Olen yhdenlainen luuseri, yksi noista vähemmän arvostetuista miehenpuolista. Takanani on loistava tulevaisuus, mutta edessäni ei mitään. Elämäni näyttää sujuttelevan yhtä alamäkeä. Olen myös pirun köyhä. Rahani eivät riitä mihinkään ylimääräiseen eivätkä aina siihen välttämättöminkäämpään. Velkaa ei onneksi ole. Olen aina ollut realistinen ja varovainen rahankäyttäjä.
Tyttöystäväni on vähintään keskituloinen. Arvelen että hänelle jää jokaisesta tilistä säästöön tuhatkunta euroa jos ei enemmänkin - joskus toki varmasti paljon vähemmänkin. Hän majoittaa minua pitkiäkin aikoja ja ostaa pääosan ruoasta, joten sikäli minulla ei ole valittamista, mutta silti tilanne on muuttunut raskaaksi.
En minä erityisesti rahan perään ole, mutta olisi kiva pystyä joskus tekemään jotain yhdessä. Lisäksi olen ruvennut tuntemaan katkeruutta. Kun minä joudun taistelemaan jokaisesta lantista, niin tyttöystäväni voi elellä taloudellisesti huoletonta elämää. Sitä on vaikea kestää. Koska minulla menee kurjasti, on pitemmän päälle tuskallista nähdä jokapäiväisessä arjessa, kun toisella menee hyvin. Olen ikään kuin pakotettu vertailemaan, vaikka en tahtoisi.
Aikaisemman paremmin sujuneen elämäni suhteissa rahat on jaettu tasan tai tarpeen mukaan. Niissä ei ole laskettu kymppejä, satasia tai tonneja, vaan kukkarostaan on ammentanut osapuoli, jolla on ollut ammennettavaa. Tilanne ei ole tuntunut epäoikeudenmukaiselta erojenkaan jälkeen, vaikka olisin itse jäänyt selvästi tappiolle.
Nykyinen tyttöystäväni sen sijaan näyttää olevan tarkka rahoistaan. En ole häneltä suoranaisesti koskaan rahaa pyytänyt, muttavaikuttaa siltä, että hän on rahojensa suhteen omistushaluinen vai pitäisikö sanoa tarkka ja säästäväinen. Tällaisessa suhtautumisessa ei sinänsä ole mielestäni mitään vialla, mutta en ole enää varma, kestänkö sitä. Jos oma tilanteeni ei parane, mikä on täysin mahdollista, niin en tiedä, onko suhteellamme tulevaisuutta.
Oikeastaan tekisi mieli erota. Suhteessamme ei ole mitään vialla, mutta elämme kuin eri elämissä. Minä omassani ja hän omassaan. Ero mahdollisuuksissa ja tulevaisuudessa on suuri.
Kannattaisiko erota? Tällä hetkellä on kovasti katkera olo. Väsyttää, melkein itkettääkin. Mieli on yhtä tuskaa.
Tyttöystäväni on vähintään keskituloinen. Arvelen että hänelle jää jokaisesta tilistä säästöön tuhatkunta euroa jos ei enemmänkin - joskus toki varmasti paljon vähemmänkin. Hän majoittaa minua pitkiäkin aikoja ja ostaa pääosan ruoasta, joten sikäli minulla ei ole valittamista, mutta silti tilanne on muuttunut raskaaksi.
En minä erityisesti rahan perään ole, mutta olisi kiva pystyä joskus tekemään jotain yhdessä. Lisäksi olen ruvennut tuntemaan katkeruutta. Kun minä joudun taistelemaan jokaisesta lantista, niin tyttöystäväni voi elellä taloudellisesti huoletonta elämää. Sitä on vaikea kestää. Koska minulla menee kurjasti, on pitemmän päälle tuskallista nähdä jokapäiväisessä arjessa, kun toisella menee hyvin. Olen ikään kuin pakotettu vertailemaan, vaikka en tahtoisi.
Aikaisemman paremmin sujuneen elämäni suhteissa rahat on jaettu tasan tai tarpeen mukaan. Niissä ei ole laskettu kymppejä, satasia tai tonneja, vaan kukkarostaan on ammentanut osapuoli, jolla on ollut ammennettavaa. Tilanne ei ole tuntunut epäoikeudenmukaiselta erojenkaan jälkeen, vaikka olisin itse jäänyt selvästi tappiolle.
