Olen avioeron partailla roikkuva naishenkilö.Olen muuttanut miehestäni erillään jo aikaa sitten. Meillä olisi vielä kuukausi aikaa kirjoittaa lopullinen tuomio avioerolle, mutta jostain syystä se ei oikein innosta, vaikka järki käskeekin niin tekemään.
Elin hyvin pitkään rakkaan, mutta hyvin vaikean mieheni kanssa saman katon alla. lopulta oman mielenterveyteni säilyttämiseksi muutin erilleen. Mieheni kättämä henkinen- ja fyysinenväkivalta oli liian raskas taakka kannettavaksi, ja enkä enää löytänyt sille ratkaisua. Pitkän terapian jälkeen käsitin että syy ei ollut minun, eikä minun siinä suhteessa tarvinnut muuttua, vaan mieheni olisi tehtävä asialle jotain. Kaiken tämän aikana, jopa silloinkin kun erosimme pysyin uskollisena miehelleni. Usko ja toivo yhteisestä elämästä tasa-arvossa leijui vielä päässäni. Kunnes yhden riidan jälkeen mieheni taas jälleen hyökkäsi päälleni. En sen jälkeen enää uskonut meihin. Sattumalta ikävissäni kaveriden luokse raahauduttani tapasin miehen, jonka kanssa vietin yhden yön yhdessä. Olin tätä ennen ilmoittanut miehelleni tahtovani lopullisen eron, ja syynkin asiaan. (väkivallan siis)
Kaikesta tästä meni viikko, kun aviopuolisoni ilmestyi ovelleni ja pyysi aikaa jutella. Keskustelussa mies vannoi menevänsä hoitoon ja niin edelleen. Pidin pääni ja ilmoitin että sanoilla ei ole enää merkitystä vaan teoilla. Kerron mitä oli tapahtunut, ja sanoin että en koe enää meidän välillä mitään.
Mieheni näkemyksen mukaan olen nyt pilannut meidän suhteen kokonaan ja olen aviorikkoja. En itse kuitenkaan ajattele näin. En tehnyt sitä vihoissani, pettyneenä tai kostoksi. tein sen jatkaakseni elämääni.En myöskään voi ymmärtää tulisiko minun oikeasti alistua loppu elämäkseni miehelle, joka ei voi suojella minua itseltään. Olen ymmälläni, vaikka hyvin moni sanoo että väkivaltaisen ihmisen toiminta tapa on syyttää muita ja saada toinen kärsimään. Mutta en olisi koskaan tahtonut erota, mutta en myöskään voi olla toisen kynnysmatto, nyrkkeilysäkki tai hylätty vaimo, kun toinen häviää omituislle reissuilleen.
Kaikki on kääntynyt ihan hassusti suuntansa. Mieheni syyttää minua nyt neli vuotisen suuhteemme pilaamisesta, eikä näe enää sitä miksi siihen päädyttiin, eroon siis. Se ei ollut vierasmies, eikä minun yksittäiset teot. olen aika herkkä ihminen, mutta minusta löytyy se kovaluonto, joka käskee pysymään erossa satuttavista ihmisistä. Mieheni ainut asia olisi ollut vain hakeutua hoitoon ja käydä se taival läpi, mutta ei.
Olenko siis aviolupauksen tehdessäni, lupautunut sietämään hyvässä ja pahassa toista. Mutta onko se pakollista, jos toinen koittaa koko ajan viedä hengen? Saanko siis jatkaa elämääni, vaikka olisin vielä naimisissa? Tiedän ihmisiä, jotka ovat eronneet muuten muttei liitostaan. Heillä kuitenkin on omat uuden perheet joissa olla. En kyllä ole siitäkään varma olisiko asia hyvä niin, mutta lopullisenkin eron voisin ottaa.
