Olen pian 33-vuotias nainen. Olen seurustellut kohta kaksi vuotta nykyisen mieheni kanssa. Edellisessä suhteessa olin 10-vuotta, kunnes tajuttiin erota. Minua ahistaa ikä, lapsen/lapsien teko ja jatkuva epävarmuus siitä, onko nykyiselläkään suhteella tulevaisuutta. Lähes viikottain mietitään, erotaanko vai ei. Mieheni on ihana ja rakastan häntä paljon ja hänkin minua, mutta olemme niin erillaisia luonteeltamme, elämäntavoiltamme ja arvoiltamme, etten tiedä (eikä hänkään tiedä), että onko meidän suhteellamme tulevaisuutta. Riitelemme paljon erilaisten käsityksiemme takia, ja miljoona kertaa olemme päättäneet erota, mutta jokin toisessa vetää puoleensa, emmekä ole pystyneet eroamaan. Minua naisena ahistaa kuitenkin jo lapsien hankkimiseen liittyvät asiat. Kuvittelin, että jo tässä vaiheessa minulla on lapsia ja perhe. Mutta kun kaikki asiat suhteissa on mennyt pieleen. Edellisen kanssa tosiaankin jahkattiin useampi vuosi, ennen kuin lopullinen eropäätös tehtiin. Pelkään, että nyt käy samalla tavalla. Mitään kodin perustamista tai lapsien hankkimista ei voi tässä epävarmassa tilanteessa ajatellakaan. Jäänkö odottamaan että hyväksymme toistemme erilaisuuden, vai jatkanko eteenpäin? Toisaalta menetys olisi suuri ja haluaisin perustaa perheen juuri tämän miehen kanssa. Mutta jos tähän taas menee usemapi vuosi epävarmuudessa. Sen jälkeen voi jo sanoa hyvästi perheenperustamishaaveille. ja asiaa ei auta yhtään, että usean vuoden nuoremmat kaverini ovat jo edenneet paljon pidemmälle suhteissaan. Tietty, asiat etenee omalla painollaan ja jokaiselle (ehkä) löytyy onni jossain vaiheessa ja lapsen tulee sitten kun niiden aika on ja plä plä..Mut miksi kaiken pitää olla niin vaikeeta. No tää oli tälläisen ikäkriisin omaavan, parhaat vuotensa nähneen naisen valitusta epäonnistuneesta elämästään. Hyvää jatkoa kaikille anyway!
ei kunnon parisuhdetta?
ja ikä painaa
10697
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En ehkä ole maailman paras neuvomaan koska itsellä on takana vain muutama parisuhde ja tämä nykyinen on kestänyt jo 15 vuotta. Mutta kommentoin kuitenkin viestiäsi.
Itse en edes usko, että on edes olemassa parisuhdetta, jossa ei pitemmän päälle ilmenisi mainitsemiasi ristiritoja. Mitä sitten tarkoittaakin se "kunnon parisuhde" kenelläkin, mutta sanoisin että ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Eroa on meilläkin mietitty moneen otteeseen, mutta se olisi mielestämme isompi paha kuin jatkaa suhteessa, jossa kuitenkin 80% asioista on kunnossa.
Työpaikan vaihto on paljon helpompaa kuin ihmissuhteen lopetus ja uuden aloitus. Olisihan se toki "helppo" ratkaisu jos viheltäisi pelin poikki aina kun uutuuden viehätys alkaa haihtua ja syntyä niitä ryppyjä rakkauteen. Ja teidän monen (etenkin miespuolisen) näin toimivankin. Jossain vaiheessa tässä kierteessä vaan tulee ns. seinä vastaan kun ei olekaan enää ikinuori ja kaunis ja niitä lapsiakin olisi kiva saada.... Sitten saattaa tulla katkeraksi, kun huomaa että paras aika aikuisuudesta on mennyt sen "kunnon parisuhteen" epätoivoiseen etsimiseen.
