Löysimme toisemme netistä, rakkaus oli vahvaa ja seksiä riitti joka päivälle,jopa useamman kerrankin päivässä ja elämä oli ihanaa.
Muutimme yhteen melko pian tapaamisesta. Kaikki meni 5 vuotta kohtalaisesti. 6-7.vuosi oli helvettiä, minun (diagnosoitu) masennus ja paniikkihäiriöön sairastuminen kaatoi kaiken. Seksi loppui, raivokohtaukseni yleistyivät, mikään ei kiinnostanut, tukea häneltä ei herunut,ehkä ei tiennyt miten auttaa tai sitten ei halunnut puuttua..olin useaan kertaan hänelle sanonut, että muuttaa pois asunnostani tarkoittaen sillä vain uhkailua jotta toinen muuttuisi...niinpä hän lopulta lähti kun ei enää jaksanut.
Siitä on nyt yli vuosi. Olemme tapailleet paljon hänen muuton jälkeen ,mutta seksiä ei ole ollut koska en luota, ehkä muutenkaan tunne seksuaalista vetovoimaa enää häneen.
Riitelemme usein siitä, että kun hän tykkää mennä omia menojaan ja itse taas haluaisin olla hänen kanssaan enemmän. Aina menee edelle äidin auton korjaukset,kaveri tai vastaavat ja jopa hänen kämpän siivouskin. Ihan kuin joku ne pölyt sieltä varastaisi.
Hän kuitenkin on useaan otteeseen tunnustanut, että katuu kun lähti. Sanoo rakastavansa, mutta se vaan ei näy missään. Haluaa kanssani isomman (edellinen asunto 35m2) asunnon jossa voimme aloittaa uudestaan suhteen. Tilanpuute oli yksi syy suhteen päättymiseen, mua ahdisti ahtaus.
Toisaalta hän on sanonut mulle, että osta sä se isompi asunto, vaikka tienaan huomattavasti vähemmän kuin hän.
Pyysin häntä eräänä päivä tulemaan luokseni syömään jos haluaa ja samalla voisimme puhua...ongelmistamme. Hän on käynyt useasti tämän erovuoden aikana luonani syömässä, hänen luonaan olen käynyt vain kerran, uutena vuotena.
Noh, hän soitti ja sanoi,että tulee mielellään syömään, mutta on niin väsy työpäivän jälkeen, että ei ehkä jaksa jutella...noh hän tuli ja söimme lihapullakastiketta ja juustokermaperunoita, jälkiruuaksi paistoin lättyjä ja oli kotimaista mansikkahilloakin ja sitten vielä kahvin kanssa olin ostanut hälle megasuklaatuutin...jep...kyllä hän jaksoi jutella kovinkin innokkaasti TYÖASIOISTA, mutta ei sitten muusta...hän söi ja meni sitten tunniksi nukkumaan sänkyyni. Sitten vein hänet kotiin eikä hän jäänyt yöksi vaikka pyysin kun KOTONA PITÄÄ TAAS KUULEMMA SIIVOTA!!! Vittu se mitään siellä siivoo..netittää ja piereskelee vaan!
Luokseen hän ei koskaan pyydä, sanoo syyksi, että ei ole ehtinyt siivota. Mitähän sitten tekee yksin vuorkakämpässään iltaisin kun on 8h aamuvuorossa töissä..niin netittää ja piereskeelee kuten aikasemmin mainitsin..?!
Kerran pyysin taas häntä käymään, sanoi puhelimessa, että on vähän flunssanen, että ei lähden nyt vaan nukkuu päivän, jotta pääsee taas töihin seuraavana päivänä..noh, illalla sitten heitin mailia, niin ei vastausta....kunnes sitten vasta vähän enne puolta yötä tuli viesti, että lähdin ulos kuvailemaan, siksi hän ei vastannut viestiini. Niimpä, kuvailemaan kyllä pääsee, mutta ei mun luokse..olikohan oikeasti kipeä vai ei.
Noh, paljon vastaavia on tapahtunut.
