mä oon aika pettynyt... onks tää sit se, miten käy ku rakastuu ja sitoutuu?
olen 19-vuotias... nuori vielä, mutta joskus ei kyllä ihan tunnu siltä. olen ollut yhdessä nykyisen poikakaverini kanssa jo yli kolme vuotta. muutimme yhteen vuosi sitten ja kihloissakin olemme olleet jo kaksi vuotta. mitä seuraavaksi? elämä vaan menee eteenpäin ja me ollaan jotenki "jumiuduttu". seksi sujuu, samoin kaikki päällisin puolin. mutta toinen on aika lailla sulkeutunut nykyään. itse puhun kyllä tunteistani ja kaikesta muustakin mielelläni edelleen... mutta yksin on aika vaikea keskustella.
itse hän sanoo että armeijan vuoksi ei ole enää niin avoin ja tunteista puhuminen lähinnä nolottaa nykyään. mutta siihenkö mun pitäs tyytyä? ennen ei todellakaan ollu tätä ongelmaa... puhuttiin kaikesta.
mulle ei riitä se, että puhutaan lähinnä siitä, mitä syötäs tai kumman pyykkivuoro on seuraavaksi. pahinta on olla yksin yhdessä. ennemmin kohta olisin yksin. mä rakastan poikaystävääni kyllä yhä, mutta hänestä en ole varma enää... en enää tiedä mitä tekisin. onko olemassa muita nuoria pareja, joille on käyny näin? kyse ei nyt todellakaan ole siitä että arki ois tullu vastaan ja sit yhtäkkiä ei enää sujukkaan...
olen 19-vuotias... nuori vielä, mutta joskus ei kyllä ihan tunnu siltä. olen ollut yhdessä nykyisen poikakaverini kanssa jo yli kolme vuotta. muutimme yhteen vuosi sitten ja kihloissakin olemme olleet jo kaksi vuotta. mitä seuraavaksi? elämä vaan menee eteenpäin ja me ollaan jotenki "jumiuduttu". seksi sujuu, samoin kaikki päällisin puolin. mutta toinen on aika lailla sulkeutunut nykyään. itse puhun kyllä tunteistani ja kaikesta muustakin mielelläni edelleen... mutta yksin on aika vaikea keskustella.
itse hän sanoo että armeijan vuoksi ei ole enää niin avoin ja tunteista puhuminen lähinnä nolottaa nykyään. mutta siihenkö mun pitäs tyytyä? ennen ei todellakaan ollu tätä ongelmaa... puhuttiin kaikesta.
mulle ei riitä se, että puhutaan lähinnä siitä, mitä syötäs tai kumman pyykkivuoro on seuraavaksi. pahinta on olla yksin yhdessä. ennemmin kohta olisin yksin. mä rakastan poikaystävääni kyllä yhä, mutta hänestä en ole varma enää... en enää tiedä mitä tekisin. onko olemassa muita nuoria pareja, joille on käyny näin? kyse ei nyt todellakaan ole siitä että arki ois tullu vastaan ja sit yhtäkkiä ei enää sujukkaan...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Eikös se armeija kestä korkeintaan vuoden verran? Jos miehesi armeijan takia käyttäytyy tuolla tavalla, niin kai nyt sentään sen aikaa jaksat odottaa ja katsoa, josko elämä armeijan jälkeen taas alkaisi sujua paremmin? Jos lueskelet tätä palstaa niin huomaat, että täällä on viime aikoina muutama muukin nuori nainen valittanut, että armeija on saanut miehen käyttäytymään oudosti.
ei mun mies enää ole armeijassa. hän oli siellä vain puli vuotta ja siitä on nyt jo jotain seitsemän kuukautta kun pääsi sieltä pois. mutta sen jälkeen tää onki sit alkanu muuttuun vasta tää meidän juttu.
Meillä on käynyt ihan samalla tavalla, tosin armeijalla ei ole mitään tekemistä tän kanssa. Viimeisen vuoden ajan oon yrittänyt korjata tilannetta, yrittänyt keskustella mieheni kanssa mikä tässä mättää. Mulla riittää edelleen rakkautta mieheeni, mutta hänestä en ole ollenkaan varma. Hän kyllä sanoo rakastavansa minua, mutta pelkkä rakkauden tunnustus ei tunnu riittävän. Haluaisin, että hän myös näyttäisi rakastavansa minua. Nyt ollaan niin vaikeassa tilanteessa, en jaksa kertoa kaikkea, että ero taitaa olla ainoa vaihtoehto. Miten senkin sit kestää?? Mieheni on minulle niin rakas.. Hän ei suostu/osaa enää puhua kanssani. Ollaan vasta nuoria, vähän päälle parikymmentä, joten onnellista elämää on varmasti vielä edessä, nyt ei auta muu kuin odotella.
jaksamista sulle... kyllä se elämä jatkuu, mitä tahansa tapahtuukaan. ei se vaan aina siltä kyllä tunnu.
mä aion kyllä vielä yrittää sinnikkäästi pelastaa tätä meidän juttua. toivon että pääsisin taas yhtä lähelle miestäni kuin ennen oltiin. kyllä se ois sen kaiken vaivan arvoista...
kun muistelen menneitä.......
Mitä oikeastaan tarkoitat, ettei miehesi puhu tunteistaan? Ei kai kukaan jatkuvasti esim. päivittäin niistä voi puhua, vuositolkulla? Vai voiko? No ehkä joku, mutta hyväksy se tosiasia, ettei kaikki voi ja miehesi kuuluu tuohon ryhmään. Voihan sitä puhua muustakin kuin tunteista tai pyykkivuoroista! Tuohon väliin saa mahtumaan jos jonkinlaista asiaa.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 18v ja tottakai tuohon aikaan on mahtunut niin iloja ja surujakin.