Kuulostaa jokseenkin kovin tutulta. Itse olen kohta 31 vuotias. Takana liki 12 vuoden parisuhde ja avioero, ja nyt nykyisen miehen kanssa olemme seurustelleet reippaat 2 vuotta. Ja suhde on täynnä tulta ja tappuraa... Ja todella todella vaikeita hetkiä. Mutta silti minulle ratkaisu on selvä... Elämässä ja parisuhteessa ei ole helppoja ja varmoja ratkaisuja. Jos eroat nyt, et voi tietää kadutko sitä joskus, ja löytyykö sitä "parempaa" elämäsi miestä koskaan. Ehkä sinulla on jokin haavekuva parisuhteesta joka ei ole realistinen? Ja jos jäät nykyiseen suhteeseen, ei sitäkään voi kukaan varmaksi sanoa että ette jonain päivänä eroaisi. Ei näihin asioihin voi saada mitään kiveen kirjoitettua varmuutta, elämä näyttää...
Sinällään ihmettelen tuota epävarmuuttasi siitä haluatko jäädä parisuhteeseen vai et, kuitenkin sanot että miehesi on ihana ja rakastat häntä paljon!? Minkä ihmeen takia sitten eroaisit? Kerrot että teillä on erilaisia käsityksiä ja riitelette paljon. Eiköhän tälläiset ristiriidat ole ratkaistavissa. Oletteko kokeilleet parisuhdekursseja tai parisuhdeneuvontaa? Enemminkin kuulostaisi tarinasi perusteella siltä että etsitte helppoa ratkaisua ja pelkäätte sitoutua... Siis ihan todella sitoutua toisiinne ja parisuhteeseenne ja tehdä töitä parisuhteenne eteen. Ihmiset ovat erilaisia, se on varmaankin itsestään selvää... Ette te toistenne erilaisuutta hyväksy odottamalla. Se tapahtuu ainoastaa keskustelemalla, ja sillä että luotte yhteiset säännöt, ja punaiset langat elämäänne ja löydätte tavatn jotka tyydyttävät molempia, ratkaista ristiriidat ja käsitellä asiat. Vaikeaa? No kyllä, helvetin vaikeaa... Mutta sitä se rakkaus ja yhdessä oleminen on.
Kiitos ja oli helpottavaa kuulla, että muillakin näitä ristiriitoja on. Niin, tiedän että parisuhde vaati myös työstämistä ja kompromisseja. Olemme keskustelleet paljon, tosin yleensä se menee riitelyksi. Välitän miehestäni ja haluaisin olla hänen kanssaan, mutta en tiennyt parisuhteessa elämisen olevan näin kovan työn ja tuskan takana. Niin nykyisessä kuin edellisessäkin suhteessa. Ehkä minulla on vääristynyt kuva asiasta ollut. Ei kyllä ainakaan omilta vanhemmilta peritty, heillä jatkuvaa rittaa edelleenkin, enkä sitä ole omalle kohdalleni halunnut.
Tässä voi myös olla sitoutumisen pelkoa ja täydellisuuden tavoittelua takana. Ihailen niitä ihmisia, jotka tekevät nopeasti ratkaisuja riskeistä huolimatta suhteissaan. Tekevät lapsia tai ostavat omistusasunnon. Minä pelaan aina varman päälle ja vältän tilanteita missä en ole varma mitä tuleman pitää. Mieheni taas on heilahtelevainen luonne, välillä elää täysillä suhteessa ja haluaa edetä nopeasti, seuraavassa hetkessä saattaa ajatuksen olla jo ihan toiset.
No jokatapauksessa meidän pitää tehdä piakkoin päätöksia jatketaanko yhdessä vai ei, eli joko muutetaan yhdessä toiselle paikkakunnalle asumaan tai sitten toinen lähtee ja toinen jää.
mitä sanoit? Sanoit että vanhemmillasi on jatkuvaa riitaa koko ajan. Edellisessä lauseessa kiistät että parisuhdemallisi olisi kotoa opittu? Ehkäpä sun kannattaisi miettiä nyt tarkkaan, yleensä nimittäin se menee niin, että toistamme vanhemmiltamme opittua mallia parisuhteessamme.
