Olen varmaan kohta saamassa sen hermoromahduksen ihan itseni takia. Olen aivan solmussa. Järki käskee ja sydän huutaa, ja ainut mikä tuntuu valoiselta ajatukselta on mennä nukumaan ja herätä hetken hiljaisuuteen.
Ihan alustavasti kerron, että olen 25 vuotias yhden pojan äiti. Minulla on mies, mutta asumme eriosotteissa nykyään ja syy siihen on väkivalta. yritin kaksi vuotta hyvällä ja huonolla menestyksellä saada yllättävästi muuttuneen suhteemmme toimimaan, mutta turhaan. Päätinkin siis yllättävästi pakata kamppeemme ja muuttaa uuteen asuntoon, jossa toistaiseksi olemme poikani kanssa saaneet asu rauhassa. Mieheni ei koskaan soitellut perääni tai pahemmin kysellyt tutuilta minusta saati lapsestaan. Kuitenkin lopulta hän otti yhteyttä ja kertoi rakastavansa minua edelleen ja tahtovansa takaisin elämäänsä, vaikka sitten niin että olemme eri osotteissa.
Keskustelimme ensimmäisen kerran sivistyneesti siitä kuinka olen kokenut hänen käytöksensä suhteemme pilaajana ja pelottavana tekijänä. Hän suostui menemään ammattiauttajalle juttelemaan.
Kaikki toimi hetken hyvin. Onnelliset kolme viikkoa sujui hyvin. Tuli pientä kärhämää mies lähti omille teilleen. Palasi lahjan kanssa takasin. Tunnistin piirteet, mutta uskoin häneen. Seuraavan riidan päätteeksi hän kävi päälle. Ensimmäin kertaa elämäni aikana iskin takisin. heiton pihalle ja ilmoitin että tähän taloon ei jalallakaan enää astu. Asia on pitänyt. Nyt yksinäni mietin kuitenkin, miksi aikuinen minua melkein 6 vuotta vanhempi ihminen ei kykene huomamaan mikä on väärin ja mikä oikein. Nyt tälläkin hetkellä saan viestei, jossa minut on syylistetty kaikkeen ja minun pitäisi tehdä sitä ja tätä että juttu onnstuisi. Tulla edes puoli väliin vastaan. Kuitenkin jokin sisälläni käski vain vastata, että suhteemme jatkuu vain ja ainoastaan jos hän muuttuu oikein ihmisten hoidoissa. Muuhun en enää usko.
Olenko kuitenkin paha ihminen, koska en koskaan ole halunnut ketään mollata, satuttaa tai loukata.Miestäni olen varmaan loukannut sanomalla hänelle ongelmastaan. Olen risririitatilanteessa, koska tiedän että hän tekee väärin ja minussa ei ole vikaa asiaan. Olen ollut hyvä hänelle ja olen myös hyvä ihminen muillekin. Olen pyytänyt vain häntä lopettamaan henkisen- ja fyysisenväkivallan, ja minusta se ei ole paljon pyydetty. Mutta miksi se sille toiselle on kuin joku isku takaraivoon. Nöyrtyminen oman itsensä edessä on kamalan vaikeaa hänelle.
Olen kokeillut tässä välissä löytää onnea, ja olen ollut avoin monelle uudelle mahdollisuudelle, mutta mielessäni useasti pyörii ne hyvät hetket mieheni kanssa.Kaipaan miestäni kauheasti. Olen vaan niin pettynyt siihen, että jouduin luopumaan rakkaudestani, jotta edes säästyisin hengissä. Jotenkin vaan tuntuu omituiselta. Pelkään jatkuvasti näkeväni hänet jonkun uuden kanssa. Enkä edes tiedä kirpaiseeko se enemmän, jos hän tahtookin muuttua toisen takia tai että hän jatkaa sitä siihen uuteen. En usko että olen ensimmäinen mieheni kohdalla, jolle kävi näin, mutta olen ainut joka pääsi hänen kanssaa asioissa pitkälle. Uskoin ikuiseen rakkauteen ja uskon edelleenkin, en vaan saa luultavammin koskaan viettää sitä aikaa mieheni kanssa.
