Miksi pitäisi pitää mieheni lapsesta?? En siedä häntä. Miehestäni pidän ja haluan olla hänen kanssaan kaksistaan. Tapaamisviikonloppuina voin lähteä vaikkapa pois. Miksi pitäisi pitää hänestä, en kuitenkaan estä isää ja lasta tapaamasta toisiaan. Kaikkien kannalta on parempi etten tapaa lasta.
Miksi pitäisi pitää
Minna
292889
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Ei sinun tarvitse pitää kenenkään lapsesta, edes omistasi jos niitä joskus teet. Kuitenkin voit yrittää suhtautua häneen aivan kuin kehen tahansa vastaantulevaan vieraaseen tai työtoveriin. Ihmisten kanssa pitää oppia tulemaan toimeen vaikka heistä ei pitäisikään. Elikkä asiallista käytöstä. Jos haluat pois niin lähde, jos mies ei pidä siitä eikä ymmärrä niin jotain on pielessä. Keskustele.
Aiotkohan tulevaisuudessa viettää kaikki tapaamisviikonloput poissa kotoa? Kuulostaa hankalalta ja hieman omituiselta. Vaikka lapsesta et pitäisikään, niin sanoisin, että perhe-elämänne ei tule onnistumaan, mikäli ette opi sietämään toisianne. Pitäminen on sitten toinen juttu.
Voin kokemuksesta sanoa, että puolison lapsia oppii kyllä sietämään... ajan kanssa.
En voi sanoa, että pitäisin mieheni lapsista (viiden vuoden jälkeenkään), mutta tulen heidän kanssaan suurinpiirtein toimeen. Hammasta kiristellen kyllä välillä!
Tapaamisviikonloppua edeltävänä viikkona olen kireä, ärtyisä ja stressaantunut tulevasta. Ei mikään herkullinen tilanne. Mutta vaakakupissa painaa enemmän rakkauteni puolisooni kuin hänen lapsensa. Ja jos haluan suhteemme toimivan, on otettava koko paketti vastaan sellaisenaan. (Kuulostaako kylmältä?)
Sinun kannattaisi puhua miehesi kanssa ja kertoa hänelle tunteistasi. Todennäköisesti hän on asian jo huomannut, mutta miehiseen tapaan ei sitä ole tarkemmin ajatellut, kenties kummaksuu vain. Omassa tilanteessani juttelu auttoi. Nyt ainakin on yksi stressitekijä vähemmän, sillä minun ei ainakaan siitä tarvitse enää stressata mitä puolisoni ajattelee kireästä käytöksestäni...
koko pakettihan siinä tulee, jos miehellä on lapsia. Joskus saa hapaita kiristellä, mutta aikuisena ihmisenä yrittää tilanteet luovia. Puhuminen auttaa, koska ei toinen näe asioita kun on liian lähellä. Jos miestä rakastaa on lapsiakin siedettävä tai lähdettävä kävelemään.
täälläkin :) Välillä meillä on jopa kivaa, välillä ei. Meillä on yhteinen lapsi,joten karkuunkaan ei voi lähteä.. Mutta olen huomannut,että ajan kanssa kaikki menee vain paremmin (lapset kasvavat koko ajan). Minähän tiesin,että lapset ovat ja pysyvät,täytyy vain hyväksyä asia VAIKKA JOSKUS SE ON NIIN VAIKEATA.
... oikeasti voi edes sietää mieheni lapsia , tiesin että he ovat ja asiaa ei voi muuttaa muutenkuin poistumalla paikalta tai lopettamalla suhde.........ja kun vielä saa kaunaisen/katkeran/asioita hankaloittavan exänkin kaupanpäälle on siinä aina välillä kestämistä.
Minullakin on pinna todella kireällä aina kun tiedän niiden marisevien ja kaikesta kiukuttelevien "pikku monstereiden" olevan tulossa, on joskus vaikeaa kun tekisi mieli sanoa ettei halua niitä penskoja kotiinsa sotkemaan ja kiukuttelemaan......mutta...huoh..... joko jatkan tämän miehen kanssa tai sitten otan ja poistun hänen elämästään...en vielä tiedä...katsotaan !!
