Harkitsen eroa ja väkisinkin mietin, että muuttuuko elämä siitä sittenkin vaan huonommaksi? Jos jäänkin yksin tai löydän vain vääriä miehiä... Mitään ruusuisia kuvitelmia tulevaisuudesta ei ole, en kuvittele että jostain ilmestyy ritari valkoisella ratsulla, mutta kannattaako ottaa riski ja jättää ok mies, jota "vaan" ei enää rakasta. Onko muilla samoja ajatuksia? Eronneet, kuinka teidän elämälle kävi?
vaihtamalla paranee?
tunteeton?
405293
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Eron pitää perustua siihen, että suhteessa on jotain pielessä eikä korjaaminen onnistu.
Jos mietit, että onko jossain jotain parempaa tarjolla, niin et voi ikinä pysähtyä.
Minun elämäni muuttui paremmaksi eron jälkeen. Tokihan siinä välissä oli aikamoista kipuilua.
Meillä oli suhde kuivunut, olimme vain kavereita. Puolisoni ei halunnut yrittää herättää parisuhdetta henkiin, niin eihän siinä muuta mahdollisuutta ollut kuin erota. Yksin ei voi asian eteen mitään tehdä, on oltava yhteinen tahto.
Pielessä on pahemman kerran. En rakasta miestä, en ole tainnut koskaan rakastaa. Aloitin seurustelun vain paetakseni yksinäisyyttä, en siksi että olisin pitänyt miehestä. Enkä pidä vieläkään. Lähes kaikki hänessä vain ärsyttää. Tahdon voimalla tässä on edetty, mutta ei ihmisestä voi väkisin pitää. Onko tässä mielestäsi kyse vain siitä, että mietin ruohoa aidan toisella puolella?
Vaikka semmoinen kymmenen vuotta tästä hetkestä tulevaisuuteen päin.
10 vuoden päästä toivoisin olevani suhteessa sellaisen miehen kanssa jonka kanssa haluaisin tosissani perustaa perheen..
Itse halusin eroa miehestäni, koska olin mennyt naimisiin vääristä syistä. En voi sanoa mikä on rakkaus, tai rakastinko miestäni kun menin naimisiin. Mutta rakkaus ei kuitenkaan ollut syy miksi naimisiin halusin.
Olen uskovaisesta perheestä ja lapsia rakastavana halusin heti kun mahd. naimisiin jotta näitä lapsia saisin.
Noh, jos olisin herännyt unestani aikasemmin, en olisi mennyt naimisiin, mutta en usko että minulla olisi nyt kaksi ihanaa lasta.
Mutta olen silti helpottunut. En uskalla edes ajatella että löytäisin ikinä sitä 'unelmien miestä' mutta haluan silti olla onnellinen.
Mielummin yksin onnellinen kuin onneton puolisona.
Joten en usko että aina on kyse aidan toisella puolella olevasta ruohosta.
Riipuen tietenkin siitä mitä itse ajattelee..
Haluatko löytää pakon omaisesti itsellesi 'paremman' puolison? Vai voitko ajatella olevasi yksinkin onnellinen? Vai tarvitsetko toista ihmistä tekemään sinut onnelliseksi?
Jos jälkimmäinen, ni se onni sun täytyy löytää itsestäsi. Kukaan ei pysty antamaan sulle sitä onnea. Onnellinen voi olla yhdessä, mutta onnea ei voi jakaa. Onni täytyy olla kummassakin jotta voi yhdessä olla onnellinen.
Etsi itsesi, tai aloita ainaki itsesi etsiminen, mieti mitkä asiat on sinulle tärkeitä ja mitkä asiat tekee sinut onnelliseksi. Ja mistä asioista et pidä. Mieti ja pohsi kuka olet ja mitä haluat.