Mieheni ei ole paha ja läpeensä mätä, mutta ne teot ovat tekoja joita en tahdo suhteeseen jossa olen. En tahdo antaa lapsemme kasvaa vieden haudalle kukkia ja tavaten isäänsä vankilassa ja eläen helvetissä sijoituksessa. (itse olen näin aikoinani kasvanut)
Ymmärtäisin, jos mieheni ei olisi koskaan tehnyt mitään hirveää, ja menisin makamaan jonkun toisen kanssa että olen aviorikkoja, mutta tässä tilanteessa en näe asiaa niin. Olenko edes lähellekään oikeassa?Vai olenko nainen, joka ei alistunut pysymään miehensä vieressä oli mikä oli ja tein aviorikoksen?
Elin hyvin pitkään rakkaan, mutta hyvin vaikean mieheni kanssa saman katon alla. lopulta oman mielenterveyteni säilyttämiseksi muutin erilleen. Mieheni kättämä henkinen- ja fyysinenväkivalta oli liian raskas taakka kannettavaksi, ja enkä enää löytänyt sille ratkaisua. Pitkän terapian jälkeen käsitin että syy ei ollut minun, eikä minun siinä suhteessa tarvinnut muuttua, vaan mieheni olisi tehtävä asialle jotain. Kaiken tämän aikana, jopa silloinkin kun erosimme pysyin uskollisena miehelleni. Usko ja toivo yhteisestä elämästä tasa-arvossa leijui vielä päässäni. Kunnes yhden riidan jälkeen mieheni taas jälleen hyökkäsi päälleni. En sen jälkeen enää uskonut meihin. Sattumalta ikävissäni kaveriden luokse raahauduttani tapasin miehen, jonka kanssa vietin yhden yön yhdessä. Olin tätä ennen ilmoittanut miehelleni tahtovani lopullisen eron, ja syynkin asiaan. (väkivallan siis)
Kaikesta tästä meni viikko, kun aviopuolisoni ilmestyi ovelleni ja pyysi aikaa jutella. Keskustelussa mies vannoi menevänsä hoitoon ja niin edelleen. Pidin pääni ja ilmoitin että sanoilla ei ole enää merkitystä vaan teoilla. Kerron mitä oli tapahtunut, ja sanoin että en koe enää meidän välillä mitään.
Mieheni näkemyksen mukaan olen nyt pilannut meidän suhteen kokonaan ja olen aviorikkoja. En itse kuitenkaan ajattele näin. En tehnyt sitä vihoissani, pettyneenä tai kostoksi. tein sen jatkaakseni elämääni.En myöskään voi ymmärtää tulisiko minun oikeasti alistua loppu elämäkseni miehelle, joka ei voi suojella minua itseltään. Olen ymmälläni, vaikka hyvin moni sanoo että väkivaltaisen ihmisen toiminta tapa on syyttää muita ja saada toinen kärsimään. Mutta en olisi koskaan tahtonut erota, mutta en myöskään voi olla toisen kynnysmatto, nyrkkeilysäkki tai hylätty vaimo, kun toinen häviää omituislle reissuilleen.
Kaikki on kääntynyt ihan hassusti suuntansa. Mieheni syyttää minua nyt neli vuotisen suuhteemme pilaamisesta, eikä näe enää sitä miksi siihen päädyttiin, eroon siis. Se ei ollut vierasmies, eikä minun yksittäiset teot. olen aika herkkä ihminen, mutta minusta löytyy se kovaluonto, joka käskee pysymään erossa satuttavista ihmisistä. Mieheni ainut asia olisi ollut vain hakeutua hoitoon ja käydä se taival läpi, mutta ei.
Olenko siis aviolupauksen tehdessäni, lupautunut sietämään hyvässä ja pahassa toista. Mutta onko se pakollista, jos toinen koittaa koko ajan viedä hengen? Saanko siis jatkaa elämääni, vaikka olisin vielä naimisissa? Tiedän ihmisiä, jotka ovat eronneet muuten muttei liitostaan. Heillä kuitenkin on omat uuden perheet joissa olla. En kyllä ole siitäkään varma olisiko asia hyvä niin, mutta lopullisenkin eron voisin ottaa.