Tässä viikko pari on mennyt siinä, että olen sanonut, että en enää jaksa tällasta suhdetta. Hän kommentoi asiaa vain sanomalla: "on ikävää jos tämä suhde loppuu".
Kerran huusin: mitä vittua sinä minusta haluat, iin vastaus oli: ""parisuhteen ja isomman yhteisen asunnon...""
Just ja jep jep..mutta ei ole valmis mitään tekemään sen eteen?! Odottaa, että kaikki tuodaan eteen tai että minä tästä muutun yhtäkkiä rakastavaksi naiseksi joka antaa looraa joka ilta ja kaikki olisi taas hyvin..?!
Eilen hän kävi taas kahvilla ja tein voileivät hänelle valmiiksi ja olin ostanut megatuutinkin..syötyään ne hän vähän netitti koneellani ja kysyi: koska vien hänet kotiin, sillä olin hakenut hänet luokseni. Voi paska...tuli oikeasti olo, että hän tulee siis mun luo vaan kahville, eikä edes kiittänyt kun lähti pöydästä. Olisin ehkä halunnut keskustella, mutta hän ei taaskaan.
Tunteet alkavat olemaan aika nollassa.
Hän ei osaa huomioida naista, eikä ole ennen minua seurustellut. Ehkä kukaan ei ole hänelle näitä taitoja opettanut.
Äiti on pilalle passannut, sen huomaa ja se on varma.
Kotitöitä ei tämä 37v ole pahemmin tehnyt, eikä osaa laittaa mitään ruokaa. Kun asuimme yhdessä minä hoidin siivoukset,pyykit, kauppareissut ja ruuanlaitot.Hän imuroi kerran, max kaksi kertaa viikossa.
Siihen tuli loppu kun sovimme YHDESSÄ työlistasta..hänelle oli merkattu alle 1/3 töitä, mulle loput. Kuinka kävikään, hän noudatti listaa muutaman päivän sitten sen käyttö loppu siihen.
Mihinköhän hänen aika meni kun asuimme yhdessä?! Netittämiseen, omiin harrastuksiin ja fillari/kamera/juoksijalehden lukemiseen ja urheiluruudun tuijottamiseen. Eipä muuhun.
Noh, vein hänet sitten eilen illalla kotiin ja kysyin matkalla, että eikö hänellä mitkään "hälytyskellot" soi, että jos mä haluan luovuttaa kokonaan..että eikö hän haluasi taistella vielä pitääkseen munt?! Eikö hän esim, mene vaikka kauppaa ja osta suklaata/kukkia tai jotain pitääkseni munt, kuten minä ehkä tekisin jos "rakkaani" olisi jättämässä minua?
Ei kuulemma, hänestä taistelu on turhaa..
Itse asiassa hän on vaan niin vitun saamaton, laiska(ei kuitenkaan soffapotaatti) ja pihi, että ei viitsi mitään mulle ostaa ja näin huomioida muutenkaan. Kerran sanoin pihalla hänelle kun hän tuli töistä ja tapasimme parkkipaikalla kun olin menossa jumpaan: "tietääkö hän mikä päivä tänään on?!" Oli nimipäiväni. Jouduin sen kertomaan kun hän ei sitä muistanut ja vastaus oli: " mistä vitusta hän voi kaikkia kissanristiäisiä muistaa" ja kun olimme juhannuksena mökillä ja pyysin häntä pesemään 10 uutta perunaa meille, niin vastaus oli: "mä niin tykkään pestä perunoita" ja naama oli kun vanha perse. Luuleeko hän todella, että mä sitten tykkään niitä pestä? Tai yleesäkkin tykkään häntä passata? Tykkään passata, jos siitä saa jotain vastapalvelukseksi, mutta kun kiitoskin pitää pyytää. Itse vihaan myös kotitöitä, mutta jomman kumman ne on pakko tehdä. Ottaen huomioon, että tuolla mökillä tein salaatit, kastikkeen ja paistoin makkarat, niin ajattelin että on ihan kohtuullista, että pyydän häntä auttamaan..varsinkin kun olin vielä maksanut omasta kukkarostani kaikki kahden päivän ruuat, herkut, oluet (vaikka en itse niitä juonut) mökille... Tuntui todella, todella pahalta.