Nykyinen tyttöystäväni sen sijaan näyttää olevan tarkka rahoistaan. En ole häneltä suoranaisesti koskaan rahaa pyytänyt, muttavaikuttaa siltä, että hän on rahojensa suhteen omistushaluinen vai pitäisikö sanoa tarkka ja säästäväinen. Tällaisessa suhtautumisessa ei sinänsä ole mielestäni mitään vialla, mutta en ole enää varma, kestänkö sitä. Jos oma tilanteeni ei parane, mikä on täysin mahdollista, niin en tiedä, onko suhteellamme tulevaisuutta.
Oikeastaan tekisi mieli erota. Suhteessamme ei ole mitään vialla, mutta elämme kuin eri elämissä. Minä omassani ja hän omassaan. Ero mahdollisuuksissa ja tulevaisuudessa on suuri.
Kannattaisiko erota? Tällä hetkellä on kovasti katkera olo. Väsyttää, melkein itkettääkin. Mieli on yhtä tuskaa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
...näistä tuntemuksistasi tyttöystävällesi? Ei nyt kannata eroaamaan ryhtyä ennen kuin asia on selvitetty. Ehkä tyttöystäväsi ei huomaa sinun ahdinkoasi ja pahaa oloasi, jos et sitä tuo selkeästi esille.
Jos sitten keskustelu ei auta muuttamaan tilannetta, niin sitten voit alkaa pohtimaan eroa.
"Oletko puhunut näistä tuntemuksistasi tyttöystävällesi?"
Olen minä köyhyyttäni useampaan otteeseen valitellut. En ole kuitenkaan halunnut puhua suoraan rahasta, koska kyllähän hän fiksuna ihmisenä ymmärtäisi itsekin sitä minulle muodossa tai toisessa antaa, jos haluaisi.
Aiheesta suoraan puhuminen on vähän ongelmallista, koska tyttöystäväni saattaisi tuntea, että hänellä on moraalinen velvollisuus antaa minulle rahaa, enkä tahdo sitä. Pidän eroa parempana vaihtoehtona.
...köyhyyttäsi, vaan kerro miltä sinusta tuntuu, ja miksi. Yleensä sen kaltainen avoimuus on ainut keino tyydyttävän suhteen ylläpitämiseen. Jos tyttöystävääsi vaivaisi joku asia, mutta hän ei kehtaisi siitä sinulle mainita, vaan eroaisi mieluummin mitään sanomatta, niin olisitko itse tyytyväinen?
"...köyhyyttäsi, vaan kerro miltä sinusta tuntuu, ja miksi."
Olen kertonut avoimesti köyhyydestäni ja sen aiheuttamista tunnoistani, mutta tuntuisi jollain muotoa röyhkeältä töksäyttää, että minusta olisi kiva, jos maksaisit joitain menojani ja järjestäisit minulle pikkukivaa.
Tokihan hän tietää, että haluaisin tehdä monenmoista, mutta koska hän ei itsenäisesti ole asiaa esiin ottanut, niin tuskinpa hän haluaa rahaakaan minulle antaa.
Jos alan puhua siitä, että olen miettinyt eroa erilaisen rahatilanteemme vuoksi, niin se tuntuisi myös vähän kiristykseltä.
naisesi tulisi antaa sinulle rahaa harrastuksiin?? kuulostaa vähän että olet kuitenkin katkera, jos olet edellisessä suhteessa ollut maksumiehenä, ja jäänyt tappiollekin. vaikka sanoit että ei haittaa?
tuntuu haittaavan, ja nyt haluaisit tyttöystävältäsi rahaa menoihisi!
jollain lailla ymmärrettävää, jos suhteenne olisi vakaalla pohjalla, tai olisitte naimisissa.
mutta käsitin ettette kovin kauaa ole seurustelleet ettekä asu yhdessä?
on silloin tosiaan outoa, jos odotat tyttöystäväsi maksavan harrastuksesi.