Huojentavaa, kun on muitakin "samalla aaltopituudella"!!
Sitä kun itsekseen miettii asioita, niin ei aina tajua, että samassa tilanteessa on muitakin.
Ensi viikonloppuna taas lasten vierailuviikonloppu. Ja olen jo nyt lievästi sanoen kypsä...
No, päivä kerrallaan...
Ensi viikonloppu pitkästä aikaa ilman lapsia. Ihanaa! Miten ihmeessä pystyisi hyväksymään lapset? Kun pelkkä olemassaolokin ärsyttää. Ahdistus on sanoinkuvaamaton. Huudan aivan olemattomista asioista. Saan tyydytystä kun näen että lapsi kärsii... Olen varmaan seonnut. Minusta on todella tullut paha äitipuoli. Tuntuu siltä jos en pian muutu, ero edessä. VAIKEAA!
Siksi koska miehesi lapset ovat osa miestäsi, haluat tai et! Et tiedäkkään kuinka pahalta miehestäsi tuntuu kun et hyväksy hänelle maailman rakkaimpia ihmisiä, eli hänen lapsiaan...
ilmeisesti sinulla on lapsia. Ethän tuota tilannetta voi ymmärtää.. Miksi kaikkein eniten sitten tapahtuu eroja kun uusioperheeseen syntyy yhteinen lapsi? Vaikka sanotaa ettei lapseton ymmärrä kun ei ole omia lapsia. Kertokaapa?
On tosi "kiva" kuulla/lukea, että meitä on muitakin.
Oman tilanteeni on sellainen, että avomieheni lapset tulevat joka viikonloppu, jo neljättä vuotta pian. Välillä perjantaina olen niin kireä ja pahalla päällä ja muuta sellaista, kun tiedän että he ovat tulossa. En voi sille mitään, vaikka ajattelen viikolla järkevästi, että he ovat lapsia, tulevat tapaamaan isäänsä, heillä on oikeus isäänsä jne. Yritän käyttäytyä mahdollisimman järkevästi, mutta sisällä on tosi pahat tunteet. En tiedä mistä johtuu. Ja tästä asiasta ei välttämättä voi puhua avomiehen kanssa loukkamaatta häntä.
Tällä hetkellä on tilanne vielä semmoinen, että lapset ovat muuttaneet äidinsä kanssa 150 km:n päähän, ja siellä uudesta paikasta tuleekoko ajan negatiivista palautetta, tietynlaista sopeutumisvaikeuksia. Lasten muutto meille on ollut myös keskusteluaiheena, enkä tietenkään ole kovin innostunut asiasta, onhan viikonloputkin jo välillä tuskaa.
Olisin kiinnostunut keskustelukumppanista tämmöisestä asiasta, mistä ? tai ihan ammattiavusta mistä?
Tarkoituksena ei ole tietenkään raivata lapsia pois vaan että parisuhde säilyisi ja itse olisi selväjärkinen ja lapsetkin olisivat selväjärkisiä.
Tällä hetkellä, viikonloppu kerrallaan .....
minulla. Yritän ajatella järkevästi, mutta joka kerta tapaamisviikonloppuina olen kireä kuin viulunkieli. Hermoilen ja olen ahdistunut. Olen miettinyt että apua tarvitsisi hakea mutta mistä??Jos haluat vaihtaa ajatuksia sähköpostiosoitteeni on: [email protected]
Raskas työviikko takana ja olisi ihana levätä kunnolla viikonloppuna, kun seuraavakin viikko on täyteen buukattu. Mutta taitaa olla turha kuvitella, sillä puolison lapset taas tulossa viikonlopuksi. :(
Vastahan he olivat....
Vaikka fyysisesti voisinkin levätä, niin henkisesti kaikkea muuta. Niskakarvat nousee pystyyn jo siinä vaiheessa kun mieheni lähtee bussiasemalle ja hampaat kiristyy viimeistään kun ovi avutuu ja väki saapuu.
