Eräs teesi, jota täällä on joskus heitetty, on naisten syrjintä akateemisilla aloilla.
Ohessa linkki erääseen seminaariin aiheesta
http://www.ki.se/wistool/speakers.php
Erityisesti kiinnosti Irma Thesleffin (suomalainen huippunaisprofessori) kokemukset, jotka tosin vielä jäivät vajaasti kuvatuiksi, että olisi voinut arvioida asiaa.
Hänen ohjeensa uralla menestymisestä tosin sitten pätevät sekä mies- että naistutkijoille.
Silmiinpistävää oli, että suomessa on nyt naisprofessoreja tilastojen mukaan 20% - sama määrä, kuin väitelleitä oli 20 vuotta takaperin.
Suomi on sitten EU:n ja maailman huippua aiheessa. Suomen akatemiassa on myös hyvä edustus, kun ottaa huomioon siellä olevien tutkijoiden virkaiän..
Aiheessa viitataan usein L. Husun tuoreeseen (2001) väitöskirjaan, jossa 25 naistutkijan haastatteluaineistoon pohjaten on todettu heidän kokeneen "piilodiskriminointia", josta sitten on vedetty yleinen johtopäätös, että sitä esiintyy.
Thesleff omassa puheenvuorossaan viittaa omaan kokemaansa diskriminointitapaukseen (kuitenkaan kuvailematta sitä tarkemmin).
Nyt tällä materiaalilla (lisää tutkimusta tarvittaisiin kyllä hypoteesien validoimiseksi??) on vielä vaikea sanoa:
1. miten kohdallaan on 25 haastateltavan kokemus diskriminoinnista (vieläpä "piilo"-?) vs. tapahtumat? (Esim. millä pohjalla on valittu 25 haastateltavaa kaikista suomen naistutkijoista? En ole saanut Husun väitöskirjaa käsiini, mutta siihen viitataan kulovalkean tavoin maailmalla, joten aihe ainakin herättää kiinnostusta... Kiinnostaisi tietää metodiikasta enemmän - jos joku on lukenut tuon, niin sitten mielenkiinnolla kommentteja vastaan!)
2. Miten paljon tuosta diskriminoinnista on oikeasti sukupuolijohteista? (Ts. uskoisin, että useat tutkijat joskus kokevat joutuvansa "diskriminoiduiksi" - itse olen huonon johtajan alaisena kokenut oman tutkimustyöni suoranaista sabotointia, kun instituutin johto on ajanut eri asioita - asia ei johtunut käsittääkseni siitä, että olin mies, vaan siitä, että ko. päättävässä asemassa olleella ihmisellä oli omia erisuuntaisia intresseja ajettavanaan. Äänestin jaloillani.)
NEttisivut, joita aiheesta luin, valittelivat tutkimuksen puutetta aiheesta. Kuitenkin nyt 25 naistutkijan kvalitatiivisen haastatteluaineiston pohjalta todetaan myös kansainvälisesti, että Suomessakin diskriminoidaan naistutkijoita...
Prosenttiosuudet toisaalta näyttäisivät, että sillä 20 vuoden viiveellä sieltä tullaan - ja Thesleffin puheenvuoro sopii kaikille ihmisille, ei ainoastaan naisille, esimerkiksi siitä, mitä pitäisi menestyäkseen noudattaa.
Miestutkijana minulla on henk. koht. ollut mahdollista työskennellä sekä naisten että miesten kanssa. Tähän mennessä olen saanut parasta tukea vanhemmilta mieskollegoilta, kun taas vanhemmat naiskollegat harvemmin ovat tuoneet niin konkreettista panosta "kehiin". Yhteistyöverkostoni on sen vuoksi luonnostaan suuntautunut sitten jatkossa miehisiin ympyröihin (sen kanssa tehdään yhteistyötä, jonka kanssa se sujuu). Teen myös naistutkijoiden kanssa yhteistyötä kyllä - ja sitten ystävilläni on erittäin toimivia yhteistyökuvioita.