Kun tunnet itsesi ja pystyt kuuntelemaan itseäsi, ni kysymyksiin tulee itsestään vastaus. Ja sillo voit olla varma mitä pitää tehdä ja mikä on opikein, sinua itseäsi kohtaan. ( Varsinkin jos sinulla/teillä ei ole lapsia, lapsia pitää ajatella, mutta kuitenkin lapsetkin selviävät paremmin jos ympärillä on rauhan tunne)
Pidä huoli itsestäsi, kyllä ne vastaukset sieltä tulee.. Älä turhaan rasita mieltäsi.. Anna sydämmen 'puhua'..
Jos olet mielestäsi vääristä syistä naimisissa, teet palveluksen myös puolisollesi eroamalla. Ei ole myöskään hänen onni elää suhteessa, jossa toinen nipinnapin hänet sietää. Jos et löydä tahtoa rakastaa, eroa. Jos et tahdosta huolimatta rakasta, eroa.
Älä kuitenkaan mieti sitä ruohoa aidan takana. Opettele elämään yksin ja löytämään oma itsenäinen onnesi. Vaikka löytäisit tulevaisuudessa kuinka täydellisen ihmissuhteen, niin onnesi on aina sinusta kiinni. Ei kukaan toinen voi sitä sinulle antaa. Kun on onnellinen, niin aikanaan oikean ihmisen kanssa jaettu onni tuntuu elämän täyttymykseltä.
Parempaa on tarjolla, mutta se tulee aikanaan, kun olet valmis.
Kyllä se aika suuri syy tähän kaikkeen on, että toivoisin löytäväni "sen oikean". Mutta toisaalta haluaisin ennen sitä oppia olemaan itsekseni ja tuntemaan itseni paremmin. En kuitenkaan pysty uskomaan, että voisin olla onnellinen yksin. Luulen silti, että todellista rakkautta ei saa ennen kuin tuntee ja rakastaa itseään ja tietää pärjäävänsä myös omillaan..
Nyt annoit mulle todellakin ajattelemisen aihetta.. Kyllä mä sen tavallaan tiesin, että pitäisi opetella olemaan onnellinen ihan itse, mutta se vaan on niin helppoa lykätä vastuu omasta onnestaan jollekin muulle. Ja kun se on jotenkin niin vaikea uskoa, että voisi olla onnellinen yksin. Mutta kaippa sitä täytyy rohkaistua kokeilemaan.. Mieheni kannalta olen asiaa ajatellut juuri kuten kirjoitit. Ei mies voi olla onnellinen suhteessa, jossa ei saa rakkautta, vaikka kuinka niin väittääkin. Eihän sitä voi olla huomaamatta jos toinen ei rakasta. Ihan suoraan en oikein saa sitä sanottua. Kumpa vain saisin hänetkin tajuamaan, että paljon parempaakin voisi olla..
noilla perusteillako oot menny avioon???
...vähän. kirjoitit:
"... Mutta toisaalta haluaisin ennen sitä oppia olemaan itsekseni ja tuntemaan itseni paremmin".
Miten voit olla onnellinen missään suhteessa, jos et tunne itseäsi. Onko miehessäsi inhoamat asian juuri niitä, joita et sidä itsessäsi. Projektio on defenssi mekenismi, jossa toiseen ihmiseen heijastetaan omia tiedostamattomia ei hyväksyttyjä piirteitä. Jotta voisi olla onnellinen parisuhteessa, pitää olla edes sinut itsensä kanssa. Eron jälkeen ehkä löydät toisen miehen. Mitä sitten kun ihastuminen katoaa, mutta olet sisältä yhtä epätietoinen itsestäsi ja tarpeistasi kuin tähänkin asti. Päädyt samaan tilanteeseen eli inhoamaan seuraavaa miestäsi. Pohdi ensin mitä itse haluat ja kuka olet. Kun tiedät sen, niin voit myös parisuhteessa toimia antavana osapuolena. Jos odotat vain saavasi, niin nopeasti suhteet laimenevat ja kuoleentuvat. Huomaat olevasi taas lähtöruudussa. et voi odottaa, että joku toinen tekee sinut onnelliseksi parisuhteessa. Myös sinun tulee tehdä töitä asioiden eteen.
se niin menee, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Ellet rakasta miestäsi, niin eroa ihmeessä.
