Elän kaukosuhteessa, mies asuu parin tunnin bussimatkan päässä. Kaukosuhde sinänsä ei ole minulle ongelma.
Nyt kuitenkin, kun olemme erossa, emme ole juurikaan yhteydessä. Minua raastaa se hirveästi. Ei sillä, että tarvitsisi koko ajan viestitellä tai soitella, mutta miesystäväni vaikuttaa välinpitämättömältä. Puhuinkin siitä hänelle, mutta hänestä se nyt vaan on ihan okei. Hän odottaa, että sitten kun tapaamme, niin minä sytyn kuin lamppu, ja kaikki on mahtavasti. Sitten taas, kun olemme omillamme, ei pidetä juuri mitään yhteyttä.
Minusta se ei ole okei. Ja minusta tuntuu, että teen minä mitä tahansa nyt, joka tapauksessa ainakin minua sattuu.
Minusta ei ole kiva mennä mieheni luo, koska olen jollain hullulla tavalla loukkaantunut hänelle. Minua risoo niin paljon se, että hän on ovella vastassa ottamassa syliin, kun minun tekisi mieli olla yhtä kylmä kuin mitä hän on erossa ollessamme. Ja minä en tosiaan odottaisi erossa ollessa mitään jatkuvia "Rakas, rakas, rakas"-vuodatuksia vaan normaalia "kuulumisten kyselyä" eli muistutetaan toiselle sillon tällön, että täällä ootellaan ja tykkään sinusta vielä.
En tiedä mitä tekisin. Minulla ainakin on todella huono olla. Mietin eri vaihtoehtoja, mutta kaikista seuraa vaan kipua. Minulla on huono olla erossa hänestä, mutta on huono olla myös hänen kanssaan, koska olen hänelle vihainen. Minä en vaan pysty siihen, että kun avaan hänen ulko-ovensa, minun pitää olla kuin ei mitään. Ja sitten kun suljen sen oven, pitää sopeutua taas siihen, ettei useinkaan kuule toisesta.
Mies sanoo, että hänestä on parempi keskustella asioista kasvotusten. Ja onhan se totta. Mutta kerrankin kun erosimme, meillä oli ollut riita. Minä sitten mietin sitä pari viikkoa yksinäni, koska siitä piti puhua sitten kasvotusten. Ja taas kun menin sinne, niin mies oli aivan sulaa vahaa, kun viimein näimme.
Toki minä voin tästä miehelleni puhua. Mutta en halua, että mies väkipakolla sitten viestittelee minulle. Ja nyt päätin itse olla soittelematta hänelle. Tyhmää ehkä, mutta ei ole fiksua roikkuakaan toisessa.
Pitäisikö sitten vain erota, jos toinen haluaa erossaoloaikana olla kuitenkin yhteydessä ja toinen ei siitä niin paljon välitä?
Sanotaan että, itsellensä sika vahingon tekee ja siltä nyt tuntuukin. Jos eroan hänestä, muserrun tietysti. Jos tämä jatkuu, sekin musertaa minut.
Pointti on kai se, että en voi käsittää, miten voi olla toisesta erossa monta viikkoa ja liki muutenkin yhteys katki, ja sitten kun tavataan - on kuin mitään ei olisi ollut. Ja pitäisi jatkaa siitä mihin jäi viimeksi. Ja rakastaa, rakastaa, rakastaa.
Pitäisikö minun nyt vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu? Odottaa sitä, kun muutamme yhteen? Yrittää vielä puhua miehen kanssa ja sitten kenties lopettaa suhde? Ehkä pitäisi vain kylmettää itsensä... Sanoa, miten asiat on ja sitten erota jos ei muu auta, vaikka kuinka tekee kipeää.
Nyt kuitenkin, kun olemme erossa, emme ole juurikaan yhteydessä. Minua raastaa se hirveästi. Ei sillä, että tarvitsisi koko ajan viestitellä tai soitella, mutta miesystäväni vaikuttaa välinpitämättömältä. Puhuinkin siitä hänelle, mutta hänestä se nyt vaan on ihan okei. Hän odottaa, että sitten kun tapaamme, niin minä sytyn kuin lamppu, ja kaikki on mahtavasti. Sitten taas, kun olemme omillamme, ei pidetä juuri mitään yhteyttä.
Minusta se ei ole okei. Ja minusta tuntuu, että teen minä mitä tahansa nyt, joka tapauksessa ainakin minua sattuu.