Oma kokemukseni on, että miehet olisivat avoimempia keskimäärin (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) verkostoitumaan, kun taas naiset, joita tunnen, ovat enemmän "yksityisyrittäjiä". Ehkäpä tässä asiassa tarvitaan vielä sitten "feminististä" rohkaisua.
Mutta saas nähdä miten käy - minäkin kannatan naistutkijoiden havaintoa, että lisätutkimusta tarvitaan - muutakin kuin suppea-otoksisia haastatteluja. Tilastot toistaiseksi näyttäisivät, että suunta on oikea - naiset valtaavat professoraatteja siinä suhteessa kuin virkaikä edellyttää. Tosin varmaan perhesyyt osan uraa viivästyttävät hieman suhteessa sellaisiin miehiin, jotka rakentavat uraa naisen tuella.
Huomioitavaa oli Thesleffin kommenteissa se, että hän antoi sitten ansion miehelleen - ts. puolisolleen, siitä, että oli voinut keskittyä uraansa. Itselläni on sama tilanne - ilman rouvan tietoista uhrausta (valintaa) en itse olisi tässä tilanteessa. Jos haluaa yhteen perheeseen sekä perhe-elämää, että uran, on ehkäpä nykyisessä ympyrässä toisen puolison joustettava.
Meillä se on ollut rouva. Johtuen toisaalta ehkäpä omasta itsepäisyydestäni ja hänen suuresta sydämestään.
Naistutkijan, joka haluaa perheen lisäksi uran, on sitten löydettävä riittävän suurisydäminen mies.
Tosin huippuprofessorien keskuudessa varsinkin USAssa avioeroprosentit ovat järkyttäviä...
Ohessa linkki erääseen seminaariin aiheesta
http://www.ki.se/wistool/speakers.php
Erityisesti kiinnosti Irma Thesleffin (suomalainen huippunaisprofessori) kokemukset, jotka tosin vielä jäivät vajaasti kuvatuiksi, että olisi voinut arvioida asiaa.
Hänen ohjeensa uralla menestymisestä tosin sitten pätevät sekä mies- että naistutkijoille.
Silmiinpistävää oli, että suomessa on nyt naisprofessoreja tilastojen mukaan 20% - sama määrä, kuin väitelleitä oli 20 vuotta takaperin.
Suomi on sitten EU:n ja maailman huippua aiheessa. Suomen akatemiassa on myös hyvä edustus, kun ottaa huomioon siellä olevien tutkijoiden virkaiän..
Aiheessa viitataan usein L. Husun tuoreeseen (2001) väitöskirjaan, jossa 25 naistutkijan haastatteluaineistoon pohjaten on todettu heidän kokeneen "piilodiskriminointia", josta sitten on vedetty yleinen johtopäätös, että sitä esiintyy.
Thesleff omassa puheenvuorossaan viittaa omaan kokemaansa diskriminointitapaukseen (kuitenkaan kuvailematta sitä tarkemmin).
Nyt tällä materiaalilla (lisää tutkimusta tarvittaisiin kyllä hypoteesien validoimiseksi??) on vielä vaikea sanoa:
1. miten kohdallaan on 25 haastateltavan kokemus diskriminoinnista (vieläpä "piilo"-?) vs. tapahtumat? (Esim. millä pohjalla on valittu 25 haastateltavaa kaikista suomen naistutkijoista? En ole saanut Husun väitöskirjaa käsiini, mutta siihen viitataan kulovalkean tavoin maailmalla, joten aihe ainakin herättää kiinnostusta... Kiinnostaisi tietää metodiikasta enemmän - jos joku on lukenut tuon, niin sitten mielenkiinnolla kommentteja vastaan!)
2. Miten paljon tuosta diskriminoinnista on oikeasti sukupuolijohteista? (Ts. uskoisin, että useat tutkijat joskus kokevat joutuvansa "diskriminoiduiksi" - itse olen huonon johtajan alaisena kokenut oman tutkimustyöni suoranaista sabotointia, kun instituutin johto on ajanut eri asioita - asia ei johtunut käsittääkseni siitä, että olin mies, vaan siitä, että ko. päättävässä asemassa olleella ihmisellä oli omia erisuuntaisia intresseja ajettavanaan. Äänestin jaloillani.)