Olen joutunut itse aina taistelemaan kaiken eteen ja poikaystäväni saa kaiken aina tuosta vaan. Olemme molemmat opiskelijoita keskiluokkaisesta perheestä, mutta poikaystäväni vanhemmat säästivät hänelle lapsilisät ja rahoittavat häntä muutenkin avokätisesti. Minun vanhempani ovat sitä mieltä, että koska heillä ei ollut nuorena mitään, niin ei minullakaan kuulu olla. Nyt olen sairastunut ylirasitukseen, enkä pysty enää tekemään töitä opiskelun ohella. Minulla ei ole siis mahdollisuutta esim. yhteiseen ulkomaan matkaan saati edes arkipäivän ylellisyyksiin. Poikaystäväni lähti siis matkalle kaverinsa kanssa.
Aiemmassa suhteessa minulla ja kumppanillani oli myös yhteiset rahat. Nykyinen mieheni taas on hyvin tarkka rahoistaan. Asia stressaa välillä aika isolla kädellä. Mutta itse olen hyväksynyt tilanteen, sillä minulla on ainakin toivoa siitä, että valmistuttuani saan kunnon palkkaa. Mieheni on kuitenkin minulle monessa asiassa täydellinen, joten vaikka itse en olekaan pihi ja ostelen hänelle usein vähistä rahoistani mieleisiä lahjoja, niin olen päättänyt hyväksyä tuon puolen hänessä ja yritän pärjätä omillani.
Ymmärrän, että sinulla on varmasti vaikea hyväksyä tuota tilannetta, jos sinulla ei ole vastaavia tulevaisuuden odotuksia kuin minulla (hyväpalkkainen ala). Sinun täytyy nyt miettiä kaikkien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet. Olisiko ero sen arvoista? Jos joskus menette naimisiin, on aviopuolisolla elatusvelvollisuus toista kohtaan. Tämä tarkoittaa sitä, että pelkkä välttämättömyys ei riitä, vaan aviopuolison on annettava rahaa mm. harrastuksiin, mikäli hänellä itselläänkin on vastaava elintaso ja se ei ole muuten kohtuutonta. Tästä on ihan oikeuden päätöksiä olemassa. Tarvittaessa puoliso voi hakea apua elatukseensa tuomioistuimesta. Toivottavasti teidän ei kuitenkaan tarvitse mennä tähän, vaan selviätte asiasta puhumalla.
Jaksamisia.
Onko totta että on elatusvelvollisuus puolisoon nähden? Minusta se olisi äärettömän nöyryyttävää. Missä niin sanotaan? Tuskin kukaan sellaisesta ajatuksesta innostuu...
kun siitä on jonkin aikaa, kun olen perheoikeutta lukenut. Tässä asiasta seuraava teksti:
"Puolison elatus: Puolison elatusvelvollisuus
Pitääkö puolisoa elättää?
Puolisoilla on velvollisuus osallistua toistensa elatukseen. Avioliittolaki turvaa kummankin puolison oikeuden. Puolisoiden keskinäinen elatusvelvollisuus perustuu lakiin, eikä toisen puolison laitoshoito poista tätä velvollisuutta. Kummankin puolison tulee kykynsä mukaan ja asumis- ym. –oloista riippumatta ottaa osaa perheen yhteiseen talouteen ja puolisoiden elatukseen. Lasten oikeudesta saada elatusta vanhemmiltaan on säädetty ja kirjoitettu erikseen. Puolisoiden elatus käsittää puolisoiden yhteisten sekä kummankin henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisen.
Puolisolle suoritettavan elatusavun määrä ja sen suorittamistapa voidaan vahvistaa sopimuksella tai tuomioistuimen päätöksellä. Jos puoliso laiminlyö elatusvelvollisuutensa tai jos puolisot asuvat erillään, tuomioistuin voi velvoittaa puolison maksamaan elatusapua toiselle puolisolle. Avioeron jälkeen kummankin puolison tulee pääsääntöisesti vastata elatuksestaan itse. Edellytyksenä elatusavun määräämiselle on elatusapua vaativan puolison tarve saada elatusapua. Kun puolison katsotaan tarvitsevan elatusapua, tuomioistuin voi velvoittaa toisen puolison suorittamaan elatusapua sen mukaan kuin hänen kykyynsä ja muihin seikkoihin nähden harkitaan kohtuulliseksi."
http://www.laki24.fi/pepe-puolisovaratelatus-elatusvelvollisuus.html
Eli kyllä se näin on. Muistaakseni esimerkiksi harrastusten, naisen kauneudenhoitovälineiden yms. on katsottu kuuluvan elatusvelvollisuuden piiriin. On sanomattakin selvää, että siinä vaiheessa ei enää mene kauhean hyvin, jos näitä asioita ruvetaan oikeuteen viemään. Eli suhteen kannalta se keskenään sopiminen on kaikkein terveellisin vaihtoehto.