Mieheni ei ole paha ja läpeensä mätä, mutta ne teot ovat tekoja joita en tahdo suhteeseen jossa olen. En tahdo antaa lapsemme kasvaa vieden haudalle kukkia ja tavaten isäänsä vankilassa ja eläen helvetissä sijoituksessa. (itse olen näin aikoinani kasvanut)
Ymmärtäisin, jos mieheni ei olisi koskaan tehnyt mitään hirveää, ja menisin makamaan jonkun toisen kanssa että olen aviorikkoja, mutta tässä tilanteessa en näe asiaa niin. Olenko edes lähellekään oikeassa?Vai olenko nainen, joka ei alistunut pysymään miehensä vieressä oli mikä oli ja tein aviorikoksen?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihan varmuudeksi mikäli et ole tietoinen... Aviorikosta ei Suomen laissa enää ole ollut pitkään aikaan. Täten vieraissa käynti ei ole laitonta, kuten on ollut aikoinaan.
Asiaan: allekirjoita eropaperi jotta pääset eroon väkivaltaisesta miehestä. Jos miehesi tekee lupaamansa parannuksen, menee hoitoon ja näyttää myös sinulle että kaikki tulevaisuudessa on ok -- ja lisäksi vielä rakastat häntä, voitte aina mennä uudelleen naimisiin. Sitähän ei mikään estä.
Olet periaatteessa pettänyt miestäsi koska ero ei ole vielä voimassa etkä ole tehnyt toimenpiteitä sen voimaan saattamiseksi. Kuitenkin asumusero ja vakaa tarkoitus eroon on "lieventävä asianhaara".
Oli miten oli, väkivaltaista puolisoa ei pidä sietää, vaikka mikä olisi.
Olet jaksanut hienosti yli kaiken tuon, ja jaksat olla vielä vahva, hienoa! Kirjoituksestasi sain kuitenkin sellaisen vaikutelman, että kaikki hieno saavutettu on luisumassa hukkaan, eihän vain näin ole?
Se, mikä on pettämistä, on meille jokaiselle yksilöllistä. Miehesi voi oikeasti kokea sinun pettäneen hänet, vaikket sinä kokisikaan asiaa niin. Toisaalta, kuinka monta kertaa miehesi on pettänyt sinut? Ei välttämättä seksuaalisesti, vaan kaikilla muilla tavoilla. Sanoit hienosti "En myöskään voi ymmärtää tulisiko minun oikeasti alistua loppu elämäkseni miehelle, joka ei voi suojella minua itseltään. ". Minusta avioliitto ei kuulosta tältä, ja miehellesikin tämä on varmasti käynyt hyvin selväksi jo siinä vaiheessa, kun olet muuttanut hänen luotaan pois.
En muuten itse pysty käsittämään tilannetta, missä ollaan jo uudessa perheessä, uuden puolison kanssa, mutta silti visusti liitossa edellisen kanssa, se ei oikein sovi minun käsitykseeni avioliitosta.
ukon mussuttaa. mitä sä siitä välität. totuus kuitenkin on... että toisen ihmisen pahoinpitely on RIKOS. pettäminen taas lain mukaan ei ole rikos.
vaikka tämä naisten hakkaaja menisi vaikka mihin terapiaan, niin erittäin todennäköistä on, ettei hän tapojaan muuttais.
kannattaa pysyä tuosta luonnevikaisesta ihmisestä kaukana ja puhua hänen kanssa vain jos on pakko.
älä välitä mitä hän toisille selittää, sillä sinä tiedät miten asiat oikeasti meni ja muulla ei ole merkitystä. jos joku häntä uskoo... niin se on sen ihmisen tyhmyys.
Kiitoksi todella paljon kirjoituksistanne. Ne antavat minulle enemmän tukea päätökseeni, jota ensin pidin jopa vääränä. Pysyn siis erossa miestäni. Niin parasta.
En tahdo menettää mitään mitä olen pystynyt rakentamaan ja korjamaan lähtöni jälkeen. Olen niistä ylpeä ja onnellinen. Ja minulla ilmiselvästikin on lupa olla vapaa tästä avioliitosta, enkä olekaan se paha ihminen joka hylkää toisen alamäessä.