Nyt olemme siis umpikujassa tai onko se sittenkin vain minä joka olen umpikujassa?!
Minä en haluaisi jatkaa tätä paskaa suhdetta vaikka pikkasen hänestä vielä vältän, mutta ehkä niin pikkasen, että se ei enää riitä.
Hän lähti kerran luotani ja jätti syvät haavat sydämeeni, vaikkakin katuu.
Häistä ole haaveillut koko ikäni, mutta tämä mies ei edes kihlannut..juttua kyllä asiasta oli, mutta aina tuli vastaus:" katotaan enskuussa, katotaan joulukuussa, katotaan....". Sitten sitä ei enää katottu eikä puhuttu.
Kun tapaamme, hän puhuu työasioita lähes kokoajan. JOs yritän kertoa jotain omasta elämästäni mitä viikolla on tapahtunut, niin hän ei kuuntele lainkaan tai 99%:sti keskeyttää, niin hän tekee vanhemmillensakin. Rumatapa minusta.
Pidän hänestä kuitenkin vielä pikkasen ja haluaisin kuitenkin yrittää pelastaa tämän suhteen rippeen. Parisuhdekurssille hän ei lähde kun ei halua puhua ongelmistamme muiden kuullen. Pariterapiasta en ole edes kysynyt. Kävimme ennen hänen muuttoaan, mutta sitten se jäi hankalien aikojen takia, joita ei saatu sopimaan työaikojemme kanssa. (Tämä terapia oli kirkon perheasiainneuvotteluasiain keskuksen kanssa).
Seksistä yritin puhua kerran, niin vastaus oli: "mennäänkö heti sänkyyn?" Se siitä keskustelusta...enkä toiste enää halua siitä keskustella.
Miltä tämä tarina teistä vaikuttaa, onko ihan mahdoton tapaus? Mäkään en ole äiti aurinkoinen aina enkä helppo ihminen, mutta toisen huomioon ottaminen on mulle tärkeää. Se ottaa ja myös antaa.
Mikä meitä sitten on pitänyt näinkin kauan yhdessä..ehkä yhteiset harrastukset ja se, että meillä kummallakaan ei ole kuin 1 tai 2 ystävää eli ilman toisiamme olisimme varmasti kovin yksinäisiä.
Voisinko minä olla tähän kaikkeen syyllinen?
Kärsin ahdistuksesta, paniikkihäiriöistä ja masennuksesta. Saan noihin avuksi terapiaa, lääkitys ei sovi.
Asiallisia mielipiteitä kiitos!
Muutimme yhteen melko pian tapaamisesta. Kaikki meni 5 vuotta kohtalaisesti. 6-7.vuosi oli helvettiä, minun (diagnosoitu) masennus ja paniikkihäiriöön sairastuminen kaatoi kaiken. Seksi loppui, raivokohtaukseni yleistyivät, mikään ei kiinnostanut, tukea häneltä ei herunut,ehkä ei tiennyt miten auttaa tai sitten ei halunnut puuttua..olin useaan kertaan hänelle sanonut, että muuttaa pois asunnostani tarkoittaen sillä vain uhkailua jotta toinen muuttuisi...niinpä hän lopulta lähti kun ei enää jaksanut.
Siitä on nyt yli vuosi. Olemme tapailleet paljon hänen muuton jälkeen ,mutta seksiä ei ole ollut koska en luota, ehkä muutenkaan tunne seksuaalista vetovoimaa enää häneen.
Riitelemme usein siitä, että kun hän tykkää mennä omia menojaan ja itse taas haluaisin olla hänen kanssaan enemmän. Aina menee edelle äidin auton korjaukset,kaveri tai vastaavat ja jopa hänen kämpän siivouskin. Ihan kuin joku ne pölyt sieltä varastaisi.
