Parisuhteiden pituudet

Kyse on yksinkertaisesti siitä, että on valinnut itselleen täysin väärän puolison? Ja kestää vuosia tajuta se. Ensin yritetään kaikki mahdollinen ja kun mikään ei auta, avataan silmät ja erotaan.

Itselle kävi näin 4 vuoden jälkeen.

Ihmiset eivät edes älyä että he etsivät väärin omainaisuuksia kumppanista ja enemmänkin tiettyä tunnetilaa jonka toinen aiheuttaa.

Moni sanoo aivan varmasti että "ihastuvat aina vääriin" tai "oli ihan kiinnostava mutta en ole ihastunut".

Ihmiset eivät osaa rakentaa omia pitempiaikaisia tuntemuksiaan vaan odottavat jotain valmista jossa pääasiana on intohimo joka tunnetusti ei kestä kauaa. Sitten ihmisten erilaisuus pamahtaa naamalle kun toisen kanssa ilman tuota tunnetta ei jaksa ollakaan. Ihmiset myös keskittyvät seksiin ja se luo alussa sellaisen illuusio yhdessäolosta ja luo riippuvuutta toiseen ihmiseen. Siinä sitten notkutaan kunnes todellakin taas tuntuu erilaiselta.

Usein myös todetaan että intohimoa suhteessa täytyy olla ja mitä enemmän alussa melkein sen parempi ja sitten intohimon kokemisen jälkeen "veri punnitaan" vaikka todellisuudessa suhdetta pitäisi pystyä rakentamaan alusta asti jopa ilman voimakkaita intohimoja ja tarkkaillen löytyykö oikeasti yhteistä ihmisen kanssa. Samoin kuin sana "kemia" tarkoittaa joillekin "eroottista väreilyä" kun taas esimerkiksi monille muille ihmisille että ylipäätään jaksaa olla sen henkilön kanssa tekemisissä päivän mittaan muutenkin.

Ja valitettavasti jopa parisuhdeoppaat, naisten lehdet yms. pitävät tällaista parisuhdemallia sinä "normaalina" jossa tärkeimmäksi nousee nämä hetkelliset tunteet jotka haihtuvat varsin nopeasti yleensä pois. Tai sitten johtavat esimerkiksi jatkuvaan riitelyyn. Ihmiset etsivät suhteiltaa lyhytjänteisyyttä sen tekosyyn varjolla että sen pitää olla jännittävä ja kiihottava ja se lähes automaattisesti johtaa niiden mahdollisten suhteiden ja kumppaniehdokkaiden hylkäämiseen jotka johtaisivat pitkäaikaiseen suhteeseen koska "se on tylsää". Toisaalta tähän vaikuttaa myös että ihmiset vaihtavat heti parempaan kun ensimmäiset ongelmat ilmenee varsinkin seksin saralla koska ihmisiä on neuvottu "ettei toinen muutu". Toisaalta itsekään ei olla valmis tekemään mitään hyvää suhteelle vain odottamaan että se tyydyttää omat tarpeet.

Tällaiset burger-suhteet antavat sen hetken huvin ja sitten se ei ole enää hauskaa. Ihmisistä on tullut ajopuita jotka vain liikkuvat erilaisten tunteiden vietävinä ilman selvästi määritettyä päämäärä.

Toisin sanottuna ihmiset eivät halua olla pitempiaikaisessa suhteessa tai kyllä mutta sen pitäisi olla jatkuvasti samanlainen kuin lyhyemmät suhteet muuten he eivät jaksa.

Toki muitakin syitä löytyy mutta tuossa varmasti se päällimmäisin ja painavin.

minun suhteeni on kestäneet kauemmin ainakin nuorena.

Eka seurustelusuhde kesti 6kk, toka jo 8kk. Sitten olikin jo naimisiin johtanut suhde joka kesti tasan 7v. Neljäs suhteeni oli myös vakava ja kesti 16v 5kk. Nyt eron jälkeen on ollut kaksi 4kk, pituista suhdetta.

Tuntuu että nykyään ihmiset elää kertakäyttö suhteissa ja kun tulee jotain hankalaa eteen niin ei muuta kuin uuden hakuun.

Henkilökohtaisia tapahtumia vain, ei varsin mielipiteitä... Taustatietona: Itselläni on menneisyydessä lähes 10v suhde ja nykyinen on kestänyt reilun vuoden ja jatkuu edelleen.