Hyvää viikonloppua vaan muillekin samassa tilanteessa oleville. Jaksetaan yhdessä...
Omia lapsia ei ole! Miehelläni on kaksi lasta. Olemme seurustelleet noin neljä vuotta. Miehessäni näen ihanan isän joskus tuleville yhteisille lapsille... (=
Jos ne lapset olisi omia, niin ajattelisi eri tavalla. Raskas työviikko ja seuraavakin buukattu täyteen ja viikonlopun haluaa viettää rennosti lasten ja perheen kanssa, että edes pienen hetken aikaa voisi antaa lapsilleen.
Mutta kun kyseessä on miehen / puolison viikonloppulapset, ajattelee että ne ovat vain riesa ja rasite: etten saa levätä kun ne tulee.. jne.
Se on ikävää. Ikävää oman itsensä, lasten ja puolison kannalta. Se on ikävää myös puolisosta. On ristiriitainen olo, kun elämänkumppani ei siedä omia lapsia. Kun itse rakastaa puolisoaan, rakastaa lapsiaan ja haluaa olla hyvä isä heille edes tapaamisviionloppuna.. ja sitten kumppani karjuu ja kohtelee huonohkosti lapsia... se on väärin.
Haluan, toivon - ei, minä VAADIN että minun mieheni on kohdeltava HYVIN minun lastani, huomioitava minun lapseni, joka asuu kanssamme. Ja on välillä todella raivostuttava... minusta ainakin, mies asettelee sanansa kauniisti ja varovasti.
Äitiys on herkkä alue. Sitä ei arvostella, siihen ei puututa.
Mutta minun oma suhtautuminen mieheni lapsiin, viikonloppulapsiin, ei olekaan yhtä samanlainen kuin mitä vaadin, toivon, odotan mieheltäni omaani kohtaan!
Miehen lapset vain ärsyttävät!
Tämä viikonloppu on vielä meidän omamme. Mies on ikävissään, kaipaa lapsiaan tavattomasti.. Ja kun he tulevat ensi viikonloppuna, ajattelen jo valmiiksi hermona.. että taas he tulevat - hiukset parturia kaivaten, hirvittävissä vaatteissaan, huonoine pöytätapoineen, levottomina hyörimään ja joka paikkaan räpeltämään, isoille lapsille sitten opetetaan miten lelut kerätään paikalleen, vaatteet riisutaan paikalleen.. *huokaus*
Ja sitten hermostun, karjun, sanon pahasti.. ja miehelläkin on paha mieli, kun olen ilkeä. Hän rakastaa lapsiaan ja minä rakastan miestäni enkä halua loukata häntä, mutta kun.....
Mutta nyt tein hyvän päätöksen: ensi viikonloppuna olen ihan kiva ja kunnolla lapsille, olen heistä aiemmin pitänyt mutta nyt vain en jaksaisi, olen kait vain muutenkin väsynyt tai en tiedä....
No niin viikonloppu takana. *syvä huokaus*
Alku näytti lupaavalta, perjantai-ilta ja lauantai sujuivat ihan hyvin ja ajattelinkin jo, että eihän tämä nyt niin vaikeaa olekkaan. Varsinkin kun tytön unihäiriötkin ovat menneet ohi...
Mutta sitten sunnuntaina iski. Päreeni kärähtivät, kun aamupalan jälkeen jäi kaikki sikseen. Isäntä istui sohvalle lehteä lukemaan ja lapset röhnöttivät sohvalla tapellen. Kukaan ei tarjoutunut auttamaan, enkä aina viitsisi olla pyytämässäkään/käskemässäkään... Siispä hammasta kiristellen siivosin pöydän, viikkasin pyykit, petasin lasten pedit ja kuuntelin yhä lasten nahistelua. Ehdotteassani lapsille ulosmenoa, vastauksena oli hiljaisuus, supina ja tappelun jatkuminen.