Kiitoksia tuestanne!
Sinulla on erittäin suuret perusteet tehdä rikosilmoitus miehestä useiden väkivallantekojen takia. Miehesi totta kai yrittää sinua nyt syyllistaa, vaikka tietää täysin hyvin miksi ero on tulossa. Suomeksi sanottuna hän on aika sairas yksilö ja tarvitsee jonkinlaista terapiaa. En tiedä sitten pystyykö sillä hänen luonnettaan muuttamaan. Käsitinkö oikein, että olet lapsuudessasi joutunut kärsimään samanlaisesta? Ja nyt sitten ajauduit samanlaiseen tilanteeseen..? Kenelläkään ei ole oikeus koskea sinuun ellet niin halua. Ja minun mielestäni tämän ukon tekosista olisi syytä tehdä myös rikosilmoitus.
Olet jo hyvin päässyt uuden paremman elämäsi alkuun, sinulla on oikeus turvalliseen ja onnelliseen elämään :)
Lapsuuteni ei tosiaan ollut helppo, eikä kovin antoisa.Vietin lapsuuteni alistuksen ja halvennuksen parissa.Minut pystyi määrittämään rahallisessa arvossa täydellisesti, sitä aikaa olin 2500 markkaa per kuukausi.
Menetin äitin kovin pienenä isäni käsien kautta. Sen jälkeen kasvoin tätini ja hänen perheensä luona. Elämä siellä ei tosiaankaan ollut mitenkään helppoa. Omaa isääni tapasin,mutta vankilassa enimmäkseen. Lopulta nekin tapaamiset loppuivat isän päästyä vankilasta pois ja hävitessä elämästäni lopullisesti. En ole vieläkään vienyt yhtään kukkaa isäni haudalle, enkä varmaan voikaan koskaan niin tehdä.
Vaikka olenkin antanut anteeksi kaikille kaiken, en silti muuttoni jälkeen tätini luota pois, ole voinut koskaan katsoa enää ketään heistä silmiin törmätessäni heihin. Ja nyt en voi aamuisin katsoa itseäni edes pelistä, itkuiset silmät ja väsynyt mieli pakottaa lyyhistymään, mutta lapsen iloinen ääni pakottaa pitämään itsensä kasassa ja uskomaan että kaikki muuttuu vielä paremmaksi, kunhan aika kuluu.Tämän tajusin jo lapsena, että kunhan kyyneleet kuivuu elämä jatkuu.
Se mikä tekee tästä niin pahaa on rakkaus miestäni kohtaan. Aikoinani kuitenkin lupasin itselleni, että en koskaan ota vastaan samaa kohtaloa kuin äitini(Äitini tiesi koko ajan että hänen aikaansa on enää vähän jäljellä, tiesi muttei paennut).Tiedän että kuolemaa en voi vältellä, mutta sen voin estää ettei se maailman rakkain ihminen sitä koskaan ainakaan tee.Kunhan lopulta voisin antaa pettymyksen laantua ja antaa anteeksi miehellenikin. Se vaan nakertaa kurkussa pahaa makua ja pahaa olo, että hänen ei psytynyt olemaan loppu elämäänsä minun kanssani. Kerrankin kun uskoin saavani onnen ja perheen, jonka jo ansaitsisin niin elämä näytti sen karun totuuden.Minut on määrätty kulkemaan matkani yksin.Enkä edes ymmärrä miksi? Tein kaikkeni silloin kun olin pieni ollakseni hyvä pahalle ja nyt tein kaikken aivan samoin.Silti minut torjuttiin jälleen.Ehkä se on vain niin että minulle suotiin poika, kiitokseksi kärsivällisyydestäni.
Mitä siihen ilmoitukseen tulee poliisille. En tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka olenkin miettinyt suuresti sitä että johonkin sen pitäisi loppu, niin uskon että minä en ole se ihminen joka mieheni pysäyttää, koska silloin minun pitäisi kuolla.
hirveää
ei varmaan Ole Helppoa.ihan sydäntä musersi Kun Noita Juttuja Luki