NEttisivut, joita aiheesta luin, valittelivat tutkimuksen puutetta aiheesta. Kuitenkin nyt 25 naistutkijan kvalitatiivisen haastatteluaineiston pohjalta todetaan myös kansainvälisesti, että Suomessakin diskriminoidaan naistutkijoita...
Prosenttiosuudet toisaalta näyttäisivät, että sillä 20 vuoden viiveellä sieltä tullaan - ja Thesleffin puheenvuoro sopii kaikille ihmisille, ei ainoastaan naisille, esimerkiksi siitä, mitä pitäisi menestyäkseen noudattaa.
Miestutkijana minulla on henk. koht. ollut mahdollista työskennellä sekä naisten että miesten kanssa. Tähän mennessä olen saanut parasta tukea vanhemmilta mieskollegoilta, kun taas vanhemmat naiskollegat harvemmin ovat tuoneet niin konkreettista panosta "kehiin". Yhteistyöverkostoni on sen vuoksi luonnostaan suuntautunut sitten jatkossa miehisiin ympyröihin (sen kanssa tehdään yhteistyötä, jonka kanssa se sujuu). Teen myös naistutkijoiden kanssa yhteistyötä kyllä - ja sitten ystävilläni on erittäin toimivia yhteistyökuvioita.
Oma kokemukseni on, että miehet olisivat avoimempia keskimäärin (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) verkostoitumaan, kun taas naiset, joita tunnen, ovat enemmän "yksityisyrittäjiä". Ehkäpä tässä asiassa tarvitaan vielä sitten "feminististä" rohkaisua.
Mutta saas nähdä miten käy - minäkin kannatan naistutkijoiden havaintoa, että lisätutkimusta tarvitaan - muutakin kuin suppea-otoksisia haastatteluja. Tilastot toistaiseksi näyttäisivät, että suunta on oikea - naiset valtaavat professoraatteja siinä suhteessa kuin virkaikä edellyttää. Tosin varmaan perhesyyt osan uraa viivästyttävät hieman suhteessa sellaisiin miehiin, jotka rakentavat uraa naisen tuella.
Huomioitavaa oli Thesleffin kommenteissa se, että hän antoi sitten ansion miehelleen - ts. puolisolleen, siitä, että oli voinut keskittyä uraansa. Itselläni on sama tilanne - ilman rouvan tietoista uhrausta (valintaa) en itse olisi tässä tilanteessa. Jos haluaa yhteen perheeseen sekä perhe-elämää, että uran, on ehkäpä nykyisessä ympyrässä toisen puolison joustettava.
Meillä se on ollut rouva. Johtuen toisaalta ehkäpä omasta itsepäisyydestäni ja hänen suuresta sydämestään.
Naistutkijan, joka haluaa perheen lisäksi uran, on sitten löydettävä riittävän suurisydäminen mies.
Tosin huippuprofessorien keskuudessa varsinkin USAssa avioeroprosentit ovat järkyttäviä...
Vastaukset 19
Vanhimmat
SENKIN SIKA!MITEN KEHTAAT KYSEENALAISTAA TÄMÄN HUIPPUNAISTUTKIJAN TUTKIMUSTULOKSIA, SENKIN SOVINISTISIKA! TÄSSÄ TAAS NÄHDÄÄN, MITEN MIEHET VÄHEKSYY JA SYRJII NAISTUTKIJOIDEN TUTKIMUKSIA. OSAAVATKO ITSE MUKA PAREMPIA TEHDÄ?
JOS NÄMÄ NAISET VÄITTÄVÄT TULLEENSA SYRJITYIKSI, NIIN HE VARMASTI MYÖS OVAT TULLEET SYRJITYIKSI! EI SIINÄ ÄIJIEN PUHEILLA OLE MITÄÄN MERKITYSTÄ. NAISEN SANA ON AINA PAINAVAMPI KUIN ÄIJIEN SANA. MITÄÄN TODISTEITA EI TARVITA, SILLÄ NAINEN PUHUU AINA TOTTA JA HÄNEN SANANSA ON SIKSI LUOTETTAVA.