Hän kuitenkin on useaan otteeseen tunnustanut, että katuu kun lähti. Sanoo rakastavansa, mutta se vaan ei näy missään. Haluaa kanssani isomman (edellinen asunto 35m2) asunnon jossa voimme aloittaa uudestaan suhteen. Tilanpuute oli yksi syy suhteen päättymiseen, mua ahdisti ahtaus.
Toisaalta hän on sanonut mulle, että osta sä se isompi asunto, vaikka tienaan huomattavasti vähemmän kuin hän.
Pyysin häntä eräänä päivä tulemaan luokseni syömään jos haluaa ja samalla voisimme puhua...ongelmistamme. Hän on käynyt useasti tämän erovuoden aikana luonani syömässä, hänen luonaan olen käynyt vain kerran, uutena vuotena.
Noh, hän soitti ja sanoi,että tulee mielellään syömään, mutta on niin väsy työpäivän jälkeen, että ei ehkä jaksa jutella...noh hän tuli ja söimme lihapullakastiketta ja juustokermaperunoita, jälkiruuaksi paistoin lättyjä ja oli kotimaista mansikkahilloakin ja sitten vielä kahvin kanssa olin ostanut hälle megasuklaatuutin...jep...kyllä hän jaksoi jutella kovinkin innokkaasti TYÖASIOISTA, mutta ei sitten muusta...hän söi ja meni sitten tunniksi nukkumaan sänkyyni. Sitten vein hänet kotiin eikä hän jäänyt yöksi vaikka pyysin kun KOTONA PITÄÄ TAAS KUULEMMA SIIVOTA!!! Vittu se mitään siellä siivoo..netittää ja piereskelee vaan!
Luokseen hän ei koskaan pyydä, sanoo syyksi, että ei ole ehtinyt siivota. Mitähän sitten tekee yksin vuorkakämpässään iltaisin kun on 8h aamuvuorossa töissä..niin netittää ja piereskeelee kuten aikasemmin mainitsin..?!
Kerran pyysin taas häntä käymään, sanoi puhelimessa, että on vähän flunssanen, että ei lähden nyt vaan nukkuu päivän, jotta pääsee taas töihin seuraavana päivänä..noh, illalla sitten heitin mailia, niin ei vastausta....kunnes sitten vasta vähän enne puolta yötä tuli viesti, että lähdin ulos kuvailemaan, siksi hän ei vastannut viestiini. Niimpä, kuvailemaan kyllä pääsee, mutta ei mun luokse..olikohan oikeasti kipeä vai ei.
Noh, paljon vastaavia on tapahtunut.
Tässä viikko pari on mennyt siinä, että olen sanonut, että en enää jaksa tällasta suhdetta. Hän kommentoi asiaa vain sanomalla: "on ikävää jos tämä suhde loppuu".
Kerran huusin: mitä vittua sinä minusta haluat, iin vastaus oli: ""parisuhteen ja isomman yhteisen asunnon...""
Just ja jep jep..mutta ei ole valmis mitään tekemään sen eteen?! Odottaa, että kaikki tuodaan eteen tai että minä tästä muutun yhtäkkiä rakastavaksi naiseksi joka antaa looraa joka ilta ja kaikki olisi taas hyvin..?!
Eilen hän kävi taas kahvilla ja tein voileivät hänelle valmiiksi ja olin ostanut megatuutinkin..syötyään ne hän vähän netitti koneellani ja kysyi: koska vien hänet kotiin, sillä olin hakenut hänet luokseni. Voi paska...tuli oikeasti olo, että hän tulee siis mun luo vaan kahville, eikä edes kiittänyt kun lähti pöydästä. Olisin ehkä halunnut keskustella, mutta hän ei taaskaan.
Tunteet alkavat olemaan aika nollassa.
Hän ei osaa huomioida naista, eikä ole ennen minua seurustellut. Ehkä kukaan ei ole hänelle näitä taitoja opettanut.
Äiti on pilalle passannut, sen huomaa ja se on varma.