Niin tämän lisäksi sain edellisiltana tietää, että mieheni ja minun suunnitelma syysloman suhteen meni pieleen, koska hän sopi ottavansa lapset silloin.
Näin meillä. Miksi minun pitäisi olla sopuisa ja kiltti ja mukautua aina tilanteeseen? Kun lapsista on kyse niin silloin taas kaapin paikka näkyy. Ehkä tekisin itsekkin noin, tai sitten en..?
Lähdin pitkälle kävelylenkille hermojani lepuuttamaan ja itseäni soimaamaan. Mieheni veti käytöksestäni herneen nenäänsä.
sitten kun teillä on yhteinen lapsi, onko suhtautumisesi muuttunut.. :)
....kirjoittaa tuon minun elämästäni...... *surullinen hymy*
Juuri noin täälläkin useimmiten käy kun lähden ulos kävelylle jotten tekisi vahinkoa enenpää kuin mitä sitä jo tuli vetää "ukkokulta" herneet nenäänsä....
Itse taidan vetää kamat kasaan ja muuttaa muualle......!!!
Ihanaa kun on muitakin samanlaisessa tilanteessa olevia. Edessä on taas viikonloppu jolloin hermot taatusti menevät ja miesparka ottaa herneen nenäänsä! Yritetään jaksaa!
...varmaan muuksi tule muuttumaankaan.
Kävelylenkillä lohdutin itseäni, että on näköjään muitakin samassa tilanteessa, mutta eipä se sillä hetkellä kyllä yhtään auttanut. Sen verran oli suuri ärtymys!
Mietin vaan jo seuraavaan tapaamisviikonloppua. Tilanne on taas mitä oivallisin, olen väsynyt, kun tulen viikon kestävältä työmatkalta kotiin perjantai-illalla. Ja mitäs siellä odottaakaan?
No nyt menen jo asioiden edelle, ei pitäisi murehtia liikaa tuleviakaan. Voinhan jopa iloisesti yllättyä seuraavan kerran itseni suhteen. En jaksa tällä hetkellä kyllä sitä uskoa!
Miksi lapset ja mies eivät osallistu kotitöihin? Jos lapset olisivat viologisesti omia ja kyseessä olisi ydinperhe, niin silloinkin lapset hoitasivat oman osuutensa ja äidillä olisi lupa suuttua ja komentaa. Miksi ei miehen viikonloppulapsille?
Ei taida olla hyväksi sekään, että pitää sisällään aina kaikki ajatuksensa ja tunteensa? Lapset taitaa käyttää hyväkseen sinua ja tilannetta? Eikö olisi aika tehdä loppu tilanteesta?
Lohdullista todellakin lukea muidenkin painiskelevan yhtä ristiriitaisissa tunteissa miehen lapsia kohtaan.. etten ole ainoa!
Olen tähän asti pitänyt miehen lapsista. Lasten kansa meni kivasti, teimme yhdessä perheenä kaikkea, ja lapset roikkuivat minussa kiinni aika lailla.
Omia lapsia minullakin on edellisesta liitosta.
Mutta oma suhtautumiseni ja muutos tapahtui pikkuhiljaa raskauden loppuvaiheessa.. en jakanut enää, raskaus väsytti, en saanut ollenkaan leporauhaa. Miehelle sitten kiukuttelin aiheesta.
Ja kun vauva syntyi, ärsyyntyminen miehen lapsiin kasvoi. En jaksa sitä sähläämistä vauvan ympärillä, jokaisen vauvan tavaran rämpimistä ja räpläämistä, vaunun kopassa roikkumista, pinnasanägyn reunassa roikkumista kun vauva nukkuu.
Vauva ei saa hetkenkään rauhaa, minä en saa rauhaa. Koko ajan ovat kimpussa. Menisivät edes välillä ulos, kuten lapset yleensä, mutta ei. Sisällä roikutaan, ulos pitää isän mennä vahtimaan kuin joitain 3-vuotiaita, isoja lapsia....