Rakkaus tulee, jos on tullakseen.
vaitamalla parane,ämmät on kuin vanhoja autoja,kitinä ja kolina jatkuu,mutta eri paikoissa...kahdesti eronnut.
Elämän laatuni parani huomattavasti eron jälkeen.
Uusi kumppani huomioi minua säännöllisesti tuomalla kukkia ja viemällä kulttuuritapahtumiin.
Lisäksi sek** elämäni parani.
entä kun tulee arki.. On se ihme jos kukkien tuonti on elämän tärkeimpiä asioita? Kieltäytyikö entinen mies kulttuuritapahtumista jos pyysit?
Kyllä kukkakimppu piristää kummasti, ilmeisesti sinulle ei ole kukkia tuotu. Entinen mieheni ei kulttuuritapahtumiin halunnut osallistua.
niitten laatu vaan saattaa muuttua. Esimerkiksi siitä ettei vaan rakasta puolisoaan voi kehkeytyä että kaipaa entistä puolisoaan. Siitä, ettei kestä toisen läheisyyttä voi tulla ihmisen ikävä. Tai jotain muuta, riippuen mikä on alkuperäinen vaiva ja vika.
Kyllä kummppani parani kertaheitolla, mutta lapsilta meni koti ja lapsuus loppui!
Ei nyt ihan helvettiä heidän elämänsä ole, mutta ei paljon muutakaan ole tuollainen heittopussin ja kiertolaisen elämä.
Mitäpä noista kakaroista välittämään?
ei rakastanut mua enää, ei kuulemma oikein koskaan rakastanutkaan, ei halunnut elää loppuikäänsä mun kanssa, ei ollut onnellinen, ei voinut koska ollakkaan koska oli minun kanssani jne. Joten 10 v avioliitto, kolme lasta ja vastarakennettu omakotitalo saivat väistyä hänen onnensa etsimisen tieltä. Yritin kertoa, että onnellisuus tulee oman pään sisältä, että mä en voi tehdä häntä onnelliseksi, jos hän ei sitä ole. Musta avioliitto on yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa tarkoitus kasvattaa lapset, huolehtia toisesta hankalinakin aikoina, pitää huolta omaisuudesta ja pitää yllä hyvää seksielämää ja hänen mielestään vain tämä rakkaus painoi, muusta ei väliä. Mä rakastin häntä kyllä ja huolehdin varmasti moitteettomasti kodista, lapsista, seksiä oli tarjolla aina, käyn työssä ja tienaan ihan hyvin. No, hän meni ja ei vaikuta onnelliselta, mutta mistäs minä tiedän. Mä olen itse onnellinen, kuten olin aiemminkin, ei toinen voi multa sitä viedä kuin niiksi muutamiksi kuukausiksi kun todella surin lasten puolesta. Musta hän oli idiootti, heitti pois sen, mikä suurelle osalle ihmisistä olis hyvin riittänyt, sillä ei meidän elämä mitään surkeaa riitelyä ollut, tavallista lapsiperhe-eloa. Joten en osaa neuvoa sua, sä voit rakastua mieheesi, mutta se on tahdon asia niinkuin kaikki maailmassa. Voit juosta haavekuvien perässä myös lopun elämäsi ja ehkä jostakin löytyy parempia miehiäkin. Mä olen kahden pitkän suhteen jäljiltä huomannut, että mies voi olla eri mutta omat ongelmat seuraa, loppujen lopuksi samanlaisen tyypin sitä valitsee kerta toisensa jälkeen.
niin kuin ei ex-vaimolleni,me oltiin 20v yhdessä,eikä kuulemma ikään välittänyt,olisi herranen aika lähtenyt ennemmin.
Kaverin muija sano että heidän avioliittonsa oli yhtä helvettiä alusta lähtien.
Täytyy olla samaa mieltä että kyllä ovat tyhmiä kun tuon tajuaminen kestää vuosikymmeniä!