Joskus on vaikea nähdä omia käytösmallejaan, joskus sen tajuaa kuin salama kirkkaalta taivaalta väläyksenä, tyyliin; olen ihan kuin äitini/isäni... Ehkäpä sinun ongelmasi parisuhteissa johtuvat opitusta mallistasi käsitellä (jättää käsittelemättä? riita on yksi keino etäännyttää) asioita?
Joo, taisin sanoa asian vähän hasssusti. Tarkoitin, että parisuhteen ihannemallia en ainakaan ole kotoa saanut. Ja kyllä olen tietoinen siitä, että toimin ainakin osittain samalla tavalla omissa suhteissani kuin olen nähnyt kotona toimittavan, vaikka sitä nimenomaan olen halunnut välttää. Mutta jostain syystä aina erimielisyyksien tullessa kaikki järkevät ja aikuismaiset erimielisyyksien käsittelytavat jää sen tutun riitelyn, raivoamisen ja väittelyn alle:)
"No tää oli tälläisen ikäkriisin omaavan, parhaat vuotensa nähneen naisen valitusta epäonnistuneesta elämästään."
Olen samoilla linjoilla edellisten vastaajien kanssa.
MUTTA... kuinka ihmeessä voit kuvailla itseäsi tuolla tavalla 33-vuotiaana? Olen saman ikäinen (syksyllä 34), mutta todellakaan ei tunnu siltä, että parhaat vuodet olisivat takana. Koko ajan tuntuu, että paremmaksi vain käy, mitä enemmän tulee päiviä elämään lisää.
Suhteita mulla on ollut muutamia, nyt olen ensimmäistä kertaa ns. vakavasti sitoutunut (avoliittoa takana n. neljä vuotta), lapsia ei ole enkä tiedä tuleekokaan.
Hyvin pyyhkii "silti". On ihanaa olla aikuinen, jotain jo nähnyt nainen. Vielä kuitenkin yli puolet on edessä päin (jollei ns. flyygeli tipu niskaan joku päivä).
Taisin olla hieman pahalla tuulella ja masiksessa, kun kirjoitin että 33-vuotiaana olisin jo parhaat vuoteni nähnyt. Tiedän, että parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin. Lähinnä toivon, että pääsisin tästä jo teini-iästä asti vaivanneesta epävarmuudesta, päättämättömyydestä ja tyytymättömyydestä eroon vanhempana ja voisin olla varma edes jostain asiasta enkä stressaisi kaikesta. Ja oppisin ottamaan riskejä, enkä pelaamaan aina niin varman päälle. ja pystyisin nauttimaan siitä, mitä minulla sillä hetkellä on, enkä aina odottais jotain parempaa tulevan.
Eipä sinulla mitään hätää vielä.Voit jouduttaa elämäsi suuria ratkaisuja miettimällä,mitä tekisit jos olisi vuosi elinaikaa.Minä sorruin siihen, että jäin odottelemaan, enkä vaatinut päätä vadille ajoissa.Onni meni ohitse ja täytän kohta 50.Tapasin elämäni miehen vasta 4-kymppisenä ja olisin vielä viimeiset lapseni ennättänyt tehdä, jos mies olisi uskaltanut sitoutua.Erosimme tänä kesänä.Ei paljon naurata.
Ei sinulla mitään hätää vielä, mutta voit nopeuttaa elämäsi suuria ratkaisuja miettimällä, mitä tekisit jos elinaikaa olisi vuosi jäljellä.Itse jäin odottelemaan sitoutumiskammoista elämäni miestä, tapasin hänet 4-kymppisenä ja ajattelin 8 vuotta, että hän on mies jonka kanssa haluan vanheta ja olisin vielä ennättänyt tehdä puuttuvat lapseni silloin alussa.Nyt olemme eronneet, hänen pitää miettiä vielä elämänsä suuntaa kaljabaarista käsin.Ei paljon naurata.
niin, yritin siepata kirjoitusvirheen takia pois, mutta pyllylleen menee tämäkin.