Miten näistä asioista yleensä selviää. Meitä varmaan mahtuu monia maailmaan, mutta onko täällä ketään joka olisi taistellut loppuun asti siitä mahdollisuudesta onnelliseen liittoon miehensä/naisensa kanssa. Onko se mahdollista edes? Vai onko se vaan niin, että minun on hyväksyttvä se etten voi koskaan saada miestäni näkemään tätä kokonaisuutta ja minun pitää ottaa vain uusi ja yrittää antaa uudelle rakkautta mitä pystyn antamaan. Vai kuoleeko se alkuperäinen rakkaus kokonaan pois ajan kanssa? Vai jäänkö odottelemaan mitä tapahtuu, enkä päätäkään kokonaan erota miehestäni?
Olen sen verran kuitenkin sisukas, että en todellakaan tahdo häntä elämääni saati poikamme elämään tuollaisella käytöksellä. En kyllä myöskään toivo että minun pitää löytää uusi, vaikka olen minä miettinyt onko sekin van pelkoa siitä että voisin rakastua johonkin toiseen ja kenties itse tajuta, että mieheni ei pysty edes muuttuneena saamaan minua takaisin.
Ihan alustavasti kerron, että olen 25 vuotias yhden pojan äiti. Minulla on mies, mutta asumme eriosotteissa nykyään ja syy siihen on väkivalta. yritin kaksi vuotta hyvällä ja huonolla menestyksellä saada yllättävästi muuttuneen suhteemmme toimimaan, mutta turhaan. Päätinkin siis yllättävästi pakata kamppeemme ja muuttaa uuteen asuntoon, jossa toistaiseksi olemme poikani kanssa saaneet asu rauhassa. Mieheni ei koskaan soitellut perääni tai pahemmin kysellyt tutuilta minusta saati lapsestaan. Kuitenkin lopulta hän otti yhteyttä ja kertoi rakastavansa minua edelleen ja tahtovansa takaisin elämäänsä, vaikka sitten niin että olemme eri osotteissa.
Keskustelimme ensimmäisen kerran sivistyneesti siitä kuinka olen kokenut hänen käytöksensä suhteemme pilaajana ja pelottavana tekijänä. Hän suostui menemään ammattiauttajalle juttelemaan.
Kaikki toimi hetken hyvin. Onnelliset kolme viikkoa sujui hyvin. Tuli pientä kärhämää mies lähti omille teilleen. Palasi lahjan kanssa takasin. Tunnistin piirteet, mutta uskoin häneen. Seuraavan riidan päätteeksi hän kävi päälle. Ensimmäin kertaa elämäni aikana iskin takisin. heiton pihalle ja ilmoitin että tähän taloon ei jalallakaan enää astu. Asia on pitänyt. Nyt yksinäni mietin kuitenkin, miksi aikuinen minua melkein 6 vuotta vanhempi ihminen ei kykene huomamaan mikä on väärin ja mikä oikein. Nyt tälläkin hetkellä saan viestei, jossa minut on syylistetty kaikkeen ja minun pitäisi tehdä sitä ja tätä että juttu onnstuisi. Tulla edes puoli väliin vastaan. Kuitenkin jokin sisälläni käski vain vastata, että suhteemme jatkuu vain ja ainoastaan jos hän muuttuu oikein ihmisten hoidoissa. Muuhun en enää usko.
Olenko kuitenkin paha ihminen, koska en koskaan ole halunnut ketään mollata, satuttaa tai loukata.Miestäni olen varmaan loukannut sanomalla hänelle ongelmastaan. Olen risririitatilanteessa, koska tiedän että hän tekee väärin ja minussa ei ole vikaa asiaan. Olen ollut hyvä hänelle ja olen myös hyvä ihminen muillekin. Olen pyytänyt vain häntä lopettamaan henkisen- ja fyysisenväkivallan, ja minusta se ei ole paljon pyydetty. Mutta miksi se sille toiselle on kuin joku isku takaraivoon. Nöyrtyminen oman itsensä edessä on kamalan vaikeaa hänelle.