Mietin, että oletko töissä ja miksi elämäsi on alamäkeä ja eikös se ole kuitenkin parempi kuin jatkuva ylämäki täynnä esteitä?
"Mietin, että oletko töissä ja miksi elämäsi on alamäkeä"
En ole. Olen kärsinyt jonkinmoisista lievistä mutta elämää selvästi rajoittavista mielenterveydellisistä ongelmista, jotka jumittivat minut vuosikausiksi. Ja kärsin niistä yhä vieläkin.
Yritän opiskella vielä aikuisiällä ja tehdä samalla töitä, mutta kovinpa niukasti näyttää olevan töitä tarjolla minunlaiselleni persoonalle. Aikaisemmin niitä kyllä oli.
Kuinka pitkään olette seurustelleet? Ilmeisesti ette asu avoliitossa, koska kirjoitat naisesta tyttöystävänäsi?
Olen ollut elämäni aikana sekä varoissani että köyhä, mutta missään tilanteessa en ole ollut valmis maksamaan suhteessa toisen kuluista kuin max. ravintola-illallisen ja satunnaiset leffaliput, jos ei olla asuttu yhdessä. Ns. "pelkän" seurustelukumppanin kulujen maksaminen tuntuisi aivan oudolta. Nyt, kun olen avoliitossa, en ole laskenut kuinka paljon olen toisen kuluja maksellut (kuitenkin sen verran, että tiedän maksaneeni enemmän kuin hän).
Kerrot aiemmissa viesteissäsi, että olet puhunut tunnoistasi tyttöystävällesi. Oletko kertonut myös sen, että pelkäät miten tulet jatkossa kestämään sen, että hänellä tulee aina olemaan enemmän kuin sinulla? Siis sen, että pelkäät yhteisen tulevaisuutenne puolesta? Että mietit jopa eroa tämän raha-asian takia? Puhu varovasti, koska hän voi käsittää tällaiset puheet myös tekosyinä muille syille, joilla eroa haluaisit. Hänen voi olla hyvin vaikea nähdä tilanne sinun näkökulmastasi.
Mun on vaikea käsittää, että täällä netissä kysytään asioita, joista pitäisi puhua sen toisen kanssa. Millaisissa suhteissa ihmiset oikein ovat? Taitaa olla kaikkein järkevintä jatkaa vaan maltillisesti tätä parittomuutta. Tuntuvat noi seurustelut maksimiseen kaikkineen niin monimutkaisilta.
"Kuinka pitkään olette seurustelleet? Ilmeisesti ette asu avoliitossa"
Seurustelua on kestänyt vasta vajaan vuoden. Viimeiset puoli vuotta olemme käytännössä asuneet avoliitossa, vaikka kummallakin oma asunto onkin.
"Oletko kertonut myös sen, että pelkäät miten tulet jatkossa kestämään sen, että hänellä tulee aina olemaan enemmän kuin sinulla?"
En muuten kuin sivumennen, mutta olen sen verran runsaasti asiaa selittänyt, että hän aivan varmasti tajuaa tilanteeni ja oman asemansa siinä. Toisin sanoen hänen rahankäyttönsä vaikuttaa tietoiselta valinnalta.
"Mun on vaikea käsittää, että täällä netissä kysytään asioita, joista pitäisi puhua sen toisen kanssa."
Eivät nämä asiat aivat yksinkertaisia ole. Mietipä omalle kohdallesi tilanne, jossa mies kertoo suunnittelevansa eroa, koska et jaa rahojasi hänen kanssaan. Miten reagoisit?