Minusta ei ole kiva mennä mieheni luo, koska olen jollain hullulla tavalla loukkaantunut hänelle. Minua risoo niin paljon se, että hän on ovella vastassa ottamassa syliin, kun minun tekisi mieli olla yhtä kylmä kuin mitä hän on erossa ollessamme. Ja minä en tosiaan odottaisi erossa ollessa mitään jatkuvia "Rakas, rakas, rakas"-vuodatuksia vaan normaalia "kuulumisten kyselyä" eli muistutetaan toiselle sillon tällön, että täällä ootellaan ja tykkään sinusta vielä.
En tiedä mitä tekisin. Minulla ainakin on todella huono olla. Mietin eri vaihtoehtoja, mutta kaikista seuraa vaan kipua. Minulla on huono olla erossa hänestä, mutta on huono olla myös hänen kanssaan, koska olen hänelle vihainen. Minä en vaan pysty siihen, että kun avaan hänen ulko-ovensa, minun pitää olla kuin ei mitään. Ja sitten kun suljen sen oven, pitää sopeutua taas siihen, ettei useinkaan kuule toisesta.
Mies sanoo, että hänestä on parempi keskustella asioista kasvotusten. Ja onhan se totta. Mutta kerrankin kun erosimme, meillä oli ollut riita. Minä sitten mietin sitä pari viikkoa yksinäni, koska siitä piti puhua sitten kasvotusten. Ja taas kun menin sinne, niin mies oli aivan sulaa vahaa, kun viimein näimme.
Toki minä voin tästä miehelleni puhua. Mutta en halua, että mies väkipakolla sitten viestittelee minulle. Ja nyt päätin itse olla soittelematta hänelle. Tyhmää ehkä, mutta ei ole fiksua roikkuakaan toisessa.
Pitäisikö sitten vain erota, jos toinen haluaa erossaoloaikana olla kuitenkin yhteydessä ja toinen ei siitä niin paljon välitä?
Sanotaan että, itsellensä sika vahingon tekee ja siltä nyt tuntuukin. Jos eroan hänestä, muserrun tietysti. Jos tämä jatkuu, sekin musertaa minut.
Pointti on kai se, että en voi käsittää, miten voi olla toisesta erossa monta viikkoa ja liki muutenkin yhteys katki, ja sitten kun tavataan - on kuin mitään ei olisi ollut. Ja pitäisi jatkaa siitä mihin jäi viimeksi. Ja rakastaa, rakastaa, rakastaa.
Pitäisikö minun nyt vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu? Odottaa sitä, kun muutamme yhteen? Yrittää vielä puhua miehen kanssa ja sitten kenties lopettaa suhde? Ehkä pitäisi vain kylmettää itsensä... Sanoa, miten asiat on ja sitten erota jos ei muu auta, vaikka kuinka tekee kipeää.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minusta tuntuu oudolta ajatus, ettei haluaisi kuulla rakkaansa ääntä ja kuulumisia joka päivä. Eli valitettavasti mieleeni nousee kysymys: oletko hänelle rakas?
Tietysti on monia asioita jotka kannattaa puhua kasvotusten, mutta varsinkin jos niistä on jo kasvotustenkin puhuttu, on aivan luontevaa jatkaa aihetta puhelimessa.
Riidat ja muut "vaivat" täytyy kyllä etäsuhteessa saada sovittua ennen eroamista. Surkeaa olla erossa, jos joku asia on jäännyt vaivaamaan.
Mitä sinun pitäisi tehdä? Vain sinä tiedät sen. Jossain syvällä sisimmässäsi, kunhan uskallat kuunnella itseäsi. Joka tapauksessa jotain sinun on tehtävä, koska asia vaivaa noin kovasti.
Jos eroat, muserrut kerran. Jos et eroa, muserrut joka päivä.
Ota vielä miehesi kanssa asia esille ja yritä saada hänet ymmärtämään tunteesi. Jos hän rakastaa sinua ja haluaa pitää sinut, on hän varmasti valmis yhteydenpitoon.
oma tilanteeni:
Elän parin sadan km:n päässä kumppanistani, ja meillä on kyllä tapana jutella päivittäin. Aamulla toivotetaan huomenet, yleensä päivällä muutama sana tai tekstari ja illalla enemmän.
Kolme etäsuhdetta takana, joista yhden luona en voinut käydä, koska asui vielä (ja asuu edelleen)
julkisesti pettävän miehensä kanssa. Kahden muun luona kävin aina kun mahdollista, ja toisinpäin.