Olen kokeillut tässä välissä löytää onnea, ja olen ollut avoin monelle uudelle mahdollisuudelle, mutta mielessäni useasti pyörii ne hyvät hetket mieheni kanssa.Kaipaan miestäni kauheasti. Olen vaan niin pettynyt siihen, että jouduin luopumaan rakkaudestani, jotta edes säästyisin hengissä. Jotenkin vaan tuntuu omituiselta. Pelkään jatkuvasti näkeväni hänet jonkun uuden kanssa. Enkä edes tiedä kirpaiseeko se enemmän, jos hän tahtookin muuttua toisen takia tai että hän jatkaa sitä siihen uuteen. En usko että olen ensimmäinen mieheni kohdalla, jolle kävi näin, mutta olen ainut joka pääsi hänen kanssaa asioissa pitkälle. Uskoin ikuiseen rakkauteen ja uskon edelleenkin, en vaan saa luultavammin koskaan viettää sitä aikaa mieheni kanssa.
Miten näistä asioista yleensä selviää. Meitä varmaan mahtuu monia maailmaan, mutta onko täällä ketään joka olisi taistellut loppuun asti siitä mahdollisuudesta onnelliseen liittoon miehensä/naisensa kanssa. Onko se mahdollista edes? Vai onko se vaan niin, että minun on hyväksyttvä se etten voi koskaan saada miestäni näkemään tätä kokonaisuutta ja minun pitää ottaa vain uusi ja yrittää antaa uudelle rakkautta mitä pystyn antamaan. Vai kuoleeko se alkuperäinen rakkaus kokonaan pois ajan kanssa? Vai jäänkö odottelemaan mitä tapahtuu, enkä päätäkään kokonaan erota miehestäni?
Olen sen verran kuitenkin sisukas, että en todellakaan tahdo häntä elämääni saati poikamme elämään tuollaisella käytöksellä. En kyllä myöskään toivo että minun pitää löytää uusi, vaikka olen minä miettinyt onko sekin van pelkoa siitä että voisin rakastua johonkin toiseen ja kenties itse tajuta, että mieheni ei pysty edes muuttuneena saamaan minua takaisin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
aikaa.
On hyvä, että et ole jäänyt hakattavaksi, vaan olet hankkinut oman asunnon.
Pidä kiinni siitä, että miehesi on haettava apua ja muututtava, jos aiotte vielä joskus yhdessä jatkaa.
Uuteen suhteeseen ei kannata kiirehtiä. Et ole siihen valmis. Jos taas miehesi löytää toisen, niin sillehän ei sitten voi mitään. Sattuuhan se, mutta niin sattuu sekin, jos elää huonossa suhteessa.
Olet tehnyt hyviä ja ihan oikeita ratkaisuja. Eroa ei kannata hakea, ennen kuin se tuntuu oikealta. Riittää kun asutte omissa osoitteissanne ja sinä olet lapsesi kanssa turvassa.
Minulla meni vuosia, ennen kuin pääsin kunnolla irti. Välillä palasin takaisin ja taas lähdin. Se jos mikä on todella kuluttavaa.
Lopulta sitten vaan tajusin, että en voi muuttaa toista enkä voi pakottaa häntä muuttumaan minun tai yhteisen lapsemme takia. Hän tekee omat valintansa ja minä omani. Minun tehtäväni oli päästää irti, niin kovasti kuin olisinkin halunnut, että olisimme olleet onnellisia.
Yritin ehkä liikaakin, mutta eipä ole ainakaan tarvinnut koskaan miettiä, että luovutinko liian helposti. Lopullisen irtioton tei reilu kaksi vuotta sitten. Enää en haaveile yhteisestä elämästä enkä ottaisi häntä takaisin, vaikka pyytäisi. Uuteen suhteeseen en ole kyennyt enkä ehkä koskaan kykenekään. Minulla on ehtinyt olla muutakin murhetta elämässä. Mutta olen tyytyväinen näin.
Sinä taas oletnuori vielä ja varmasti löydät onnea elämässäsi. Olet vahva ihminen ja se kantaa sinua.