Asiaa ei voi esittää miten tahansa, koska väärinkäsitysten ja paisuneiden johtopäätösten mahdollisuus on suuri.
Eikö tuo sun opiskelu johda ihan hyvään lopputulokseen lopulta.
Mulla ei ole edes kumppania ollut, opiskelen ja en pääse minnekään ja ikää alkaa olemaan. Sulla on kumppani, opiskelu sujuu eteenpäin ...
sinun kannattaa erota, jollet kestä sitä ettei toinen maksa sinun kotisi laskuja omiensa lisäksi.eikö se ole jo reilua että hän tarjoaa sinulle ruuat ja majoittaa sinua? siitäkin kertyy aika summa pitkällä tähtäimellä.
et voi oikeasti odottaa että hän olisi velvollinen maksamaan laskujasi.ette asu yhdessä eikä teillä ole yhteisiä lapsia jne
suvussani on yksi ukko joka kusetti rahat pois tyttöystäviltään(kun rahat loppui niin ukko etsi paremman lypsy lehmän) ja istui loppujen lopulta petoksesta vankilassa.
näkemäni viisastuttamana olen sitä mieltä, että jokainen elättää itse itsensä.
Minustakin lähtökohta on, ainakin suhteen alkuvaiheessa, ilman lapsia, että jokainen elättää itse itsensä. Tietysti silloin kun on kysymyksessä sairaus, niin tilanne ei ole helppo. En voisi kuitenkaan itsekään kuvitella, että elättäisin toisen. Jos suhde on jatkunut pitkään ja tulee esim. työttömyyttä tai sairautta niin silloin tilanne varmaan olisi vähän helpompaa.
"sinun kannattaa erota, jollet kestä sitä ettei toinen maksa sinun kotisi laskuja omiensa lisäksi"
Siihen suuntaan itsekin mietiskelin. Oma elämänikin olisi kenties helpompaa, kun ei tarvitsisi nähdä toisen mahdollisuuksia ja hyvinvointia, jotka muistuttavat jatkuvasti oman elämäni surkeudesta.
Näin suuri ero elämissä on melkoinen henkinen kuilu. Tuntuu ettemme astele samaa tietä, vaan hän harppoo rohkeasti suurta tietä, kun minä takeltelen pitkin kivistä polkua.
Miten se elämäsi nyt on niin kamalan kurjaa? Ilmeisesti sinulla on varaa ruokaan ja asumiseen, mahdollisesti jopa tietokoneeseen ja internet-yhteyteen. Lisäksi opiskelet ja sinulla on jonkinlainen parisuhdekin.
Millaista elämäsi sitten pitäisi olla? Mitkä ovat tavoitteesi ja unelmasi? Mitä olet tehnyt niiden toteuttamiseksi?
"Miten se elämäsi nyt on niin kamalan kurjaa?"
Lapsena ja nuorena piti kotona pelätä viinaa, sekasortoa ja rahanpuutetta. Päätin, että viinaan en sorru ja hankin hyvän ammatin, jolla pystyn elättämään itseni. Alkoholin käyttöni onkin pysynyt hyvin hallinnassa, mutta runsaasta opiskelustani huolimatta portti työelämään ei näytä avautuvan. Historiassani on monta vuotta masennuksen ja ahdistuksen aiheuttamia aukkoja, ja ikää minulla on jo sen verran, että työnantaja varmasti kiinnittää huomiota työkokemukseni ja ikäni epäsuhtaan. Toisin sanoen pelkään sitä, etten pääse koskaan jaloilleni. Se on kurjaa.
Yrittäminen ja opiskelu eivät ole kantaneet hedelmää. Se on kurjaa. Pelko tulevaisuudesta ja työ ilman tulosta ovat kurjia asioita.
"Millaista elämäsi sitten pitäisi olla?"
Olisi hyvä olla edes jonkinlainen mielekäs työ, jossa olisi sen verran hyvä palkka, että siitä voisi säästää yksityiseen eläkkeeseen, koska eläkekertymäni jää muuten hyvin hyvin pieneksi. Yksityisen eläkkeen säästämisen lisäksi palkasta pitäisi riittää harrastamiseen ja muihin keskiluokkaisiin huvituksiin kuten matkailuun.