Kotitöitä ei tämä 37v ole pahemmin tehnyt, eikä osaa laittaa mitään ruokaa. Kun asuimme yhdessä minä hoidin siivoukset,pyykit, kauppareissut ja ruuanlaitot.Hän imuroi kerran, max kaksi kertaa viikossa.
Siihen tuli loppu kun sovimme YHDESSÄ työlistasta..hänelle oli merkattu alle 1/3 töitä, mulle loput. Kuinka kävikään, hän noudatti listaa muutaman päivän sitten sen käyttö loppu siihen.
Mihinköhän hänen aika meni kun asuimme yhdessä?! Netittämiseen, omiin harrastuksiin ja fillari/kamera/juoksijalehden lukemiseen ja urheiluruudun tuijottamiseen. Eipä muuhun.
Noh, vein hänet sitten eilen illalla kotiin ja kysyin matkalla, että eikö hänellä mitkään "hälytyskellot" soi, että jos mä haluan luovuttaa kokonaan..että eikö hän haluasi taistella vielä pitääkseen munt?! Eikö hän esim, mene vaikka kauppaa ja osta suklaata/kukkia tai jotain pitääkseni munt, kuten minä ehkä tekisin jos "rakkaani" olisi jättämässä minua?
Ei kuulemma, hänestä taistelu on turhaa..
Itse asiassa hän on vaan niin vitun saamaton, laiska(ei kuitenkaan soffapotaatti) ja pihi, että ei viitsi mitään mulle ostaa ja näin huomioida muutenkaan. Kerran sanoin pihalla hänelle kun hän tuli töistä ja tapasimme parkkipaikalla kun olin menossa jumpaan: "tietääkö hän mikä päivä tänään on?!" Oli nimipäiväni. Jouduin sen kertomaan kun hän ei sitä muistanut ja vastaus oli: " mistä vitusta hän voi kaikkia kissanristiäisiä muistaa" ja kun olimme juhannuksena mökillä ja pyysin häntä pesemään 10 uutta perunaa meille, niin vastaus oli: "mä niin tykkään pestä perunoita" ja naama oli kun vanha perse. Luuleeko hän todella, että mä sitten tykkään niitä pestä? Tai yleesäkkin tykkään häntä passata? Tykkään passata, jos siitä saa jotain vastapalvelukseksi, mutta kun kiitoskin pitää pyytää. Itse vihaan myös kotitöitä, mutta jomman kumman ne on pakko tehdä. Ottaen huomioon, että tuolla mökillä tein salaatit, kastikkeen ja paistoin makkarat, niin ajattelin että on ihan kohtuullista, että pyydän häntä auttamaan..varsinkin kun olin vielä maksanut omasta kukkarostani kaikki kahden päivän ruuat, herkut, oluet (vaikka en itse niitä juonut) mökille... Tuntui todella, todella pahalta.
Nyt olemme siis umpikujassa tai onko se sittenkin vain minä joka olen umpikujassa?!
Minä en haluaisi jatkaa tätä paskaa suhdetta vaikka pikkasen hänestä vielä vältän, mutta ehkä niin pikkasen, että se ei enää riitä.
Hän lähti kerran luotani ja jätti syvät haavat sydämeeni, vaikkakin katuu.
Häistä ole haaveillut koko ikäni, mutta tämä mies ei edes kihlannut..juttua kyllä asiasta oli, mutta aina tuli vastaus:" katotaan enskuussa, katotaan joulukuussa, katotaan....". Sitten sitä ei enää katottu eikä puhuttu.
Kun tapaamme, hän puhuu työasioita lähes kokoajan. JOs yritän kertoa jotain omasta elämästäni mitä viikolla on tapahtunut, niin hän ei kuuntele lainkaan tai 99%:sti keskeyttää, niin hän tekee vanhemmillensakin. Rumatapa minusta.
Pidän hänestä kuitenkin vielä pikkasen ja haluaisin kuitenkin yrittää pelastaa tämän suhteen rippeen. Parisuhdekurssille hän ei lähde kun ei halua puhua ongelmistamme muiden kuullen. Pariterapiasta en ole edes kysynyt. Kävimme ennen hänen muuttoaan, mutta sitten se jäi hankalien aikojen takia, joita ei saatu sopimaan työaikojemme kanssa. (Tämä terapia oli kirkon perheasiainneuvotteluasiain keskuksen kanssa).