SUOMESSA PITÄISI SÄÄTÄÄ LAKI, ETTÄ NAISIA EI SAA SYRJIÄ YLIOPISTOELÄMÄSSÄ EIKÄ MISSÄÄN MUUSSAKAAN ELÄMÄSSÄ! TÄSSÄ ON FEMINISMILLÄ VIELÄ TYÖSARKAA.
FEMINISMI RULES!
mies, sävystä päätellen? Provo ainakin.
Rauhoitu, Jack.
...oli kumpi oli, niin hän ei ollut ilmeisesti lukenut/ymmärtänyt viestiäni. En käsittääkseni sanonut Husun tutkimusta huonoksi.
Sitä ihmettelen, kun sitten toiset ovat siteeranneet kyseisenlaista kvalitatiivista tutkimusta maailmalla esimerkkinä naisten kokemasta sukupuolisyrjinnästä, vaikka tuommoisella metodologialla tehdy tutkimus on ennemminkin teorioita luovaa - Husun tutkimus on käsittääkseni perustellusti luonut hypoteeseja, joita ei kuitenkaan voida vielä parhaalla tahdollakaan sanoa faktoiksi tai testatuiksi - siihen tarvittaisiin teorioita testaavaa tutkimusta.
Yksi mielenkiintoinen tutkimuksen laji olisi sitten se, kokevatko esim. naisjohtajien alaisuudessa työskentelevät miehet sukupuolestaan syrjintää enemmän, vähemmän vai saman verran kuin miesjohtajien alaisuudessa työskentelevät naiset jne.
Nythän keskitytään lähinnä siihen, että noin hypoteesin tasolla oletetaan sukupuolella olevan jotain merkitystä johtamiskyvyille... ilman, että asiaa on vielä tutkittu paljon muusta näkökulmasta kuin naisten kokemuksista (vertaamatta niitä sitten kovin esim. ihmisten kokemuksiin yleensä tai vastaavassa tilanteessa olleiden miesten kokemuksiin...).
Myös siinä saattaa olla eroa, miten ihmiset asiat kokevat ja miten ne ovat. (Sosiologiassa useissa tutkimuksissa on viitattu siihen...). Jos ihmisten kertomukset otetaan sellaisenaan, on kyseessä varsin positivistinen (ei kriittinen, vaikka usein niin väitetään olevan) tutkimusote - jota vastaan sitten toisaalta "kriittinen naistutkimus" sanoo kamppailevansa. Ts. esim. kriittisen kvalitatiivisen tutkimuksen pitäisi pystyä mennä "kertomusten taakse", eikä toistaa niitä sellaisenaan. Husun väitöskirja pitäisi lukea ja katsoa, miten hän on haastatteludataa sitten käsitellyt - se olisi mielenkiintoista että onko kyseessä kriittisellä vai itse asiassa positivistisella otteella tehty tutkimus.
Noh, se siitä. Provomies ei nyt ollut hiffannut mun pointtia, mutta liekö tuo niin vaarallista.
En tunne Husun tutkimusta muuten, kuin pintapuolisesti mediasta. En siis pysty vastaamaan kysymykseesi, mutta sen tiedän, että yhteiskuntatieteellisiä tutkimusmetodeja on useita. Kuuluisiko Husun tutkimus syvähaastattelua käyttävän, porautuvan metodologian alaan?
Tällaisissa otos on aina suhteellisen pieni, edustavaan otantaan pitäisi tällöinkin pitäytyä. Aiheesta ja populaatiosta riippuen saattaa tilanne olla joskus sellainen, että hyvä kun saa haastateltaviksi edes joita kuita. Pidän em. kaltaisia deskriptiivisiä analyysejä kiinnostavina, mutta ne eivät ehkä sellaisinaan ole kovin edustavia eli yleistettäviä. Toivoisin aina tilastollisia tutkimuksia syvähaastattelujen ja case-tyyppisten lähestymistapojen lisäksi monipuolistamaan todennusta (en tarkoita, että samaan väitöskirjaan).
