niin siis, olen 20 vuotias ja pääsin yliopistoon, toiselle paikkakunnalle missä olen kasvanut. 300km:n päähän kotoa. ja nyt pääsen VIIMEIN aloittamaan avoliiton poikaystäväni kanssa jonka kanssa olemme jo vuosia seurustelleet etäsuhteessa. kaupunki alkaa olla jo kohtuu tuttu kun täällä on ravannut ihan kohtuudella, ketään tosin en täältä tunne.
no ongelmani nyt on kohtuu lapsellinen... onko normaalia, että tunnen välillä, tietynlaista haikeutta jättää äiti ja koti niin kauas? olenhan kuitenkin jo parikymppinen. en epäile parisuhdettamme, ja sitä etteikö olisi jo aika muuttaa yhteen. olemme puhuneet ja aloittaneet muuton hissun kissun ja kaikki on hyvin. olen vain asunut koko elämäni äidin kanssa kahdestaan, ja minulle jää myös huoli siitä miten äitini tulee pärjäämään yksin, olen kuitenkin hänelle hyvin rakas ja silmätikku... ja ikäväkin jää...
onko normaalia vai kärsinkö peter pan syndroomasta?
ei varmaan auta muu kuin unilelu kainaloon ja tutti suuhun vai;)
no ongelmani nyt on kohtuu lapsellinen... onko normaalia, että tunnen välillä, tietynlaista haikeutta jättää äiti ja koti niin kauas? olenhan kuitenkin jo parikymppinen. en epäile parisuhdettamme, ja sitä etteikö olisi jo aika muuttaa yhteen. olemme puhuneet ja aloittaneet muuton hissun kissun ja kaikki on hyvin. olen vain asunut koko elämäni äidin kanssa kahdestaan, ja minulle jää myös huoli siitä miten äitini tulee pärjäämään yksin, olen kuitenkin hänelle hyvin rakas ja silmätikku... ja ikäväkin jää...
onko normaalia vai kärsinkö peter pan syndroomasta?
ei varmaan auta muu kuin unilelu kainaloon ja tutti suuhun vai;)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei kannate turhaan huolestua. Äipykkä varmasti pärjää kotonansa kun tietää että tyvär tulleepi kotona käymään :)
Irti olet tekstin mukaan päässyt ja haikeus on ihan ymmärrettävää, (itselleni on käynyt samooin, kun muutin toisen vanhemman luo, jonka luona asuin koko iän muutti toiselle paikkakunnalle)
Eli, en tiedä siitä peter pan ilmiöstä, mutta huolestu vasta kun menet käymään kotona, etkä malttaisi millään lähteä takaisin...
Et taija tarvita unilelua tai tuttia ku poikakaverin kainaloki on ;)
kyllä mullakin tulee välillä ikävä äitiä. olen 23 v, asunut yksin jo 16 vuotiaasta. ollaan vain äitin kanssa tosi läheisiä. ei siinä mun mielestä ole mitään pahaa.
ihan normaalia tuntea haikeutta ja huolta äidistä.kyllä äitikin huolehtii miten sinä pärjäät.ja äiti kyllä pärjää niin sen pitää mennäkin että lapset aikanaan lähtevät kotoa.hyvää kesää sinulle ja onnea.
Itsekin olen 20-vuotias ja avoliitossa elelen. Silti välillä on kauhea koti-ikävä ja kotiin kun menee käymään niin lähes joka kerta on tunne, ettei pois haluaisi lähteä. Sellaista se vaan on...Että ihan normaaleja tuntemuksia sinulla.
tunne kun asun avoliitossa. Muistelen silloin tällöin millaista oli asua kotona äidin kanssa ja muiden sisarusten.. se oli ihanaa aikaa se. välillä tulee tosi ikävä. nyt sitä arvostaa enemmän kuin silloin kun asui kotona.. sillon vain halusi muuttaa omilleen.
minun ja ex vaimon välinen suhde loppujenlopuksi kaatui sitten siihen kun hän oli todellakin elänyt äidinsä kanssa koko lapsuuden nuoruuden ja aikuiselämäänsäkkin noin 5 vuotta... kaksistaan, alussa kaiki meni kivasti mutta kun olimme olleet pidempään yhdessä hänestä kuvastui että hänen suhde äitiinsä oli tärkeämpi kuin avomieheensä vaikka hän oli jo todellakin 26v, ei auttanut vaikka hänelle siitä sanoin jo päivälläin muutamaan otteeseen, hänen äidillään oli avain meidän yhteiseen kämppään ja hän siellä aina vierilikin silloin tällöin... ja loppuajasta hän rupesi sitten käymään siellä silloin kun olin töissä niin silittämässä pyykkäämässä yms... hoiti kaikki tyttärensä niinsanotut kotitaloustyöt. sitten kun minä tulin työpäivän jälkeen kotiin niin imuri käteen ja töihin, kun kuulemma anoppi oli nähnyt kovan vaivan tehdessä sitä sun tätä. no hän on nyt jonkun muun vaivana jota varmasti osaa pyörittää jonkun tovin pikkusormensa ympärillä, mutta kyllä hänkin sen joskus tulee huomaamaan mitä se peli on.
sinulla on vielä aikaa mutta yritä päästä äitisi kanssa neutraaleihin väleihin ja pidä avopuolisostasi hyvä huoli... :)
Olin vuosi sitten samassa tilanteessa kun sä, eli nyt siis vuoden verran asunut avomiehen kanssa, pois kotoa siis. Oli se alussa varsinkin tosi omitusta ja haikeaa, muistan kuinka isä oli muuttamassa meitä, ja kun se sit lähti ja me jäätiin kahdestaan sinne, niin kyllä siinä itku pääsi. Jotenkin se oli niin konkreettista, että nyt mä sitten jään tänne ja isä ajaa taksin kotiin 300 km päähän. Vaikka kyllä mä koin olevani ihan valmis siihen, olin asunut jo ennemminkin puoli vuotta toisessa kaupungissa kansanopisto-opintojen takia, silloin tosin käynyt kotona lähes joka viikonloppu. Niin että älä suotta huoli pienestä haikeudesta, totta kai sellainen liittyy noin suureen elämänmuutokseen. Ja vaikka ymmärrän huolesi äitiäsi kohtaan, niin kyllähän sä sen varmasti itsekin ymmärrät että et sä voi olla vastuussa äitisi pärjäämisestä. Ja kyllähän se siellä tietenkin pärjääkin :) Tsemppiä elämänmuutokseen, nauti uudesta vapaudestasi!
Peter Panilla tarkoitetaan yleensä aikuisia miehiä jotka eivät kykene ottamaan vastuuta omista tekemistään, käyttävät ihmisiä hyväkseen ja häipyvät omille teilleen kun siltä tuntuu eli eivät kasva koskaan aikuiseksi. Heillä saataa olla taustalla jonkin asteinen narsistinen persoonallisuushäiriö. Eli et ole Peter Pan : )
Älä huoli, olen jo neljäkymppinen ja kun eilen juttelin äitini kanssa puhelimessa niin tajusin että minullahan on äitiä ikävä. On ihanaa että on hyvät välit, jossakin vaiheessa on vain noustava omille jaloilleen ja rakennettava oma pesä. Kyllä vanhemmat sen tietävät, eikä lapsen pois muutto ole ikinä helppo heillekkään mutta toivovat aina parasta.
olet varmaan ihan samanlainen henkilö hänelle kuin naapurin olli, aivan huoletta voit lähteä kotoa vetämään, saa äitiskin vähän vapaa aikaa eikä tarvi huolehtia sinun häiriökäyttäytymisestä ja putka reissuista.