Seksistä yritin puhua kerran, niin vastaus oli: "mennäänkö heti sänkyyn?" Se siitä keskustelusta...enkä toiste enää halua siitä keskustella.
Miltä tämä tarina teistä vaikuttaa, onko ihan mahdoton tapaus? Mäkään en ole äiti aurinkoinen aina enkä helppo ihminen, mutta toisen huomioon ottaminen on mulle tärkeää. Se ottaa ja myös antaa.
Mikä meitä sitten on pitänyt näinkin kauan yhdessä..ehkä yhteiset harrastukset ja se, että meillä kummallakaan ei ole kuin 1 tai 2 ystävää eli ilman toisiamme olisimme varmasti kovin yksinäisiä.
Voisinko minä olla tähän kaikkeen syyllinen?
Kärsin ahdistuksesta, paniikkihäiriöistä ja masennuksesta. Saan noihin avuksi terapiaa, lääkitys ei sovi.
Asiallisia mielipiteitä kiitos!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Haluan lisätä vielä sen, että hän on:
*kiltti
*ei väkivaltanen
*joustava
*sopeutuvainen (en tarkoita suhdetta, vaan kongreettisia tilanteita elämässä..)
*auttavainen jos ongelma kiinnostaa häntä, muuten ei...
Mutta niin omanapa-tomppeli :)
ja tunnut itsekin häntä vähän turhaa passaavan jos leivätkin teet valmiiksi. Miksi et sitten vain unohda koko juttua ja ala elämään ihan oikeasti omaa elämää? Eihän se tietty välttämättä oo helppoa jos toisesta ees vähän välittää, mutta jos hän ei tosiaan sinusta välitä niin tuntuu siltä että vain kiusaat itseäsi kun hänessä "roikut"??
olen häntä passannut myös liikaa kuten hänen äitinsäkin ja siitä nyt saan kärsiä, eli ojasta allikkoon olen mennyt.
Löysin lisää hänen hyviä puoliaan:
äin miettimään sitä, että pitäisikö mun olla kiitollinen siitä, että saan
1) käyttää hänen autoa.
2) toi mulle vanhan (2003 ostetun telkkarin) kun mulla on ollut vaan matkatelkku
3) se maksaa auton kulut ja joskus 1/2 bensasta.
4) se maksaa mun laajakaistamaksut
5) saan käyttää hänen pesukonetta joka on mulla
6) saan käyttää hänen tietokonetta ja littunäyttöö.
7) pääsen Lapin mökille hänen kanssaan ilmaiseksi (ei siis vuorkakuluja)
8) veneilemäänkin pääsisin hänen kanssaan..
Tässäkohtaa mietin, että mitä minä valitan, joku nainen olisi onnessaan.
Huomaan kirjoittavani sekavia:
*En haluaisi jatkaa tätä paskaa suhdetta vaikka pikkasen hänestä vielä vältän, mutta ehkä niin pikkasen, että se ei enää riitä.
*Pidän hänestä kuitenkin vielä pikkasen ja haluaisin kuitenkin yrittää pelastaa tämän suhteen rippeen.
En taida itsekään oikeen tietää mitä tahdon.
Yksinäisyys pelottaa, mutta tämä tilanne taas ahdistaa liikaa...
ja lopeta tuo toisten eteen uhrautuminen. Kiltti ihminen voi olla, mutta olet ihan tossukka. Ei ole kumma, että olen masentunutkin kun et osaa pitää huolta rajoistasi.
En ymmärrä mitä siitä vätyksestä edes hyysäät kun et siltä mitään saa etkä sitä mihinkään tarvi? Herää jo. Maailma on miehiä täys, turhaa tuollaisessa roikut kiinni. Teet vain itsestäsi katkeran, kun jokupäivä tajuat hukanneesi parhaat vuotesi tuollaiseen saamattomaan vätykseen ja passattavaan poikaan. Hommaa elämääsi mies tai elä yksin ennemmin.