Mutta se tiedetään, että tilastollisesti merkitsevää vinoumaa on mm. väitelleiden naisten määrän ja yliopistouralla menestymisen välillä. Uskon, että 20-30 vuodessa ero tasoittunee kohtuullisesti. On se vaan kumminkin aina sellaista, että naisten on tyydyttävä odottamaan.
Parisuhteen ja perheen joustamista ja tukea pitäisin yksinomaan hyvänä asiana ja perheen sisäisenä ratkaisuna, kunhan ei kautta linjan ole ratkaisut sellaisia, että naiset joustavat. Niinkuin yleensä näihin päiviin asti muutamaa loistavaa poikkeusta lukuunottamatta on tehty. Juuri perhesyistä on erityisesti naistutkijoiden vaikea omistautua työlleen niin kokonaisvaltaisesti, kuin olisi välttämätöntä - pitäisi kai pysytellä nunnana eikä sekään kiva ratkaisu ole.
" Parisuhteen ja perheen joustamista ja tukea pitäisin yksinomaan hyvänä asiana ja perheen sisäisenä ratkaisuna, kunhan ei kautta linjan ole ratkaisut sellaisia, että naiset joustavat."
Olettaako Sohvi tässä nyt, että tämän taipumuksen takana on jokin yhteiskunnallinen rakenne? Ei esimerkiksi ko. naisten halu tukea miestään uralla? Onko olemassa näyttöä siitä, että tämä joustaminen olisi yleisesti ottaen vastentahtoista?
"Niinkuin yleensä näihin päiviin asti muutamaa loistavaa poikkeusta lukuunottamatta on tehty."
Ai siis... se on loistavaa, että mies joustaa. Ja se on ikävää, jos nainen joustaa.
En tiedä johtuuko se sitten kasvatuksesta, mutta kyllä se tuntuu yleisemmin kuitenkin olevan nainen, joka niitä lapsia haluaa. Tai ainakin niin, että nainen on se, joka haluaa lapsia niin kiivaasti, että on valmis uhraamaan oman työuransa. Ja kun tämä vauvakuume iskee myös sinkkunaisiin...
niinkin, että vauvakuumeessa vain nainen haluaa lapsia, mies ei. Tällöin nainen ottaa tietoisen vastuun miehenkin puolesta ja samalla riskin uraansa ajatellen. Tätä en pidä syrjimisenä. Onko mielestäsi yleistä?
Jos mieskin haluaa lapsia, kuten ymmärtääkseni useimmiten on asianlaita, niin molempien pitäisi olla vastuussa lastenhoidosta huolineen ja iloineen. Ei vain etupäässä naisen, naista unelmineen ja mahdollisuuksineen ei saisi uhrata. Kuitenkin enemmistö perheistä edelleenkin kulkee tätä valtatietä. Vai kumpi jää tavallisesti hoitamaan sairasta lasta? Kumpi menee koulun juhliin, vanhempain iltoihin? Kumpi on iltaisin kotona, kun toinen on ylitöissä, urheilemassa, kaverien kanssa?
Lapsettomistakin parisuhteista olen huomannut, että nainen on perinteisesti ollut se uhrautuja, traditio on ainakin vahva. Harvinaisia eivät ole tarinat, joissa vaimo raataa, tekee jopa kahta duunia, ja mies opiskelee: satsataan yhteen uraan ja sen mahdollisesti tuomaan hyvinvointiin. Virhelaskelma avioeron tultua. Tai edustusvaimon on lähes pakko jäädä haikeana kotiin, kun miehen karriääri ei mahdollista naiselle muuta omaa profiilia.
Oletan, etä joustaminen ei ole vastentahtoista, toisistaan pitävät ihmiset haluavat tukea toisiaan, se on luonnollista. Mutta epäkohtana pidän sitä, kun joustot ovat yhdensuuntaisia, eivät vastavuoroisia, ja että näitä valintoja pidetään lähes itsestään selvinä.
...minusta lähinnä on sitten mielenkiintoista, miten Husun (joka varmasti on metodologisesti ilmeisesti kvalitatiivisena tutkimuksena ok, koska sitä on kehuttu) väitöskirjan pohjalta sitten on tehty yleistyksiä - ts. että sortoa on. Niitä ei vielä 25 haastattelun (jossa ei ole edes vertailuryhmää) pohjalta hevin voi tehdä.
