Annoin ystävälleni lahjaksi, hänen täytettyään pyöreiä vuosia maalauttamani taulun. Taulun aiheena oli hän itse ja hänen perheensä.
Ystäväni ei pitänyt taulusta, ymmärsin sen heti, kun hän avasi paketin.
Myöhemmin hän katsoi ottamiani kuvia ja siellä joukossa oli tuosta taulusta otettu kuva. Hän totesi, että hyi tuo pitää poistaa. Olin aika ymmällä, en osannut sanoa mitään. Myöhemmin laitoin hänelle viestin, että hän voi hävittää taulun, koska ei pitänyt siitä. Hän vain vastasi, että ei hän halua sitä hävittää, kun se on lahja.
Minusta taulu oli hyvä ja todella luulin, että hän pitää siitä. Mutta en koskaan enää anna hänelle mitään muuta kuin rahalahjoja.
Ystäväni ei pitänyt taulusta, ymmärsin sen heti, kun hän avasi paketin.
Myöhemmin hän katsoi ottamiani kuvia ja siellä joukossa oli tuosta taulusta otettu kuva. Hän totesi, että hyi tuo pitää poistaa. Olin aika ymmällä, en osannut sanoa mitään. Myöhemmin laitoin hänelle viestin, että hän voi hävittää taulun, koska ei pitänyt siitä. Hän vain vastasi, että ei hän halua sitä hävittää, kun se on lahja.
Minusta taulu oli hyvä ja todella luulin, että hän pitää siitä. Mutta en koskaan enää anna hänelle mitään muuta kuin rahalahjoja.
Vastaukset 6
Vanhimmat
maalauksen antaminen lahjaksi vaatii perusteellista analysointia ja miettimistä, makuja on niin monia ja pitäisi tietää melko tarkkaan, minkälainen maku toisella on. Omaa syytä tuosta ei kannata ottaa, itse en anna enää maalauksia, enkä kuvia lahjaksi, ihmiset eivät osaa arvostaa niitä riittävästi. Itse asiassa en anna lahjoja juuri ollenkaa, paras lahja olen minä itse, jos ei kelpaa, niin saa olla.
Mun mielestä ainakin ajatus on tärkein, ystävyydessä varsinkin. Tuo lahjasi kuulostaa kauniilta ja mukavalta ja siinä on syvä merkitys. Itse ainakin arvostaisin saamaani taulua, vaikka se ei ehkä sopisikaan asuntooni ihan kympillä tai ei olisi tyylillisesti sitä mitä suosin, mikäli ystäväni sen olisi halunnut juuri minulle antaa. Lahjat on aina poikkeus ja niitä sietääkin arvostaa.
Juuri noin minä ajattelin, että jäisi muisto ystävyydedstämme ja se oli todella sydämestä annettu.
Mutta hän ei näköjään ymmärrä taidetta, eikä anna sille arvoa. Taulu oli vielä aika kallis, mutta halusin toteuttaa persoonallisen lahjaidean. Siksi tuo pettymys minulle oli aika kova. Jos vois kuvailla tunteita oli kuin tiskirätti ois heitetty päin kasvoja. Mutta kyllä me siitä huolimatta ollaan ystäviä. Minkä minä sille voin, että meillä ei ole samanlainen maku. Tiedänpä seuraavan kerran, että annan vain rahalahjan, joka minusta on niin persoonaton. Mutta ostakoon sitten mitä itse haluaa. Jos joku minulle antaisi tuollaisen taulun olisin siitä kovasti iloinen. No me ihmiset olemme erilaisia. Olisin toivonut, että hän ei sitä ois noin selvästi minulle näyttänyt, että ei pidä antamastani lahjasta. Eihän sitä ole pakko laittaa seinälle, se voi jäädä vaikka laatikon pojalle muistoksi minusta.
No höh.
Minä ainakin olisin ollut ihan tosi otettu. Ihan huippu lahja. Olisin laittanut taulun sellaiseen paikkaan että olisin useasti sen nähnyt. Vaikka olohuoneeseen tai työhuoneeseen. Tai keittiöön lähelle ruokapöytää. Taulu olisi jäänyt jälkipolville myös. Harvoilla enää nykyään on ihan maalattuja kuvia itsestään ja perheestään.
Ehkä ystäväsi on vaan pipo niin tiukalla että otsa rutistuu. Kun ei ollut ökydesignia ja Stockmannia sinun lahja, eikä mikään hölmö koriste-esine. Ihan varmasti on sellainen kliinisen oloinen ja persoonaton koti heillä, että puistattaa.
Kaveeraa rennompien ihmisen kanssa. Lahjassasi ei ollu mitään vikaa.
Taitaa olla pinnallinen tyyppi tuo "ystäväsi". Jos joku olisi tehnyt tuntikausia ilahduttaakseen mut, en vois olla muuta ku tyytyväinen. Älä sure tuommosen takia, maailmassa on paljon aitojaki ihmisiä, kuten sinä:).
Minä annoin isälleni 60-vuotispäivälahjaksi taulun, jonka olin maalauttanut vanhan valokuvan perusteella. Se esitti kotitaloani eli isän omin käsin sodan jälkeen rakentamaa rintamamiestaloa ja sen pihapiiriä. Samoin heti lahjaa antaessa huomasin, kuinka isä ja äiti menivät vaikeiksi. Lahja kyllä otettiin vastaan, ja se jopa ripustettiin olohuoneen seinälle keskeiselle paikalle, jossa se olikin toistakymmentä vuotta. Sisaruksilta ja monilta sukulaisilta kuulin, kuinka taulua jatkuvasti reposteltiin, sen epätarkkuuksia ja virheitä moitittiin. Värit olivat väärin, mittasuhteet päin puuta... Polttaa pitäisi moinen roska, oli isäni kommentti ollut monesti. Minulle ei noita suoraan puhuttu, vaan yleensä vaihdettiin puheenaihetta, jos joku erehtyi siitä jotain sanomaan minun kuulteni. Loukkaannuin alussa aika syvästikin isälleni, ja olin hyvin tarkka siitä, mitä lahjoja annan. Sitten hänen kuolemansa jälkeen äiti kertoi, miten sen kuvan ottamisen aikoihin heillä oli hyvin vaikeaa, työtä paljon, mutta tuloja vähän, iso velkataakka niskassa, tilan pakkomyynti uhkasi. Ja vihjailujen perusteella oli myös jotain henkilökohtaista, ehkä isällä ulkopuolinen suhde tms. Eli tietämättäni olin lahjallani sohaissut hyvin arkaan paikkaan, tuonut esiin ikäviä muistoja. Toivon, että olisi vaikka äiti heti lahjan antamisen jälkeen minulle kahden kesken asiasta maininnut. Nyt saatiin kaikki turhaan kärsiä asian takia. Saattaa sinunkin tapauksessasi olla, että jokin taulussa toi ystäväsi mieleen epämiellyttäviä asioita lapsuudesta tai jostain muusta perheeseen liittyvästä. Kuitenkin nuo ovat niin herkkiä aasioita ihmiselle, ettei niitä järjellä täysin hallita.