Keskity itseesi, yritä hoitaa itseäsi... Tästä miehestä ei taida koitua kuin lisää ongelmia sinulle. Tuhlaat elämäsi ja energiasi selvästi tuon toopen kanssa.
piitkä tarina... :)
> Kotitöitä ei tämä 37v ole pahemmin tehnyt, eikä osaa laittaa mitään ruokaa. Kun asuimme yhdessä minä hoidin siivoukset,pyykit, kauppareissut ja ruuanlaitot.
voiko tällä olla mitään tekemistä sen kanssa, että sairastuit masennukseen? sitä ennen jaksoit, ja teit melkein kaiken...
minä luulen, että mies ei pidä teidän juttua enää suhteena. teiltä puuttuu seksi.
mitäs, jos saisit hänet keskustelemaan, ja jos et, niin vaikka mesen kautta, kun hän tykkää viihtyä koneella.
käykää läpi teidän molempien hyviä puolia ja miksi kannattaisi olla suhteessa / aloittaa se uudelleen ja tarvittaessa, että mikä siinä olisi hankaluutena.
puhukaa teistä, älkää auton lainauksista ja muusta. miltä teistä mikäkin tuntuu.
mielestäni se auton lainaaminen on paljon isompi juttu, kuin että hän ostaisi suklaata kaupasta, mitä toivoit. hän on silloin ilman autoa itsekin.
koittakaa saada suhteestanne vastavuoroisempi ja hellyyttä ennen seksiä...
hänellä on "työsuhdeauto", sekä oma auto, joka on minulla lainassa.
> hänellä on "työsuhdeauto", sekä oma auto, joka on minulla lainassa.
sitten teet todella paljon, jos olet hakenutkin hänet kyläilemään, vaikka hän voisi liikkua itsekin.
toivon sinulle voimia jatkoon !
Siis ei seksiä, ei huomionosoituksia. Mutta sinua pitää kiinni auto, pesukone, vuokramökki.
Oliskohan aika rakentaa oma onnellinen elämä, yksin tai sitten mahdollisesti jonkun rakastettavan ihmisen kanssa.
monista vastauksista/mielipiteistänne ja niitä saa toki lähettää jatkossakin lisää.
Ehkä minäkin olen tehnyt virheitä kun olen jatkanut äidin passaamista ja jatkanut "miehen pilaamista". Se passaaminen tuntuu olevan "sukurasite" tai sitten se on vaan jonkinlaista hyväksynnän hakemista....
Hänen kanssaan ei voi keskustella vakavasti.
Jos aloitan niin hän yleensä kommentoi: "en tiedä, en osaa sanoa", "en ole oma itseni vaan veto on poissa"...ja keskustelut jää siihen tai sitten tulee megariita. Hänestä ei tunnu saavan irti mitään vaikka kuinka "vääntäisi". Noh, kaikki eivät osaa pukea tunteitaan sanoiksi.
Ehkä minä haluaisin palata siihen mitä meillä oli.
Tosin niin paljon on toisiamme satutettu, tietoisesti ja tietämättä ja se tässä myös hiertää.
Meitä pitää yhdessä siis harrastukset ja se,että meillä ei oikeen ole muita ystäviä kuin toisemme ja pitänee tunnustaa, sekä ne mökki sun muut materiaalit. Kieltämättä yksin ei olisi varaa pitää autoa, ostaa pesukonetta, veneillä, mökkeillä, maksaa laajakaistaa...niistä tulee iso summa.
Olin edellisessä pitkässä suhteessa energisempi, eli saattaa olla niin ,että kotitöistä ja muista töistä tuli haastavampia kun sairastuin.
Sillä "työsuhdeautolla" ei saisi ajella muutakuin työmatkoja, mutta hän kyllä käyttää sitä muuhunkin..vaikka yrittää olla ajamatta ei sallittuja matkoja.