Yleensä kvalitatiivinen in-depth tutkimus on luonteeltaan teorioita ja hypoteeseja luovaa, ei niitä testaavaa. Ts. näkisin, että parhaimmillaan Husu on voinut luoda hypoteeseja, joita pitäisi nyt kiireesti alkaa testaamaan, ennen kuin hypoteeseja aletaan esittää faktoina "Suomessa tapahtuvasta syrjinnästä".
...kun taas tilastot osoittavat, että suurin piirtein mennään "normaalitahdissa".
Sen verran tuohon viestiisi korjaisin, että nuorten tutkijanaisten lisäksi myös tutkijamiehet "joutuvat odottamaan", kunnes pätevöityvät professuureihin, ja kunnes vanhat parrat eläköityvät.
Minusta, kun luin Irma Thesleffin kertomusta tuolta sivulta, hänen uransa on mennyt jotakuinkin normaalitahtia - kovaa työtä siinä on tarvittu.
Aloin pohtia, että miten mies sitten kokee, kun hänen uraansa samaten voidaan joskus sabotoida akateemisessa maailmassa... kokeeko hän sen sitten normaalina "elämän taisteluna", kun taas nainen kokee sen sukupuolestaan johtuvana "lasikattona"?
Esim. jos minulta kysyttäisiin, onko minua syrjitty - en ihan heti olisi muistanut omaa sabotoivaa pomoani takavuosilta... kun en kategoroinut asiaa syrjinnäksi, vaan silkan oman edun tavoitteluksi ko. henkilön taholta... Sitten aloin ajattelemaan, että nainen voisi vastaavan käsittelyn hyvinkin kokea sukupuolestaan johtuvana?
Siksi aloin miettiä, että koetaanko kaikki epäreilu naisten taholta todella syrjintänä?
(en tiedä, onko asia näin, mutta esim. Husun otos koskee vain naistutkijoita - enkä vielä tiedä miten "satunnainen" se on [ts. onko naiset valittu esim. siltä pohjalta, että heillä on valmiina syrjintäkertomus, vai onko otettu satunnainen otos]. Tuo tutkimus kaipaisi sitten kipeästi vertailuryhmän miestutkijoista, joissa tehtäisiin ensin todella selviksi konkreettiset syrjinnän käsitteet... Esim. minulle aloittelijana saattoin vanhempi mies sanoa, haepas nuoremmaksesi... )
Ts. mielestäni Husun tutkimusta on maailmalla sitten siteerattu paljon yleistävämmässä merkityksessä, kuin mitä otos antaisi ymmärtää.
Mutta pitäisi nyt sitten varmaan lukea ko. kirja - erityisesti kiinnostaa tuo metodologia ja otoksen valinta... ja suositella Husua tekemään samalla tavalla ja samoilla "syväkäsitemäärittelyillä" (ts. mies ei koe aina pompottelua sukupuolisyrjinnäksi) vertaileva tutkimus suhteessa miehiin... Se kertoisi jo jotain.
Aiheesta saisi myös mukavan kvantitatiivisen tutkimuksen, jos Husu käyttäisi datastaan muotoiltuja syrjintäkategorioita kyselytutkimuksen muotoiluun... Se olisi aika mielenkiintoinen mielestäni. Etenkin, jos koetettaisiin saada de facto tapahtumat mitä tutkijauralla tapahtuu vertailtua miesten ja naisten välillä...
1. Silloin, kun kyseessä on vastentahtoinen uhrautuminen toisen uran takia, on kyseessä
- 1.1. oma saamattomuus sanoa ja edistää omaa uraansa
- 1.2. väärä partnerin valinta alun perin
2. Silloin, kun kyseessä on yhteinen sopimus, niin en näe asiaa mitenkään ongelmana.
Tasa-arvo-ongelmaa asiassa en näe lainkaan - jokaisella on mahdollisuus oma partnerinsa valita tai olla valitsematta (ja nykyisin jopa erota - kuinkahan suuri osa avioeroista muuten tapahtuu siksi, että nainen haluaa päästä miehestä oman uransa "painolastina" eroon? 2/3 aloitteentekijöistähän avioerotapauksissa on nimenomaan naisia).