Opiskeluaikainen köyhyys kuuluu asiaan ja siinä on oma viehätyksensä. On tavallaan palkitsevaakin huomata, kuinka vähällä voi tulla toimeen. Nyt tämä köyhyys ei ole kuitenkaan enää kivaa. Tämä tappaa elämänilon ja ennen kaikkea syrjäyttää sosiaalisesti.
Kai asian voisi kiteyttää niin, että toivon aika tavallista akateemista keskiluokkaista elämää, sellaista tylsähköä mutta turvallista. Raha ei ole minulle itsetarkoitus. Tarvitsen sitä ainoastaan sen verran, että tunnen oloni turvalliseksi ja voin järjestää elämääni joitain asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.
...ei aukea loistavana ja sellaisena kuin olet sen kuvitellut, vaikka olet parhaasi yrittänyt, niin olisiko sinun mahdollista hieman kohtuullistaa tavoitteisi? Eli miettisit, olisiko varsinaisen koulutusalasi ulkopuolella jokin työ, jota voisit harkita? Tai olisiko jokin vähemmän mielekäs työ kuitenkin ihan ok, ainakin joksikin aikaa?
Harrastamiseen ei välttämättä tarvita suuria summia. Esimerkiksi ulkoilu, käsityöt ja lukeminen eivät paljoa rahaa vaadi. Matkailuakin voi tehdä pienelläkin budjetilla, ja se on usein mielenkiintoisempaakin kuin joku pakettimatka rantalomakohteeseen. Itse olen jatkanut "budjettimatkailua" koko elämäni opiskeluajan jälkeenkin, ja kokenut monia asioita, joita Kanarialle tai Thaimaahan lähtevä keskiluokkainen akateemikko ei edes osaisi kuvitella. Tunnen olevani todella elossa, kun osaan nauttia asioista, joita muut eivät ympärillään edes huomaa.
Elämä on elämisen arvoinen sellaisena kuin itse sen määrittelet. Jos naapuri tarvitsee siihen vaimon, kaksi lasta, koiran, farmarivolvon, ja tennistunnin kaksi kertaa viikossa, niin ei se tarkoita, että sinun olisi pakko tavoitella samaa. Se, että pyrkii olemaan tyytyväinen siihen, mitä itsellä on, on mielestäni onnellisen elämän ja hyvinvoinnin perusta. Jos resursseja ei ole saada kuuta taivaalta, niin pitää sitten yrittää olla tyytyväinen hieman vähempään.
"niin olisiko sinun mahdollista hieman kohtuullistaa tavoitteisi?"
Kohtuullisuuden ja tyytymisen idea on sinänsä rationaalinen, mutta tyytymisellä on rajansa. Jos tyytyy liikaa, katoaa elämästä mielekkyys. Minä olen tyytymisen järkevät rajat jo ylittänyt ja siksi katkeroitunut. Jokainen voi joustaa jonkin verran, asennoitua uudelleen ja kokeilla uutta, mutta loputtomiin ei kukaan jaksa mennä eteenpäin ilman tyydyttäviä palkkioita.
"Tai olisiko jokin vähemmän mielekäs työ kuitenkin ihan ok, ainakin joksikin aikaa?"
Olen tuotakin yrittänyt, poltin itseni epämielekkäässä työssä käytännössä loppuun, toivuin siitä useamman vuoden ja tajusin, ettei se vie minua mitenkään eteenpäin kohti palkitsevaa työtä. Liukuhihnalla painaminen ei kehitä akateemisia taitoja.
"Harrastamiseen ei välttämättä tarvita suuria summia. "
Minun lajeihini pitäisi irrota löysää vähintään 10 000 euroa vuodessa, että niissä voisi kehittyä. Harrastaminen pelkän harrastamisen vuoksi ei ole järkevää. Harrastuksesta pitää saada itselleen, siinä pitää rentoutua, unohtaa elämän turhuus.
"Elämä on elämisen arvoinen sellaisena kuin itse sen määrittelet."
En usko tuohon. Elämä on elämisen arvoista silloin, kun on mahdollisuus tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli ja jotka saavat elämän tuntumaan elämisen arvoiselta.