Ehkä pitää vaan tajuta se, että kaikki on ollutta ja mennyttä. Rakkaus on loppunut ja meistä on tullut kaverit. Sitten vaan pitäisi käyttäytyä kuin kaverukset.
Ehkä teen väärin, mutta mielessäni syytän hänen äitiään kaikesta!
Oma äitini on "opettanut" veljeäni tekemään ruokaa, siivoamaan ja ottamaan naisensa huomioon ja hän elää suht onnellisesti perheensä kanssa.
Eihän kaikkia kotityöt voi kiinnostaa, mutta kyse siinä kaikessa onkin mielestäni v ä l i t t ä m i s e s t ä ja toisen h u o m i o o n o t t a m i s e s t a.
Parisuhde on kahden kauppa ja työt jaetaan varsinkin kun molemmat on töissä 8h, eikä tehdä toisesta piikaa...
Niin mikä suhde..eihän meillä enää sellaista ole, mutta jos olisi :)
Ensinnäkin;hanki elämä,ja varaa aika psykologille.
lukisit tarkemmin, niin on maininta, käyn terapiassa....
Vuoden verran jaksoin katsella vastaavaa tapausta, sitten riitti. Hän sai minut melkein hulluuden partaalle, hermot meni ja taatusti olisi tapahtunut jotain kamalaa jos en olisi riuhtaissut itseäni irti. Ihan parantumaton tapaus, mitkään keskustelut tmv. ei auttaneet.
Tärkeintä on oma hyvinvointi ja jaksaminen niin fyysinen kuin psyykkinenkin. Minulla oli tuossa suhteessa molemmat huonolla tolalla. Kyllä ne tunteen rippeet siitä laantuu ajan myötä jos sellaisia vielä on.
Mieluummin yksin kuin tuhoavassa suhteessa. Ei materiaaliset (vähäiset "edut") merkitse mitään sen rinnalla, että menetät psyykkisen (ehkä fyysisenkin) terveytesi. Tuohan on hyväksikäyttösuhde missä sinun saamasi on todella vähän verrattuna häneen. Ei näihin mitkään puheet/terapiat auta. Toisen luonnetta/persoonallisuutta ei voi muuttaa. Vain itsesi voit muuttaa. Lopeta tuollainen hyväksikäyttösuhde.
se mies narsisti. Roikut huonossa "suhteessa" yksinäisyyden ja materian menettämisen pelossa.
Mikä onkaan se suhteen ydin? Miksi ihmiset on yhdessä omasta vapaasta tahdostaan? Siksi, koska ne haluaa, ne rakastaa toisiaan. Ei se ole sitä, että "en mä tänään voi kun "siivoon" tms vale, joka voi tarkottaa just sitä, ettei toinen välitä ja hänellä on parempaakin tekemistä, ehkä jo uudet kuviot.
Ja turha edes luulla, että tällainen mies arvostaisi naista, joka tekee kaiken hänen eteensä, se pitää vaan sitä itsestäänselvyytenä, joka kuuluu naiselle, siis hänen mielestään. Minä en enää yhtäkään miestä passaa, enkä roiku miehessä, joka ei selvästikkään välitä.
Rivien välistä voi lukee, että olet todella pettynyt ja kypsynyt tähän asetelmaan, ja olet tyytymätön tähän narsistiin. Etsimällä etsit hyviä puolia, mutta ne ei voita niitä huonoja puolia.
Tällä menolla kulutat itsesi loppuun, on kokemusta myös minulla. Rääkkäsin suorastaan itseäni, kunnes mies lähti suhteesta. Jälkeenpäin sain tietää, että hän petti monen ihmisen kanssa, käytti minua rahallisesti ja materiallisesti hyväkseen, olin hänelle panopuu ja taloudenhoitaja.
Olin todella tyhmä, vaikka tiedostin, että tämä ei ole oikein, enkä ole onnellinen, silti roikuin siinä narsistissa. Mutta hyvän opetuksen sain, kun oli pakko alkaa pärjätä yksin ja koota palaset taas paikoilleen, ja nousta omille jaloilleen, jossa on helppo olla.