...vastaan sen verran, että meillä lapsien vaatimien menojen osalta (koulujuhlat, vanhempainillat...) asia on ollut 66% / 33% siten, että vaimo on mennyt.
Iltamenoja viime aikoina vaimolla on ollut enemmän kuin mulla (yksi viikossa), jolloin olen ollut lasten kanssa kotona ja nauttinut ko. ajasta. Tosin itsekin pitäisi ottaa nyt yksi ilta viikossa itsellekin irti - asia ei ole ollut rouvasta kiinni.
Työpaikan puolesta sitten on ollut noin kerran kuussa pakollinen iltameno, jolloin lapset ovat olleet vaimon vastuulla - itse en kyllä sellaisesta niin nauti.
Kaverit käyvät meillä tai käymme useimmiten kaverien kanssa perheinä. Pyrimme myös toisaalta sitten tasaamaan kaveri-illat...
Kyllä mun lähiperheissä on yhtä vahvoja naisia kuin miehiäkin noin tahtojensa puolesta, ja aktiivisia, jolloin vuoron päältä noita iltoja hoitavat.
Sairaiden lasten tapauksessa toistaiseksi (kun rouva jatkaa opiskelua) on tilanne 1-1 minä kerran kotona (saatoin tosin työskennellä kotona) ja rouva kerran (kun oli pakko miehen mennä).
Aika tasan menee siis. Vähän enemmän on ollut rouvan vastuulla, johtuen yhteisestä työnjaosta.
henkilökohtainenkin syrjintä mielletään usein myös sukupuolisidonnaiseksi (tai pelkästään sellaiseksi). Vaikeahan näitä on selkeästi erottaa toisistaan. Sen takia korostaisin minäkin kvantitatiivisen seurannan merkitystä. Jos tällöin esim. naisia systemaattisesti on potentiaalista määräänsä vähemmän akateemisella uralla, ei kaikilla voi olla syynä vain henkilökohtainen syrjintä. Rakenteellisia syitä voi olla monia.
Kaikkia meitä ajoittain vähän potkitaan, onneksi mikään maallinen ei ole ikuista ja turhaumien tilalle saadaan jotain parempaa.
Mutta asenteista johtuva, trendinä näyttäytyvä epäkohta vaatisi jo mielestäni a) epäkohdan tunnistamista (riittäväksi katsottava todentaminen), b) syiden analysointia, c)toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi.
...pääsimme asiasta yhteisymmärrykseen. Kerrankin olen kanssasi 100% sammaa mieltä.
Jos muute löytyisi tuommoinen projekti ja joku hakisi rahoituksen, niin mielelläni ottaisin nykyhommasta vapaata, ja voisi alkaa tutkimaan tuota. Ihan oikeasti. Homma olisi käsittääkseni kohtuullisen selkä aihe ja muuta kuin instrumenttia kehittämään, pilotoimaan, ja sitten survey kehiin.
Suosittelisin ko. tutkijaryhmään sekä nais- että miespuolisia tutkijoita kehittämään ko. instrumenttia, että siitä saataisiin mahdollisimman "neutraali" ja rakenteellisiin faktoihin porautuva. (mikäli tämmöinen katsottaisiin mahdolliseksi).
proffan perheessä sopuisaan työnjakoon enkä katso, että minulla olisi vähäisintäkään oikeutta tai edes osaamista puuttua teidän tai minkään muunkaan perheen sisäisiin asioihin.
Mikä käsitys sinulla proffa on lastenhoitoon liittyvästä työnjaosta noin yleisesti, näetkö sukupuolisidonnaista vastuunjakaumaa? Jos sitä mielestäsi ilmenee käytännössä, niin ilmeneekö sitä selkeän havaittavasti myös tapauksissa, joissa molemmat vanhemmat ovat ansiotyössä?
hanketta :)
...kertovat siitä, että reilusti yli 40-vuotiaiden pariskuntien kesken vaimo kyllä reilusti enemmän "passaa" miestään sitten kotona, vaikka molemmat tekisivät saman verran hommia.
