Olen vähentänyt Zeldoxia siitä syystä että se tekee minut niin uneliaaksi, etten saa hoidettua päivittäisiä asioita. Olin sairaalassa, jossa söin aluksi 160 mg vuorokaudeswsa. Sitten lääkäri pudotti 80 mg:n, enkä huomannut oireita. Nyt kun olen päässyt kotiin, olen ottanut 40 mg vain iltaisin. Tänään ole ollut hyvin kiukkuinen vanhemmilleni. Istuin eilen ulkona puolituntemattomien ihmisten kanssa ja tuntui kuin he olisivat vittuilleet minulle. Olin polttanut kannabista, tuntui etten pysty puhumaan mitään, olin hyvin ahdistunut, mietin entisiä virheitäni ja koko viikon olen joutunut olemaan tekemisissä terveyden hoidon henkilökunnan kanssa, josta on huonojá kokemuksia. On ollut ihan kamala päivä. Onko tämä normaalia että puran vanhemmilleni pelkoni ja ahdistukseni, kun en voi muille puhua näistä asioistani? Miten selviytyisin tästä sairaudesta ja lääkeriippuvuudesta tervejärkisenä? Onko muuta vaihtoehtoa kun syödä lääkkeitä? Pitäisikö minun syödä rauhoittavia lääkkeitä tai yrittää unohtaa ikävät asiat jotenkin muuten? Pelkään tehneeni niin suuria virheitä että ystäväni ovat kertoneet niistä kaikille ja että kaikki tietävät minusta... Olen varmaan mokannut tosi pahasti ja pelkään että kaikki vihaavat minua, vaikka on kulunut jo vuosia. En usko että kukaan voisi antaa minulle enää anteeksi. en osaa antaa anteeksi itselleni. Ja kaiken lisäksi en osaa puhua kellekään, koska pelko on tietenkin että minulle tapahtuu vielä jotain lisää pahaa.
Lääkkeen vähennys
Saku sammakko
1250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tänään on ollut parempi päivä. En ole tapellut kenenkään kanssa. Poden kamalaa oloa eilisestä. Olikohan minulla kannabis-krapula? Onko olemassa sellaista? Voiko tämä olla normaalia?
Poltin tänään uudet tötsyt ja alkoi taas olla ahdistunut, itkuinen olo niin kuin lauantaina. En saa sanaa suustani ihmisille. Poikaystäväni (en ehkä sittenkään ole sammakko vaan nainen) jäi ihmeissään asemalle. En voinut selittää eilisen tapahtumia, en voinut puhua mistään, ajattelin että paras kun tulen kotiin yksin selvittämään pääni pöhnästä. Pelkään että olen niin kauhea ihminen ettei se halua olla tälläisen masentuneen äkäpussin kanssa. Olenkohan ainoa jolla on ongelmia? Jos tätä rataa jatkuu välttelen kohta kaikkia ihmisiä? Pitäisi kai vältellä niitä, joilla on pilveä. Olen liian perso. Hyvät ihmiset, olenko mä ihan yksin vai lukeeko kukaan näitä? Voiko kukaan edes ymmärtää? Ei ole kiva syödä neurolepteja, mutta helvetti yhtä tuskaa se on olla ilman niitä. On tasapainoton ja vammanen olo, mutta ei ehkä yhtä utunen ja hidastettu, kuin lääkittynä. En tiedä voiko musta enää tulla normaalia. Kai aikanaan? Mä patoan kaiken sisälleni, enkäm puhu oikeille ihmisille. Mitä mä voisin sanoa.. Tänään on vähän huono päivä? Ei johdu sori susta, vaikka mä melkein itken? Ja jos johtuu susta, niin en aio puhua sulle kuitenkaan... Aion varmaan mököttää ja murjottaa taas koko viikon. Miten voisin kertoa mikä mulla on jos en edes itse tiedä?