Jos etäsuhteessa ei pidetä normaalisti yhteyttä (eihän sen pitäisi olla erilainen suhde kuin ns. tavalliset suhteet muuta kuin että nähdään harvemmin!!)se ei ole hyvä suhde.
Näissä suhteissa on muutenkin tarpeeksi ongelmia ja
tulevaisuus saattaa olla pitkäänkin auki ( kumpi valmis muuttaman jne.), joten sitä suuremmalla syyllä pitäisi huomioida toista pitämällä yhteyttä
päivittäin ja ne rakkauden tunnustukset kait kuuluvat jokaiseen suhteeseen, jos sitä rakkautta on.
Aloittajan suhde ei kuulosta tosiaankaan hyvältä.
En halua lannistaa, mutta oiskohan syytä keskustella vakavasti miesystävän kanssa.
Onnea kuitenkin ja voimia!
Itse olen ollut samanlaisessa tilanteessa ja tiedän miltä sinusta tuntuu. Meidän suhteemme kaatui juuri tuohon ongelmaan.
Tunsin aivan samoin kuin sinä vihaa siitä että silloin kuin näimme niin kaikki olisi pitänyt olla hyvin ja mitään yhteyttä ei miehen puolelta näkemisten välissä tullut. Tämä johtikin isoihin riitoihin, kun minä tunsin että hän ei välitä minusta aidosti. Kenties olin oikeassa. Toisaalta taas inhotti riidellä silloin kuin nähtiin, mutta sitten taas puhumattakaan asiasta ei voinut olla.
SAmalla tavalla kuin sinä, minäkään en halunnut pakottaa miestäni yhteydenpitoon jos hän ei itse sitä halua. Mutta voiko olla suhteessa jossa toisella ei kiinnosta tietää mitä sinulle kuuluu? En tiedä koska en ymmärrä.
Osaakohan joku vastata joka ymmärtää?
Kirjoitin itsekin tästä samasta aiheesta toiselle palstalle. Minulla aivan sama tilanne! Mies ei pidä juurikaan yhteyttä. Nyt olen odotellut yli viikon, josko hänestä jotain kuuluisi.
Olen ollut useassa kaukosuhteessa ja niistä viisastuneena olen nyt pitänyt pääni kylmänä. Ennen minulla oli tapana olla todella hermostunut, kun miehestä ei kuulunut mitään, sillä ikävä oli tietysti kova ja en voinut käsittää, miksi toinen ei halua jutella samalla tapaa kuin minä. Ne suhteet ovat tietysti päättyneet.
Epävarmuus on rasittavaa ja kommunikoinnin pitäisi olla molemmin puolista. En ole antanut lupaa itselleni rakastua tähän uuteen mieheen, koska pelkään sydämeni taas särkyvän. Tarkoitan, että haluan vielä katsoa tilannetta kylmän rauhallisesti enkä ahdistella miestä innokkaalla yhteydenpidolla. En aio ottaa häneen yhteyttä, koska viimeksi minä hänelle soitin. Emme siis varsinaisesti vielä seurustele.... ja mietinkin onko suhde jo kenties näin päättynyt...
Sanoit että sinulla on ollut useita kaukosuhteita. Miksi "joudut" sellaiseeen suhteeseen, onko elämäntilanteesi jotenkin normaalista poikkeava, jonka vuoksi tutustut vain muihin kuin oman asuinseutusi ihmisiin? Ja kuinka sellainen on yleensä mahdollista?
Ihmettelin aivan samaa kun luin tuon että ollut useita kaukosuhteita... se herättää ajatuksia... miksi aina kaukosuhteita ? Ei taida sellaiset suhteet kuitenkaan sopia kirjoittajalle. Herää kysymys mikä vialla ?
Niin tavallinen suhde voi muuttua kaukosuhteeksi kun toinen lähtee ulkomaille töihin tai opiskelemaan. Näin minulle on käynyt kaksi kertaa. No opiskelureissulta mies tietysti palasi kotiin. Tämä toinen joka lähti ulkomaille töihin on sillä tiellä edelleen ja suhteemme päättyi yhteydenpidon puutteen takia. Sitten eräällä lomamatkalla tutustuin toisella puolen Suomea asuvaan mieheen ja rakastuimme. Eli olen vain ajautunut tällaisiin suhteisiin...
Nyt tämä uusin suhde päättyi myös, koska en halua roikkua miehessä, joka ei minusta oikeasti välitä ja viitsi pitää yhteyttä.