(Tosin olen esim. omien vanhempieni kohdalla nyt huomannut ihan asenneniksausta - isä on ruvennut tekemään ruokaa äidille, kun ovat eläköityneet jne).
Mun pointti on koko ajan ollut se, että kun katson sitten 35-vuotiaita ja siitä nuorempia pariskuntia vaikkapa omassa lähipiirissäni, niin näyttää aika hyvältä. Kotitöistä on sovittu ja näytetään pitävän kiinnikin.
En kiellä, etteikö voi olla pahoinvointia. Kyse on kuitenkin lopulta siitä, että miten tasa-arvoisiksi kasvatamme omat lapsemme (mikäli nyt joku jaksaa niitä enää suomeen tehdä).
Nuorison osalta minulla on tasa-arvokysymysten suhteen todella valoisa kuva. Tuntuvat pitävän itsestäänselvyytenä. Niin kuin pittääkin.
Maatiloilla taas synnyinseudullani on niin, että ENEMMÄN isäntä tekee kone ja fyysisiä hommia ja emäntä hoitaa kotipiiriä, navettaa, ja tenavia siinä sivussa jos ehtii. Tosin nykyemännät osaavat kyllä traktorihommatkin.
Jos sitten emäntä käy ansiotyössä, niin sitten kotihommia tehnee, kuka ehtii (tuttavapiirissäni on kavereillani vaimoina agronomi, lääkäri, maisterisnaisia - suomalainen talonpoika on synnyinseudullani tosi korkeassa kurssissa, jolle ei useimmiten kouluttamaton nainen kelpaakaan)... :-)
Mutta en kiistä, etteikö voi ilmetä. Henk. koht. uskon, että nuorissa nousevissa sukupolvissa ilmenee paljon vähemmän kuin vanhoissa. Tutkimusta tästäkin asiasta kehiin?
minäkin kuvittelisin asiantilan olevan. Jokaisen uuden sukupolven kohdalla tilanne hieman paranee. Katellaan sitä sitten taivaasta :D
Käsittääkseni on hyvin tyypillistä hankkia lapsia seuraavalla metodilla: Nainen kärsii vauvakuumeesta/ haluaa muuten vaan lapsia. Mies suhtautuu asiaan neutraalisti, eli pärjäisi kyllä ilmankin, mutta ei pidä lisääntymistä pahana ideana, vaikkakin epäröi omien kiireidensä takia. Kun pari miettii käytännön kysymyksiä, nainen tarjoutuu tinkimään omasta urastaan, jotta lapselle jäisi aikaa. Mies tarttuu innolla toimeen!
...jo niin iällä, että taivasasiat alkavat mietityttämään? ;-)
minulle oli uutta, että haluat taivaaseen? (olen pitänyt sinua kohtalaisen "maallistuneena" ihmisenä). Tiedätkö, että olet menossa sinne?
(on hienoa jos tiedät).
Millaista on feministin taivaassa?
se taivas on taustalla. Uskon Jumalaan, päätin aikoinaan niin, on lohdullisempaa, jos jotain olisi vielä kuoleman jälkeen.
Mutta kirkollisiin institutioihin hierarkioineen, kymmeniin (satoihin?) uskonnollisiin suuntauksiin ja niiden samaaneihin/pappeihin/saarnaajiin en voi pakottaa itseäni uskomaan. Sen enempää kuin kuin nyt ihmisiin yleensä uskotaan. Eli ne ovat joissain jutuissaan oikeassa, jossain väärässä, mutta miten ja missä, siinäpä soppa ja sitä arvioin ihan itse. Uskonnot ja lahkot kahinoivat keskenään, tai siis kannattajat, jotkut verisesti. Toimivat toisin kuin julistavat. Vastapainona on myös paljon hyvää. Tunnen joitain uskovaisia, pappejakin, jotka todella synnyttävät rauhaa sieluun.
Niinpä uskon tavallani, epäilen ihmisten luomuksia. Ja taivaaseenkin toivon pääseväni, toivottavasti siellä ei ole kultaa ja krumeluureja helmiäisportteineen, en kestäisi ;) Harput käy.