Eli sellainen ajatus, että miehen lapsia sietäisi sitten, kun ite on äiti ei pidä paikkaansa. Tai kuvitelma, että kun tehdään yhteinen lapsi, sitten osaisi rakastaa toisenkin tekemiä - - ei alkuunkaan pidä paikkaansa, päinvastoin!!!
VAuvan myötä miehen lapset alkoivat enemmän vaan ärsyttää!!
Toivon, että tilanne menee ohi ajan kanssa, sillä miehellä on tottakai ikävä lapsiaan ja varmaan hänestä tuntuu pahalta, kun minä arvostelen ja moitin ja hermostun hänen lapsiinsa niin helposti.
Hän kuitenkin kohtelee upeasti "minun" lastani (edellisen liiton tuotos) joka asuu kanssamme.
Olen myös ajatellut, että ehkä suhtautumiseni mieheni lapsiin olisi toisenlainen, ehkä kiintyisin heihin enemmän, jos he asuisivat tässä luonamme. Silloin heillä olisi meidän perheen tavat, he olisivat "meidän" lapsia.. tekemisen kautta välittäminen ja tunteet kasvavat, aivan kuten vauvaankin, kuten adoptiolapseenkin.
Nyt lapset tuovat äitinsä kodin tavat, enkä ymmärrä niitä... ne ovat raivostuttavia tapoja!
Täytyy heti kertoa.... itselläni ei ole kokemusta uusioperheestä. Pari sanaa kuitenkin...
Jos tämä lapsi olisi sinun, ja joutuisit lähettämään lapsesi kaltaisesi naisen luokse ....
Ei tarvitse pitää, mutta olet aikuinen. Toivon, että tutustut lapseen. Vikoja on meissä kaikissa.
Lapsi on syytön tilanteeseen. Yritä jaksaa.
Olen samaa mietä kanssasi.
Mulla on kaveri joka on lapsena joutunut tilanteeseen, jossa äitipuoli inhosi häntä siksi koska oli toisen naisen kanssa saatu lapsi. Hän kärsi lapsena siitä kovasti. Se vaikutti hänen itsetuntoonsa, hän ajatteli että hänessä on aina jotain vikaa, hän ei luottanut itseensä ja hän koki itsensä aina huonoksi ja vihatuksi kaikessa.
Sitä voisi ajatella jossain mielessä henkisenä väkivaltana. Ajatelkaa ittenne sellaseen tilanteeseen lapsena, joka ei ymmärrä asioita niin kuin aikuiset ymmärtävät. Jokainen pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on, vaikka se ei mitään helppoa tule olemaan.
Aikuiset eivät aina edes huomaa ja tajua kuinka heidän suhtautumisensa ja käyttäytymisensä lapsia kohtaan vaikuttaa lapsiin. Joskus sitä vain huomaa sen oman ongelmansa eikä tule ajatelleeksi kuinka oma käyttäytyminen vaikuttaa toiseen osapuoleen. Me ollaan vaan ihmisiä ja ajatellaan useimmiten omaa napaa.
Keskustele asiasta kuitenkin miehesi kanssa, niin hän ymmärtää suhtautumistasi ja että hän ymmärtää tunteesi hänen lastaan kohtaan.
Koeta ryhdistäytyä ja olla niin kuin aikuisten pitääkin vaikkei se helppoa ole kaikissa asioissa.
oli lapsi syytön tai ei, lapsi vaikuttaa uusioperheessä (varsinkin ne lapset ketkä tulevat uuteen perheeseen joka toinen viikonloppu) enemmän kuin paljon. ja varsinkin jos lapsi tykkää että jos kotonakin niin isäkin luona (tai äidin). ja kun säännöt ovat erit, tulee sanomista ja sanomiset menevät Aina äidin korviin ja yleensä on matkan varrella tarttunut milloin mitäkin jutun maustamiseksi ja sitten alkaa hulabalooooooo. exä saa raivarin että uusi nainen tai mies ei pidä lapsesta ja uhkaa ettei lapsi enään voi tulla kun ei saa olla niin kuin haluaa jne. lapset saavat äitinsä (puolustusmekanismi) uskomaan ihan mitä vaan kunhan kirkkain silmin kertovat. kokemusta on ja olen 3 vuoden jälkeen hyvin väsynyt tilanteeseen. kun uusioperheeseen ryhtyy on sama kuin astuisi juoksuhiekkaan, pois ei pääse ellei .....
