Yhteiset juhlatilanteet hämmentävät minua ja saavat oloni tuntumaan kiusalliselta, teatterilta, mutta on niistä sitten jotenkin kuitenkin selvitty. En ajattele eksääni enkä avioeroani jatkuvasti, mutta totta kai pitkä avioliitto on niin iso siivu historiaani että se taatusti elää päivittäin kaikessa siinä mitä nykyään teen ja olen. Voin hyvin.
Elän arpeni kanssa. Ylpeänä. Rakastin, ja rakkauttani ei tee mitättömäksi se, että kohde muuttui tai ehkä ei alun alkaenkaan ollut se joksi häntä luulin. Tai ehkä olikin... ehkä minäkin muutuin.
Siinä tapauksessa olisin nainnut miljonäärin ja tavannut lapsiani kun saan :)
Ihan totta !!!
Hyväksyisin oikeuden päätöksen ja aloittaisin OMAN elämän. Muussa tapauksessa tekisin vain kiusaa itselleni. Helpointa olisi tietenkin syyttää sitä kolmatta osapuolta ja miestä, mutta ei siitä olisi mitään hyötyä pidemmän päälle.
helppoa nyt puhua, mutta kun tilanne päällä niin tulee pupu pöksyyn sullakin. tosiasiat muuttaa kuule muotoaan. ei kantsi olla kylmä nyt,ero lapsista musertaa...
mies on hoitanut lapsia heidän koko elämänsä ja huolehtinut/ollut kiinnostunut heidän asioistaan huomattavasti enemmän kuin minä. Ja jos lasten tunneside isään ja toisinpäin, olisi läheisempi kuin minun, niin voisin tehdä sopimuksen isän lähihuoltajuudesta ilman oikeuden päätöstäkin. Tietysti siinä tapauksessa, että mies haluaisi tuon lähihuoltajuuden. Joidenkin isien mielestä äiti on aina (pl alkoholin väärinkäyttö ja mielenterveysongelmat) parempi lähihuoltaja etenenkin pienten lasten kuin isä itse.
tuon pitäisi mennäkin. Lapset sille, joka niitä siihenkin asti on pääasiallisesti hoitanut. Unohtamatta kotitaloutta! Hyvin usein unohdetaan, että suuri osa kotitalouden pyörityksestä on myös lapsista huolehtimista.
lasten kanssa joka toinen viikonloppu,niin hän erkanee pikkuhiljaa lastensa elämästä,ymmärrän hyvin joittenki miesten vuotatuksen,meillä viikko/viikko joka pyörinyt lasten kannalta ja mielestä kohtalaisen hyvin,tiheämpi vaihto taas väsyttää lapsia(seurannut sivusta).kahden viikon eroa toisesta vanhemmasta ei suositella alle 8v lapsille,niin ainakin lapsenvalvoja sanoi.tahtoo vain erossa unohtua lasten oikeus molempiin vanhempiin.
Vaikkei tuo joka toinen vkl ole periaatteessa paljon, niin tavallaan kuitenkin. Aikahan kuluu nopeasti, sen kaikki tiedämme. Jos lapsi tapaisi joka vkl etävanhempansa, niin se olisi sekä hänelle itselleen raskasta, kuin myös lähivanhemmalle, jolla ei olisi ollenkaan vapaa-aikaa lapsen kanssa, ainoastaan arkea. Ja maailma on pullollaan isiä, jotka eivät ole viettäneet lastensa kanssa aikaa yhdessä edes kerran kuukaudessa: Etäisät parisuhteessa eivät ole mitenkään harvinaisia.
vanhemman näkeminen olisi lapsille raskasta,jos molemmat ovat valmiita huolehtimaan(joka nyt pitäisi olla aikusen ihmisen perusajatus)lapsista.kun tässä on miettinyt ex-vaimon aivotuksia ja pakostaki joutunut seuraamaan muittenki eroa,niin ei naiset yksin lapsia aattele,vaan kuvioissa on mukana kaikki sosiaaliset tuet,että raha näyttää ratkaisevan.meillä minä olen lähihuoltaja,mutta lapsilisät menee ex-vaimon tilille ja elatusmaksuja ei ole,kun tuntu,ettei sitä muuten pärjätä,jos olisi lähihuoltajuus ex:llä,niin tiedän että minulta kupattaisiin kaikki mitä irti saatais.