Yhtä tyhmää on yrittää vierittää eroa toisen syyksi satuja kertomalla kun ensin käy itse huoraamassa eikä sitten kestä murjottavaa miestä.
miehillä ei ole tunneälyä;-)
Kerro mulle sinun versiosi naisten tunneälystä, että mitä se oikein on, mielellään esimerkeillä selvennettynä, että minäkin tajuan?
Jos vaimo pettää, niin hän on tunteellisesti älykäs?
Vai olisiko miehen pitänyt olla onnellinen kun vaimo on saanut vierasta?
***Pihalla***
haluisin kuulla mikä se kuuluisa tunneäly käytännössä onkaan??
Eikö viestiketju pikemminkin todista, että naisten tunneälyssä on toivomisen varaa, kun vie vuosia ja vuosikymmeniä tiedostaa ja tunnustaa itselleen, ettei ehkä koskaan ole rakastanut miestään?
Totuus on se, ettei tunneäly ole sukupuolesta kiinni. Eiköhän meidän naistenkin ko taito ole usein valitettavan yksipuolista. Kun mies ei osaa lukea ajatuksiamme, valitetaan ettei ole tunneälyä. Eiköhän tuo sortin älyn ensimmäinen vaatimus ole, että osaa ymmärtää ensin omia tunteitaan. Sen jälkeen voi siirtyä toiselle asteelle ja alkaa tulkita muiden tunteita.
terveisin tunneälykkään miehen nainen
Totta puhut. Jos ei tunne itseään ja omia ajatuksiaan on aivan turha yrittää tulkita muita. Kun parisuhteen toinen osapuoli ei ole sinut itsensä kanssa hän peilaa kaiken toisen suusta tulevan omaan itsetuntoon ja omaan näkemykseen itsestä ja siitäkös soppa syntyy. Kaikki toisen suusta tuleva ymmärretään väärin ja tulkitaan jonain muuna kun se sanotaan. Semmosen ihmisen kanssa on aivan jumalattoman mahdotonta elää.
Jokaisen pitäisi oppia tuntemaan itsensä ja tietää itse mikä tekee onnelliseksi ja mitä elämältä haluaa ennenkuin sotkee toisen ihmisen itsensä etsimisen välineeksi. Jokaisen on seisottava omilla jaloillaan ja se onnellisuus tulee itsestä, ei muista. Kukaan toinen ei voi tehdä toista onnelliseksi. Sitä voi olla onnellinen toisen kanssa, mutta on ensin oltava onnellinen itse.
älytöntä tunnetta,järjen kanssa sillä ei mitään tekemistä.
Eiköhän sekä naisen että miehen tunneäly ole aikalailla samankaltaista, jokasen oma asia on sitten miten asian mieltää.
Oma tulkintani on, että tunneäly on toisen ihmisen kuuntelua, tilannetajua, myötäelämistä, halu olla satuttamatta tai vahingoittamatta toista.
Monessa asiassa pätee vanha sanonta siitä ettei saisi tehdä toiselle mitään mitä ei haluaisi itselleen tehtävän.
Minun kohdallani lähti mies 20 vuoden avioliiton ja kahden lapsen jälkeen. Hän sanoi, että oli tiennyt alusta asti, ettei meidän avioliitosta tulisi mitään. 20 vuotta kuitenkin kesti. Ehkä hänelle pitäisi myöntää urhoollisuusmitali uhrautuvaisuudestaan :).
Olen kuullut monilta muiltakin vastaavia syitä ja ne varmaan vain sanotaan, kun ei oikeasti ole mitään syytä lähteä, eikä itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä. On vain paha olo itsensä kanssa ja tunne, että jotain pitäisi elämässä muuttua. Ja sitten päädytään vaihtamaan puoliso. Ja huomataan monesti liian myöhään, että oman pään sisällä ne muutokset olisi pitänyt tapahtua.
allekirjoitan ,hienosti kirjoitettu ja täysin totta.
