jotka olette itse eläneet väkivaltaisessa suhteessa. Onko teistä väärin, että miniä lähtee poikanne luota siksi, että poika lyö vaimoaan. Vai pitäisikö miniän vain kestää, koska tekin kestitte. Kuuluuko väkivalta mielestänne normaaliin suhteeseen.
Minä jätin mieheni, koska mies löi humalapäissään. Perään sain kuulla anopilta, että olen onneton ressukka, koska en kestä elämän realiteetteja ja olen heti juoksemassa karkuun. Hänen pojassaan ei kuulemma ole mitään vikaa ja olen pilannut hänen poikansa elämän. Anoppi on siis itse ollut perheväkivallan uhri eikä ole jättänyt miestään.
Onko tuo anoppini käsitys ihan yleinen teidän anoppien keskuudessa - siis se että väkivalta kuuluu parisuhteeseen?
Minä jätin mieheni, koska mies löi humalapäissään. Perään sain kuulla anopilta, että olen onneton ressukka, koska en kestä elämän realiteetteja ja olen heti juoksemassa karkuun. Hänen pojassaan ei kuulemma ole mitään vikaa ja olen pilannut hänen poikansa elämän. Anoppi on siis itse ollut perheväkivallan uhri eikä ole jättänyt miestään.
Onko tuo anoppini käsitys ihan yleinen teidän anoppien keskuudessa - siis se että väkivalta kuuluu parisuhteeseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Vastaus on "ei tietenkään". Anopit "yleensä" ei ole sitä mieltä.
Kukaan tervejärkinen ei ajattele, että väkivalta kuuluu parisuhteeseen tai yhtään mihinkään suhteeseen.
Tämä voi kuulostaa nimittäin hassulta, mutta ajoittain käy mielessäni, että josko sittenkin olin liian herkkä ja kohtelin miestäni väärin, kun en ymmärtänyt häntä. Aina, kun on järki pelissä, tajuan tietysti, että ratkaisuni oli oikea.
Olen vaan saanut niin paljon kuulla mieheni suvun puolelta pahaa ja sitä, kuinka suuren synnin olen tehnyt, että joskus vaan alan epäillä itseäni. Ja sattuu tietysti myös se, että anoppi ja hänen tyttärensä lyövät herjauksillaan lyötyä. Mutta eiköhän aika auta ja tee minusta sen verran vahvan, että osaan jättää heidän jutut omaan arvoonsa.
Yhdenkään ihmisen ei tarvitse suostua väkivaltaan, ei yhen yhdenkään.
Teit aivan oikein lähtiessäsi pois, vaikka anoppisi ei aikanaan ole uskaltanutkaan lähteä.
Olet tavannut yhden anopin, joka on tuota mieltä.
Yhden ihmisen mielipiteen vuoksi arvelet, että on syytä kysyä, onko mielipide yleinen juuri meidän anoppien kesken.
Me anopit emme vastaa. Arvaa.
nykyinen anoppini on todella mukava, mutta entinen oli samanlainen kuin sinun. minä pilasin hänen poikansa elämän, kun halusin pois henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. kerran anoppi sano minulle, kun ensimmäisen kerran tuli puheeksi miehen lyöminen, jos olet ansainnut sen hän saa lyödä ja arvatkaa ottiko mies siitä luvasta mallia. podin syyllisyyttä kauan erosta, kunnes tajusin, että ex mieheni toimi väärin en minä.
väkivalta ei ole koskaan oikein. mitään niin pahaa et voi tehdä, että olisit ansainnut nyrkistä.
jos itsekkin lyö tai käy käsiksi.
Muuten miehen ei tarvitse käydä käsiksi. se on raukkamaista.
minun anoppini on minulta kysynyt onko hänen poikansa väkivaltainen kun miehensä oli.
ei varmsti hyväksyisi.tosin en kertoisikaan
vannoin itsekseni; en ikinä lyö lapsiani, eikä minua lyö aikuisena enää kukaan.
Ilmoitin myös miehelleni kun mentiin yhteen ensimmäinen lyönti on viimeinen.
No toinen lyönti oli otin eron ja jatkoin yh kahden lapsen kanssa 1,5v. ja 5 v.
Missään nimessä lyöminen ei ole hyväksyttävää. Olen itse 45-vuotias ja vanhin lapseni asuu avoliitossa ja kahdella pojallani on tyttöystävät.
Oma anoppini on aina ollut mieheni puolella, kun olen puhunut miehen asiattomasta käytöksestä. Nyt kun omilla pojilla on tyttöystävät on minun entistä vaikeampaa hyväksyä oman anoppini asennetta. Minulle on itsestään selvää, että pidän tyttöystävien puolta, kun näen poikieni käyttäytyvän typerästi. Poikien käytös ei ole mitään erityisen kamalaa, vaan sellaista "normaalia" kiukuttelua. Ymmärrän, että seurustelusuhteissa tulee sanan harkkaa, mutta minusta on tärkeää, että sanon pojilleni, mikä ei ole mukavaa käytöstä toista kohtaan.
Luulen, että oman anoppini ikäiset (n. 60 ->) ovat kasvatettu alistumaan, mutta minun ikäiseni anopit ymmärtävät jo tasa-arvon merkityksen.
anoppikokelaita on. Minusta on ihan ymmärrettävää, että omissa lapsissa on vaikea nähdä virheitä, mutta onhan se myös hyväksyttävä, että kaikissa meissä on.
Ja ymmärrän senkin, että äiti jää poikansa puolelle ja tukee loppuun asti, mutta minun ex-anoppini on mennyt niin pitkälle, että on tyttärelleni, 7v, sanonut pitävänsä hänen äitiään eli siis minua, kuolleena. He näkevät tosi harvoin pitkän välimatkan vuoksi ja tyttö on asiasta ihan suruissaan/järkyttynyt. Ei haluaisi tänä kesänä lähteä mummolaan kesälomareissulle isän kanssa. Ja sekin on lapsen isän ja hänen äitinsä mielestä minun syytäni. Minä en ole koskaan puhunut pahaa tyttärelleni hänen isänäidistään - en itse asiassa puhu koko ihmisestä, ellei tyttö aloita.
Ja kyllä minun sukupolven, olen nyt 35v, on vaikea ymmärtää sitä, että juuri nuo mainitsemasi yli 60v -naiset ovat monessa yhteisössä joutuneet taipumaan ja kestämään yksinäisyyttä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä palvelemaan miestään ja mahdollisesti miehen sukua. Jotainhan sellainen on tietysti tehnyt ihmiselle. On vaan niin kovin vaikea käsittää, miksi ei sorrettu ihminen halua auttaa toista sorrettua - minä ainakin haluaisin auttaa kaikkia, jotka ovat kestäneet samaa kuin minä.