Ihmettelen, miten te muut tyydytte siihen, että kumppani ei vaivaudu ottamaan yhteyttä. Nykyäänhän on kaikki meset, halvat tekstarit ja skypelläkin voi ulkomaille puhua ilmaiseksi. Minusta säännöllinen yhteydenpito on kaukosuhteen a & o.
olen tosin jo monta kertaa itsekseni päättänyt että tää oli nyt tässä enkä ole ottanut enää yhteyttä mutta sitten miehestä onkin taas kuulunut ja typeränä sitä sitten unohtaa sen vihan..
pari viikkoa sitten sain kunnon riidan aikaseksi kun ilmoitin että haluan olla ihmisen kanssa, joka oikeasti minusta välittää ja kerroin, että olen sellaisen jo löytänyt. mies kuitenkin sai taas ylipuhuttua ja minä olinkin se joka sai pyydellä anteeksi. oikeasti ajattelin että nyt se tajusi, että saan kyllä kenet vaan muunkin jos hän jatkaa tuota. mutta ei ilmeisesti tajunnut kun ei siitä taaskaan mitään kuulu.
nyt taisi oikeasti olla viimeinen kerta..itseäni tässä huijaan ja kulutan turhaan aikaani siihen typerykseen..
tuntuivatkaan! Ja meillä on sentään välimatkaa ehkä n. 200m ja yhteys poikki välillä lähes viikon.
Silti se, ettei toinen välitä pitää yhteyttä, tuo samoja ajatuksia mieleeni. Ja samoja kokemuksia on, että riitojen jälkeen ei pakosta kuulu mitään ja sitten seuraavan kerran on, kuin mitään ei oliskaan ollut. Toisinaan saan vain tylyn vastauksen, jos erehdyn liikaa ottamaan yhteyttä.
Sanoin hänelle viimeksi, että tykkään hänestä silloin, kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja silloin en, kun on väärään aikaan väärässä paikassa. Se vain tuntui kuvaavan tunteitani. Yksin yöllä valvoessa ottaa kaikki päähän, kun oikeammalta tuntuisi, että hän nukkuisi siinä vieressäni. Silloin ottaa päähän, kun molemmilla olisi vapaata ja hän häippäseekin kauas äitinsä luokse ja minut jättää kotiin.
Päivällä taas töissä tuntuu mukavalta ajatella niitä hyviä asioita hänestä/meistä, kun ollaan molemmat omissa hommissamme, kuten kuuluukin, eikä jotenkin ole sitä tarvetta olla yhdessä, kun eihän sitä nyt pariskunnat työajalla tapaile :)
Tsemppiä sulle ja toivottavasti saat tehtyä oikeat ratkaisut. Tämä kituminenkaan ei ole tosiaankaan mukavaa.
P.S. Koko illan olen taas miestä odotellut käymään ja välillä jo taas huokaillut onnettomana, mutta äsken ilmoittikin olleensa töissä pidempään. Nyt taas on helpottunut olo, kun on ollut "Oikeaan aikaan oikeassa paikass" :)
Itse asun Suomessa ja saksalainen mieheni Saksassa. Mieheni on myös superhuono pitämään yhteyttä. Jätin hänet jo kerran viime tammikuussa, lähetin eropaperitkin, kun oikein suutuin olemaan koko ajan onneton ja odottamaan hänen harvoja yhteydenottojaan. Sitten kuitenkin hiljalleen kevään kuluessa sovimme.
Hän saattaa olla vastaamatta puhelimeen tai viesteihin vaikka kuinka kauan ja sitten soittaa viikon kahden päästä muina miehinä. Minä olen sillä aikaa jo poistanut numeron puhelimesta ja kiristellyt hampaitani ja eronnut mielessäni sata kertaa. Asiasta on puhuttu ja sitä on vatkattu ja välillä hän myöntää olevansa hölmö ja välillä vain väittää, että hän nyt vain on tällainen. Vaikea on ymmärtää, että jos toista rakastaa, ettei haluaisi puhua rakkaansa kanssa ainakin pari kertaa viikossa ja mieluummin jokin viesti vaikka päivittäin.
Nyt olen Saksassa käymässä hänen luonaan ja olen kyllä taas tehnyt selväksi, ettei avioliitto voi jatkua minun puoleltani ilman jatkuvaa yhteydenpitoa. Tuskinpa hän muuttuu, joten nähtäväksi vain jää, kuinka kauan menee, ennenkuin kyllästyn lopullisesti ts. siihen asti, kunnes hän onnistuu käytksellään tappamaan kaiken rakkauden minusta.