Onks sulla huono itsetunto,vai?
Mä en ainakaan häipyisi omasta kodistani jonkun lapsen vuoksi-mullahan on oikeus olla omassa kodissa ja vaikken pitäisikään siitä,että vkl-lapset kävisivät,keksisin omaa tekemistä ja sillä siisti.
Jos nyt tollai rupeet käyttätymään niin lapsen äiti saa varmaan asiasta sen kuvan,että sä alistut lähtemään siksi ajaksi pois,kun lapsi tulee-teet vaan hallaa sun ja miehen suhteelle!
Jos et tosiaan pidä tosta tilanteesta,yritä keksiä siis itselles tekemistä-on kai sulla omia juttuja kotona?Tuskinpa isit ja äidit,edes ydinperheessä jatkuvasti hyysäävät lasten kanssa-onhan heillä kotona omiakin hommia!!Samaa neuvoisin miehelle-näkee lapsi,mitä on todella normaali arki,ilman että koko ajan pitäis keksiä jotain huvittelua ja ohjelmaa ja hauskanpitoa,jota normaalielämä ei todellakaan ole-edes oikeassa ydinperheessä!
Ja minä kun luulin olevani ainokainen laatuaan, joka "ei tunne mitään" mieheni lapsia kohtaan. Lasten äiti kuoli jo 9v. sitten ja minä astuin kuvioihin noin neljä vuotta sitten. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä päivää, jolloin tuntisin jotain muuta kuin ärtymystä pienistäkin asioista. Lapset ovat erittäin hyvin käyttäytyviä 14 ja 11vuotiaita, poika ja tyttö. Aikaa siinä meni, kun lapsille menivät perusasiat ja tavat jakeluun, mutta nyt poika pesee jo itse pyykkinsä ja kaikki korjaavat aina ja ehdottomasti omat jälkensä. Omat huoneet siivotaan kerran viikossa ilman palkkaa, koska se kuuluu perheen normaalirutiineihin. Astianpesukone tyhjennetään koulusta tultua automaattisesti, koska me molemmat teemme pitkää työpäivää ja pitkää viikkoa (yrittäjiä). Mutta silti jokin mättää. Koskaan ei ole omaa tai yhteistä aikaa miehen kanssa. Kaikki lomat ollaan yhdessä ja omantunnontuskia ja syyllisyyttä on ilmassa heti, jos haluaisi olla vain kaksistaan. Sitä tuntee itsensä piruksi, jos ajatteleekin itsekkäästi vain omia tarpeitaan. Lapsia on äidin kuoleman jälkeen paapottu ja paapottu, ja tuntuu välillä siltä, kun sukulaiset odottaisivat minusta äidin korviketta, joka jatkaa siitä mihin edellinen jäi. Tänä syksynä ahdistus on lisääntynyt huippuunsa ja tuntuu siltä kuin olisin tukehtumassa. Kämpän vaihtoa suunnitellaan ensi kesäksi,jos hyvin käy, sillä nykyinen kämppä on suunniteltu siten, että olohuoneessa televisiota katsellessa talo tuntuu Mannerheimin tieltä. Trafiikki käy koko ajan lasten huoneiden välillä, keittiöön, vessaan, taas keittiöön ja taas huoneisiin. Vitun karusellia koko ajan. Ja minä en muuta kaipaa kuin hetken rauhaa. Tuntuu siltä, että köysi kiristyy ja liitto katkeaa, koska minä en kestä enää. Mies yrittää kaikkensa, mutta siltikin. Ja poika on oikein valitusten mestari. Milloin kolottaa mistäkin, heikottaa, laastaria pitää vaihtaa päivittäin ja lippu pitäisi vetää salkoon, kun on kuumetta- jos sellainen pihassa seisoisi. Että ärsyttää. Tyttö taas ei pukahdakaan, jos on kipeä. Ilmoittaa vain ohimennen, että onpa kuumetta 39. Sellaista meillä 365 päivää vuodessa.