Riippuu tapauksesta; miten lähellä lapsen vanhemmat asuvat toisistaan, minkä ikäiset lapset. Olen läheltä seurannut muutamaa tapausta,jossa lapsi lähtee/viedään/haetaan etävanhemmalle joka toinen vkl - ja sekin tuntuu ja näyttää siltä, ettei lapsi jaksaisi. Tässä on kyse alle kouluikäisistä. Jaksaisitko itse lähteä kotoasi "toiseen kotiin" joka vkl? Sekin on sellainen juttu, että jotkut, niin lapset kuin aikuiset, pitävät reissaamisesta - ja toiset vihaavat sitä.
Sitten taas, kun lapset kasvavat ja jos kaverit ovat lähivanhemman luona, niin lapsi ei oikein syty lähtemään etävanhemman luokse edes joka toinen vkl. Ellei siellä ole hyvää tietokonetta, leffoja, musiikkia ym. käytössä kokoajan...
on se surkea tilanne semmoselle miehelle(joka oli käydä minullekki),jonka vaimo lähtee elämään 40:n kriisissään sitä omaa ainoaa elämäänsä ja vie lapset sosiaalitoimen tuella mennessään.rupeaa olemaan suomenmaassa kuppilat täynnä katkeria miehiä.talvella tuli dokumentti kun mies yritti saada laajempia tapaamisoikeuksia,mutta kun lähiäiti vastusti,vaikeaa oli,liian jäykkä systeemi tämä on.
systeemissähän ei ole mitään vikaa - ihmisissä vain. Miehen pitäisi yleensä olla vain kiltti ja ystävällinen lasten äidille (jos tämä on lähihuoltaja) ja yrittää puhua lisää tapaamiskertoja. Jos lasten äiti luottaa exäänsä isänä ja välit ovat kunnossa, tämä yleensä järjestyykin - helposti.
Mutta joskus jatketaan erossa siitä mihin avioliitossa jäätiin: vanhempien keskinäistä valtataistelua. Ei ole systeemin vika, jos vanhemmat eivät tule toimeen keskenään eron jälkeenkään. Erossakin pitäisi muistaa Beatlesien biisi "let it be". Pääseekö tapaamisoikeuksista sopuun riitelemällä ja viemällä ne oikeuteen? Ei pääse. Oikeuden päätöskään harvoin tyydyttää edes toista osapuolta, saati molempia.
Mielenkiintoista onkin, että jos etävanhempi erovaiheessa antaa asian olla - ei osoita lapsiin (eikä exään, vaikka tämä olisi lähtenyt ovat paukkuen) mitään kiinnostusta - niin johan lähivanhempi herää: Joskus oikein tyrkytetään tapaamisoikeuksia.
kun ex-vaimo lähti asumaan erilleen,olin "kiltti ja ystävällinen"(taka ajatuksena että tulisi "järkiinsä"),mutta pakko siinä oli ruveta puolustaan kantojaan,yritti vaan käyttää hyväkseen tilannetta.sitä oliki ilkeä ja vittumainen kun ei kaikki mennyt rouvan piirustusten mukaisesti.
teillä nyt on paremmin, molemmilla. Joskus "omien kantojen puolustaminen" auttaa, joskus pahentaa tilannetta.
kysyit.Eihän siinä mitään voi tehdä kun todeta tapahtunut,kun posti tiedon tuo.Naisenvaistolla tiesin näin tapahtuvan.Exä myhäili kieron ja salaperäisen näköisenä,oli itseään täynnä.Rakastunut kun oli!Tieto ei tullut yllätyksenä.Niin hyvin sitä toisen tuntee parinkymmenen avioliittovuoden perusteella.Olin helpottunut lähinnä.Vaikeampi paikka se oli aikuisille lapsille!Exä sai niin paljon tilalle (uusi nainen)ettei hän edes tajunnut mitä menetti.Luulen,että sekin asia on pikkuhiljaa selvinnyt.Sanoisin että selvisin kohtalaisen hyvin,mutta tuskin voin luottaa enää miehiin niinpaljon että aloittaisin suhteen.Aika näyttää...
jätettyjä miehiäki,varmasti henkisesti kasvaneita,seuraavan suhteen vielä paremmin ottavia,ettei täällä yksin tarvi olla.
sitten kans ollla se "kuluisa"??? naisen vaisto!!?? miehenä mulla sitä ei ollut kun en mitään merkkejä siihen nähnyt ja 20v oli suhdetta kans takana.(toki joku sanoo mua heti et oisha sen pitäny huomata mut näin se nyt vaan meni)siittä aikaa jo 10 v ja tuskin naisiin enään koskaan luotan vaikka sama pätee yleens ihmisiin, nii se vaa menee et mihinkää ei voi enää luottaa.
Näinhän se on,kasvun paikka ja meitä varmaan riittää,niin miehiä kuin naisiakin.Mutta onni yksillä,kesä kaikilla!Katse eteenpäin...