Minulla on paljon unelmia ja haaveita. Tiedän, mistä tulisin onnelliseksi, mutta minulla ei ole rahaa toteuttaa elämääni sellaisena, että se olisi arvokasta. Nyt se täysin arvotonta, yksinäistä pinnistelyä, jossa ei ole tarkoitusta tai mieltä.
Sinä se vasta hyypiö olet. Toivottavasti akkasi ymmärtää mikä taivaanrannan maalari olet. 10 000 € vuodessa harrastuksiin jotta pysyy mielekkäänä...???? Niitäkö akaltasi nyt sitten pummaat? Huh. huh mikä tyyppi.
"Niitäkö akaltasi nyt sitten pummaat?"
En minä ole häneltä mitään pummannut niin kuin alussa kirjoitin. Tuo on summa, jonka saisin vuosittain säästettyä, jos olisin koulutustani vastaavasaa työssä.
Jos et itse pysty rahoittamaan itsellesi noin kalliitta harrastuksia, niin kannattaisi pitää turpa kiinni eikä ruikuttaa. Odotat siis että joku antaa sinulle ne rahat tai palkkaa sinut työhön johon et ole kykenevä omien sanojesi mukaan? Olet varmaan viikonloppuisin vihainen lottopalloille kun ne eivät ymmärrä kuinka kiva sinusta olisi että sinulla olisi rahaa ja tunnet katkeruutta niitä lottopalloja kohtaan. Rajansa se on vikisemiselläkin. Olet ihan uskomaton tyyppi. Huh, huh.
Vaikutat yhdeltä niistä Suomi24:n keskustelijoista, joka ei edes lue keskusteluja, vaan huutaa omien ennakkoluulojensa perusteella. Aloitapa alusta, niin selviää, missä mennään.
Olen lukenut alusta lähtien. Jossain vain menee kitisimisen raja. Sinun kohdalla se ylittyi siinä kohdassa kun vastasin viestiisi. Minusta olisi parempi että jättäisin naisesi rauhaan ja järjestäisit asiasi niin kuin ne itsellesi parhaaksi näet. Jos sinnusta ei ole toteuttamaan unelmiasi, niin et voi syyttää kuin itseäsi. Jos tarvitset jonkun muun toteuttamaan 10 000 € harrastukset., et ole tosissaankaan ansainnut niitä mitenkään. Kitinäsi vaikuttaa enempikin itsekeskeisyydeltä.
"Kohtuullisuuden ja tyytymisen idea on sinänsä rationaalinen, mutta tyytymisellä on rajansa. Jos tyytyy liikaa, katoaa elämästä mielekkyys. Minä olen tyytymisen järkevät rajat jo ylittänyt ja siksi katkeroitunut. Jokainen voi joustaa jonkin verran, asennoitua uudelleen ja kokeilla uutta, mutta loputtomiin ei kukaan jaksa mennä eteenpäin ilman tyydyttäviä palkkioita."
Mitä sitten pitäisi tehdä, jos ei saa elämästään "tyydyttäviä palkkioita"? Kyllä minä ainakin olen sillä kannalla, että jos resurssit eivät syystä tai toisesta riitä tiettyihin tavoitteisiin, niin ainut mahdollisuus on asettaa uudet tavoitteet, oli se sitten miten turhauttavaa tahansa. Tai voihan sitä aina luovuttaa ja tappaa itsensä, mutta onko sekään nyt sitten kovin tyydyttävä ratkaisu?
"--- poltin itseni epämielekkäässä työssä käytännössä loppuun, toivuin siitä useamman vuoden ja tajusin, ettei se vie minua mitenkään eteenpäin kohti palkitsevaa työtä. Liukuhihnalla painaminen ei kehitä akateemisia taitoja."
Liukuhihnan ja akateemisen työn välillä on paljon muutakin. Esimerkiksi moneen asiakaspalvelutyöhön pääsee jopa ilman koulutustakin, ja se voi olla ihan mielekästä työtä. Kaiken työn tavoitteena ei muutenkaan voi olla itselle hyödyllisten taitojen kehittäminen tai mielihyvän kokeminen, vaan perinteinen työnteon motiivi on (usko tai älä!) saada vatsansa täyteen ja katto pään päälle. Motiivina voi olla myös näyttää mahdollisille tuleville työnantajille, ettei huonommassakaan tilanteessa anna periksi, ja tekee vaikka mitä henkensä pitimiksi, mieluummin kuin istuu kotisohvalla valittelemassa kurjaa kohtaloaan.