Jees miehelläni on kaksoset edellisestä liitosta . Valitettavasti he ovat olleet jo 14 v murkkuja yhteiselomme alussa. Luulen että olisin sietänyt pieniä lapsia ihan eri tavalla. Nämä tytöt koin enemmänkin kasvaviksi naisiksi, jotka luuhastavat ja roskastavat nurkissa. Minulla ja lapsilla(nuoria naisiahan he nyt ovat) on "vain "14 v ikäeroa. Luojan kiitos likat asuvat äitinsä kanssa.
Mutta siltikin...
Tiesin että en välttämättä heihin ihastu, joten olin hieman varauksellinen suhteen aloitukseen. Mieheni sanoi tyttöjen olevan vain joka toinen vkonloppu hänellä ja sekään ei ollut likkoja viimeaikoina kiinnostanut(omat murkumenot ym)
Mutta kuinka kävikään. Satuimme muuttamaan heidän tulevan koulun lähelle.Mikä virhe. Tytöt laukkasivat useana päivänä viikossa hyppäreillä ja koulun jälkeen jääkaappia imuroimassa, ja sehän kuumensi pannua.
Niin kyllähän lapset syödä saavat, mutta kun se olen minä joka pitää talon ruuissa. Miehellä on rahat finaalissa elatusmaksujen takia.
Ei hetken rauhaa, koskaan ei tiennyt tuleeko joku ovesta..yksi tyttö , kaksi tyttöä vai koko kaveri joukkio.Ja ne syömätavat, on se piru etteivät täysikäiset tytöt osaa syödä suu kiinni, se mässytys raapii hermoja kuin kynnet liitutaululla.
ja vielä, toisen likan kanssa istutaan hiljaisuudessan ja toinen ei vaikene kirveelläkään. Kerran meinasi hermot totaalisesti palaa. Olin aamuvuoron jälkeen päiväunilla, kun tämä puheliaampi rykäisi makuuhuoneen oven auki(olen aina luullut että suljettu ovi yksityistiloihin on vinkki pysyä poissa) ja sanoi sillä murrosikäisen kaikkitietävällä äänellään, että hänestä tuntuu että minä olen aina nukkumassa. No mikäs helvetin ihme se on, jos otan nokoset samaan aikaan joka päivä ja neiti pöllähtää myös samoihin aikoihin..
Silloin rupesi tosissaan korpeemaan. Sitä ei saa omassa kodissaan olla ja tehdä mitä haluaa ilman että näsäviisaat pikkuneidit arvostelevat. Onkin tuntunut usean vuoden ettei koti ole minun vaikka siitä maksankin. Ei kenenkään pitäisi joutua omassa kodissa kulkemaan pitkin seinä ja säikkymään vuoteesta ylös oven käydessä ETTEI VAAN TULE TAAS KRITIIKKIÄ elämäntavoista.
Mutta minkäs minä millekkään voin, hermoja kiristää kun tiedän heidän tulevan yökylään. Yritän vain hengittää ja pysyä pois jaloista. Tottakai isän koti on myös lasten koti. Ja mies kaipaa lastensa seuraa.
Mistäs minä saan kodin.
Sano suorat sanat sekä tytöille että heidän isälleen; oma mielipiteesi asioista. Jos tahti ei muutu, niin muuttuu osoite. Niin minä tein ja se hillitsi trafiikkia ja kyttäämistä hiukan. Ja uudestaan meinaan sanoa, jos ja kun aihetta tulee ilmenemään. Mutta sille kitinälle ja valitukselle ei näköjään voi mitään; ehkä pitää sanoa niin että tuntuu. Katsotaan mitä jatkossa tapahtuu.
Kestävyyttä.