Näinhän se on. On paljon helpompaa ja mukavampaa ruveta katselemaan uutta kuin ryhtyä syvälliseen tutkimusmatkaan omaan itseensä sen entisen puolison kanssa. Omalla kohdallani voin sanoa, että parisuhteen laatu kyllä parani vaihtamalla. Jouduin vuosikymmen sitten työuupumuksen takia psykoterapiaan ja minussa tapahtui itseni kannalta terveellinen muutos: aloin haluta jotakin itsekin enkä suostunut enää palkäksi piiaksi ja sänkypalveluiden antajaksi. Palasin entistä ehompana työelämään, mutta ex katseli itselleen uuden piian, joten erohan siitä tuli.
Monessa suhteessa elämäni on parempaa kuin ennen, mutta olen valmistautunut siihen, että suru ja ikävä menneeseen kestää vielä vuosia. Ehdimme olla naimisissa 30 vuotta. Suren sitä, että aikuisilla lapsillamme ei ole enää lapsuudenkotia emmekä voi kokea yhteistä isovanhemmuutta. Yritin saada aikaan keskustelua exäni kanssa avioliittomme tilasta, mutta ex sanoi, että ei se ole muilla tämän kummempaa ja samaan aikaan ylläpiti seurustelusuhteita ilmeisesti useammankin naisen kanssa. Paljastumisen pelko esti kesustelut, exäni mukaan minä vaan muutuin niin hankalaksi kun kyselin.
Olen tavallaan surullinen exäni takia. Hänellä olisi ollut kaikki valmiina, jos vaan olisi suostunut kohtaamaan totuuden ja pyrkinyt itsekin muuttamaan tapojaan ja asenteitaan ja pyrkinyt kehittämään itsetuntemustaan. Vaimon vaihtaminen uuteen oli varmaan miellyttävämpää ja mukavampaa kuin vaikeiden asioiden käsitteleminen. Välillä on ollut tunne, että minussa on jokin "vika" kun en enää kelvannut. Totuus on lähempänä sitä, että muutosprosessini teki minusta sellaisen, jollaista hän ei enää tarvinnut. Ja hän tarvitsee naista aina johonkin elinaisen pitää olla niinkuin hän haluaa ja täyttäähänen toiveitaan.
Nykyisessä suhteessani meitä yhdistää rakkaus, kiintymys ja toinen toisemme kunnioittaminen, tunnemme olevamme todelliset sielunkumppanit, jotka jakavat kaikki asiat keskenään. Meillä on mukavaa yhdessä ja saamme ja annamme hellyyttä ja läheisyyttä. Asumme erillään emmekä tarvitse toisiamme mihinkään käytännön asiaan tai arjen turvaamiseen. Tuntuu, että haluankin seisoa nyt omilla jaloillani mutta on ihanaa kun on ihminen, jonka kanssa voi kaikkea kokemaansa jakaa.
Tunneälyä voisi verrata vaikka siihen kun mies on töpeksinyt oikein raskaasti, niin hän puolustautuu sanomalla että, "Olin niin h*vetin kännissä!"
"Suren sitä, että aikuisilla lapsillamme ei ole enää lapsuudenkotia emmekä voi kokea yhteistä isovanhemmuutta."
Aikuiset ehkä jotenkin jaksavat kestää ja ymmärtää lapsuudenkodin menetyksen, mutta kuinka pienet lapset sen kestävät?
Heidän lapsuutensa käytännössä päättyy vanhempien eroon.
I
Tietty, jos vanhemmat repivät paitansa ja heittävät tuhkaa päälleen osoittaen lapsille kuinka kamalaa eroaminen on....lapsi kärsii.
En sano etteikö jokainen lapsi eroon reagoisi, mutta ei se onnellisuus ja lapsuus siihen lopu. On täysin vanhemmista kiinni miten lapsen elämä jatkuu. Jos lapselle osoittaa, että arki jatkuu, vaikka koteja on yhden sijasta kaksi voi se olla lapselle jännittävääkin, kun pikkuisen aikaa menee. Lapsi pohjimmiltaan on erittäin sopeutuvainen, sanoisin että aikuista sopeutuvaisempi.