Olen aina pitänyt itseäni hyvin peruspositiivisena ja sosiaalisesti taitavana ihmisenä. Melko nopeasti ihmisistä näkee, tuleeko heidän kanssa juttuun vai ei. Ensimmäisessä suhteessani juuri tämä pitkällinen arkielämä oli mainiosti kuosissaan. Meillä oli huumoria, yhteistä aikaa, harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja vaikka mitä. Tulimme loistavast juttuun, eikä riitoja ollut kuin aniharvoin.

Mutta meillä ei toiminut kommunikointi niistä parisuhteen tärkeistä asioista. Hankalista jutuista ei ikinä puhuttu, ärsytyksen aiheita ei nostettu esiin vaan niiden annettiin kasvaa tolkuttomiin mittasuhteisiin, kunnes räjähdettiin tai toinen oli jo luovuttamispisteessä. Mies oli kaikkeen tyytyväinen ja onnellinen elämäänsä, itse kohtasin epäkohtia suhteessamme silloin tällöin. Puhumisesta vain oli tullut jo vuosien mittaan niin iso ongelma, että suuta oli tolkuttoman vaikea avata silloinkin kun se olisi ollut välttämätöntä. Myöskään esimerkiksi seksielämästä ei keskusteltu ikinä, vaan se oli rutiininomaista ihan alusta asti.

Olimme tosi nuoria tutustuessamme, mutta siis lopulta suhde kaatui siihen, etten enää jaksanut yrittää. Ehkä olisi pitänyt, mutta tunsin, että helpolla en kuitenkaan luovuttanut. Loppujen lopuksi jäljellä oli vain ystävyyssuhde, joka onneksi jatkuu edelleen.

Nykyisen miesystäväni kanssa olen lähes vainoharhainen, etten toista samaa virhettä. Olenkin aika tehokkaasti oppinut ottamaan puheeksi häiritsevät asiat heti, jolloin ne eivät oikeastaan pääse edes alkua pidemmälle. Mies kun on loistava keskustelija, ei loukkaannu tai suutu, vaan kuuntelee rauhassa mitä minulla on sanottavaa. Selittää sitten oman kantansa ja asioista todella keskustellaan. Myös seksistä. ;)

Mutta vaikka tässäkin suhteessa tulemme hyvin juttuun ja meillä on hauskaa yhdessä, en kuitenkaan tunne samanlaista sielun kumppanuutta kuin eksäni kanssa. Ja välillä sitä pysähtyy miettimään, kumpi onkaan sitten se tavoiteltava olotila... Ratkaisua en ole keksinyt, mutta aion antaa nykyiselle suhteelleni vielä aikaa. Loppujenlopuksi toverihenki ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat asioita, jotka rakentuvat vuosien mittaan. Siihen nähden suhteemme on vasta tuore. Ja kun vielä saisi iskettyä tuonne takaraivoon, että täydellistä ei ole olemassa.

Omassa nuoruudessani oli juuri pari alle puolenvuoden seurustelua. Siinä näki heti kohta alussa ettei yhteen sovittu ollenkaan...

Sitten oli suhde joka kesti yli 6 vuotta, oltiin kuin paita ja peppu. Mutta niin sekin suhde vaan loppui kun alkoi ahdistaa liika läheisyys, ei ollut omaa tilaa. Suhde loppui lähinnä minun takiani, tahdoin tilaa omille harrastuksille ja myös ystäville. Liian tiivis yhteiselämä ei sopinut ainakaan minulle. Ero oli kipeä, mies uskoi minun löytäneen toisen, eikä siitä keskustelemalla yli päästy. Sain pari kunnon selkäsaunaa ennenkuin älysin lähteä yhteisestä kodistamme.

Sen jälkeen törmäsin nykyiseen mieheeni. Suhde on ollut värikäs ja vaatinut välillä rautaista tahtoa elää yhdessä. Mutta nyt ei ahdista, mies antaa minulle sen oman vapauden mitä aina olen kaivannutkin. ollaan oltu kimpassa 20 vuotta ja olemme sielunkumppanit, suhde vain syvenee ajan myötä.

Nuorena sitä vaan on niin puupää, ei näe metsää puilta ja uskoo satuihin....

olen huomannut sellaisen eron aikaisempiin, että meillä on samanlainen huumorintaju, olemme samanlaisista asioista kiinnostuneita ja vaikka olisimmekin eri mieltä jostakin, voimme keskustella ja väitelläkin ilman, että se vaikuttaisi suhteeseen millään tavalla. Ehkä voisi sanoa, että "puhumme samaa kieltä", vaikka luonteeltamme olemmekin melkoisen erilaisia. Toisaalta, suhde kestänyt vasta vuoden, joten paha on vielä mennä sanomaan, mikä on lopputulos :)