Monta kertaa olen mielessäni ajatellut, että avioliittomme toimii juuri sen takia hyvin, että toinen myötäilee toisen tunnetiloja. Ei tuputa seuraansa tai pyydä lähtemään jonnekin silloin kun näkee, että toinen haluaa olla rauhassa, kotona.
Erimielisyyksistä täytyy vain sitkeästi yrittää nähdä asia toisen näkökulmasta, vaikka se itsestä tuntuisi mahdottomalta. Täytyy myös oppia antamaan anteeksi, vaikkei sitä pyydetäkään. Moni kiukuspäissään sanoo sellaista mitä ei tarkoita.
Luonnollisesti myös pettyy toiseen, mutta sekin on suureksi osaksi pettymistä omiin odotuksiin toiselta.
Teillä taitaa olla menossa ns. eriytymisvaihe ja miehesi on päässyt siihen ennen sinua.
kiitos vastauksista:)
joo, siis sillä ettei mun mies puhu tunteistaan, mä tarkotan sitä, ettei se useinkaan vastaa mulle enää ku kerron rakastavani häntä. tai sit ku mä kysyn siltä, mitään mikä liittyy meidän suhteeseen tai jotenki on yhtään syvällisempää ku semmonen ns. perusjuttelu, se lyö asian leikiksi tai jotenki vaihtaa puheenaihetta. aamuisin kuitenki herään usein siihen ku se silittelee mun poskee ja muutaki tollasta... että jotenki jaksan toivoa että kaikki olis vielä hyvin.
jotenki vaan hirvittää se, ku ennen oltiin jotenki niin läheisiä ja nyt on moni asia muuttunut. ei enää käydä niin paljon missään yhdessä ja meidän kaveripiiritkin on aivan erit, koska mieheni meni yliopistoon nyt syksyllä ja sai aivan uusia kavereita sit sieltä.
ehkä tämä on vain joku vaihe... on vain jotenki kiva kuulla että muutki on käyny joskus tämmöstä läpi.
Jees. Elämässä (ainakin minun) on useinkin menossa jokin erikoinen vaihe. Ellei itsellä ole niin kumppanilla ainakin.
Ihan suhteemme alussa olimme lähes aina yhdessä (joka viivästytti mieheni opintoja..), puhuimme ihan kaikesta ja tapailimme myös aika paljon mieheni ystäviä ja heidän kumppaneitaan (omassa ystäväpiirissäni mieheni ei viihtynyt). Joskus sellainen kuitenkin vain jää, koska kumpikaan ei voi omistaa omaa elämäänsä pelkästään toiselle. Mieheni keskittyi ensin opintoihin ja sitten firmaansa. Minä lastemme hoitamiseen. Yhteinen aika oli vuosia kortilla, mutta pääsääntöisesti minä olin kotona ja mies jossain muualla!
Nyt kun lapsemme ovat kasvaneet, olen itse keskittynyt työelämään ja jo ennen sitä huomasin, että minulle on tärkeää omat ystävät. En ole oikeastaan koskaan päässyt keskittymään vanhoihin ystäviini puhumattakaan, että olisin ennättänyt jossain vaiheessa hankkia heitä lisää! Nyt on se aika.
Joten nykyisin minä olen muualla ja mieheni viettää aikaansa lastemme kanssa.
Kuulostaa tutulta myös minun korvaan. Poikaystäväni kanssa olemme olleet 2 1/2 vuotta yhdessä ja jossain vaiheessa töksähti oikein kunnolla seinään. Minusta alkoi tuntua ettei poikaystävälläni ole enää tunteita minua kohtaan, tai ainakaan hän ei niistä puhunut. Kyselin kyselemistäni ja yritin saada hänet puhumaan, turhaan. Olin turhautunut, syystäkin, mutta rakastin häntä enkä halunnut erota. Yritin saada hänet innostumaan elokuviin menosta, hienossa ravintolassa syömisestä yms. erilaisesta, jossa arjen voi jättää taakse. En tiedä mistä rakkaus leimahti uudelleen, vahvempana, niin minulla kuin hänelläkin. Ja nyt menee todella hyvin, puhumme, nauramme, pidämme hauskaa, mutta mökötämme ja riitelemme myös, kuten asiaan kuuluu.
Tiedän että sinulle on vaikea antaa neuvoja, koska odottaminen vie hermot. Ei ole todellakaan helppoa, mutta puhu hänelle, uudestaan ja uudestaan. Vaadi häntäkin puhumaan sinulle, olemaan reilu. Viettäkää viikonloppu jossain muualla kuin kotona, jutelkaa, pitäkää hauskaa, yrittäkää päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä sitten kummallakin olisi parempi olla...
pitää yrittää keksiä jotain... jotenki tuntuu että mun poikaystävällä on niin kiirekin koko ajan, että aina ku jotain ehdottaa niin on jotain tärkeempää, joka ei voi odottaa.
kiva kuulla että te pääsitte siitä yli... täytyy toivoa että meille kävis samoin. koska mä tosiaan rakastan sitä tosi paljon, ja toivon että seki mua. en oo mikään mustasukkainen ihminen mutta kyllä tää pistää aika epävarmaksikin. kun ei voi tietää varmasti mitä toisen päässä liikkuu, ni sitä alkaa kuvittelemaan vaikka mitä.