Erossa pitäisikin keskittyä kuuntelemaan lapsia ja antaa näille aikaa (en tarkota paapomista) sensijaan että tapellaan rahasta ja vastusta... Ero jossa riidellään ja revitään toisia henkisesti on lapselle erittäin rankka ja vaikuttaa asiaan suhtautumiseen ja sen hyväksymiseen.
Uuteen elämäntilanteeseen täytyy tottua ja tehdä siitä kaikille mahdollisimman hyvä. Voihan toinen vanhemmista kuolla ja silloin tämä on kokonaan lapsen elämästä pois...silti elämä jatkuu. Suurin vastuu on vanhemmilla, kuinka hyvin he eron hoitavat, lasten niskaan ei tulisi vyöryttää omia negatiivisia tunteita, katkeruutta ja pahaa oloa.
...viestihän tuo riitelemättömyys erossa lapselle olisi, jos kuitenkin toinen vanhempi on petturi ja täys paskaläjä!
Kyllä lapsikin tajuaa! Ei voi olla lapselle hyväksi että toinen (yleensä se jätetty) ottaa vastaan mitä hyvänsä, ja hyväksyy mitä hyvänsä.
Erot ovat erilaisia! Ja taustat erilaisia.
Riita on jokaisessa suhteessa normaali asia, oli sitten eroamassa tai ei. Lapsia ei tarvitse pumpuliin kääriä, tarkoitinkin lähinnä sitä, missä määrin aikuiset haluaa lapsensa omiin riitoihinsa sotkea ja jopa jonkinlaisena puskurina toista vastaan käyttää..... järjen käyttö edelleenkin suotavaa ja sallittua, vaikka kuinka sisintä riepoisi ja kostonhimo jylläisi.
Uusi kumppani kyllä löytyy, ja alussa kaikki on jännittävää. Toisen erilaiset tavat ja erilainen kieli ovat kiehtovia, ja jos omia oikkujaan voi säännöstellä, mukavaa ja jopa jännittävää kestää pitkään. Jos liian pian panee itsensä paljaasti peliin, toinen voi pelästyä ja lähteä karkuun. Kannattaa siis näytellä, siten oma viihtyminen myös paranee, kun toinenkin yrittää parhaansa, ellei alistu ihan toisen vietäväksi kaikessa.
Uusi kumppani viehättää monta vuotta, jos suhteen osaa vaalien hoitaa. Mutta sitten onkin taas aika vaihtaa uudelleen, koska kaikki on tuttua ja ihminen silloin kyllästyy.
tunteeton pee
Teeppäs lista niistä asioista mitkä elämässäsi, liitossasi ja miehessäsi on hyvää. Ja toinen jossa listaat kaiken huonon. Sitten vielä lista mitä nyt elämästäsi puuttuu. Eiköhän noilla listoilla selviä jotain...
On väärin ajatella että "jää yksin" tai "tapaa vain vääriä miehiä". Ei parisuhde ole välttämätöntä yksilön olemassaololle. Vääriä miehiä tapaamalla oppii paljon elämästä ja myös itsestään. Jos tapaat vain vääriä miehiä, niin kannattaa katsoa peiliin - Mikä miehissä aluksi kiehtoo? Ovatko ne itsenäisiä (ja haluat kesyttää) vai reppanoita (haluat pelastaa)?
Et kai sä nyt sitä varten eroa, että löytäisit jonkun kuvitteellisen uuden miehen. Käsitykseni mukaan suhteesta erotaan, koska ei enää voida elää yhdessä puolison kanssa. Se, mitä tapahtuu eron jälkeen, on nk. korkeemman käres. Mitä semmoista etukäteen miettii vai kannattaisko vielä tuumata, että jatkaisitte nykyisen kanssa yhdessä niin kauan kuin alkaa olla eron syyt todella selvillä.