"Minun lajeihini pitäisi irrota löysää vähintään 10 000 euroa vuodessa, että niissä voisi kehittyä. Harrastaminen pelkän harrastamisen vuoksi ei ole järkevää. Harrastuksesta pitää saada itselleen, siinä pitää rentoutua, unohtaa elämän turhuus."
Eli mikäköhän on lajisi? Formulakisat? Syvänmerensukellus trooppisissa vesissä? Maailmanympärimatkailu? Eihän melkein kenelläkään ole tuollaisia summia käyttää harrastuksiin. Hyvä jos edes elämiseen! Hyviä ja edullisia harrastuksia, joissa voi rentoutua ja unohtaa elämän turhuuden on pilvin pimein (patikointi/vaellus, lenkkeily, taistelulajit, yleishyödyllisten järjestöjen vapaaehtoistoiminta, piirtäminen, kirjoittaminen, kielten/historian/kulttuuriantropologian/tms. opiskelu...), ja jos niistä ei löydy sopivaa, niin ei voi muuta sanoa, kuin että kyse on varmaankin asennevammasta.
"Elämä on elämisen arvoista silloin, kun on mahdollisuus tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli ja jotka saavat elämän tuntumaan elämisen arvoiselta."
Ja niiden asioiden skaalaa, joista tulee hyvä mieli voi itse opetella laajentamaan.
"Minulla on paljon unelmia ja haaveita. Tiedän, mistä tulisin onnelliseksi, mutta minulla ei ole rahaa toteuttaa elämääni sellaisena, että se olisi arvokasta. Nyt se täysin arvotonta, yksinäistä pinnistelyä, jossa ei ole tarkoitusta tai mieltä."
Minäkin tulisin onnellisemmaksi, jos voittaisin lotossa, jos äitini heräisi takaisin henkiin, ja jos saisin tänään lounaaksi grillattua lohta ja uusia perunoita. Mutta kun tiedän, että nämä toiveeni ovat epärealistisia, niin miksi takertuisin niihin?
"Tai voihan sitä aina luovuttaa ja tappaa itsensä, mutta onko sekään nyt sitten kovin tyydyttävä ratkaisu?"
Tällä hetkellä itsemurha todellakin vaikuttaa järkevimmältä ratkaisulta. Tuntuu, etten millään jaksa enää eteenpäin. En oikein näe mieltä siinä, että sinnittelen päivästä toiseen pelkän sinnittelemisen vuoksi. Aivan kuin elämän jatkaminen olisi jonkinlainen uskonnollinen ideologia, johon pitää sitoutua riippumatta siitä, onko elämä tyydyttävää vai ei.
"Liukuhihnan ja akateemisen työn välillä on paljon muutakin. Esimerkiksi moneen asiakaspalvelutyöhön pääsee jopa ilman koulutustakin, ja se voi olla ihan mielekästä työtä."
Sanos muuta. Tuollaista työtä olen hakenutkin, mutta koska ulosantini on kehnohko, olen sangen epäsosiaalinen ja jännitän sosiaalisia tilanteita, niin tuollainen työ ei oikein luonteeltaan ole minulle sopivaa.
"Eli mikäköhän on lajisi?"
Ilmailu olisi se mieluisin - se minkä ansiosta elämä on joskus tuntunut elämisen arvoiselta.
"Tällä hetkellä itsemurha todellakin vaikuttaa järkevimmältä ratkaisulta. Tuntuu, etten millään jaksa enää eteenpäin. En oikein näe mieltä siinä, että sinnittelen päivästä toiseen pelkän sinnittelemisen vuoksi."
Mietipä uudelleen: Siis itsemurha vaikuttaa mielestäsi järkevimmältä ratkaisulta? Mielestäni itsemurha on juuri tunnepohjalta tehty ratkaisu, ja (lukuunottamatta vaikkapa tilannetta, jossa olet murhannut satamiljoonaa ihmistä, ja oikeuden kohtaaminen olisi vääjäämättä edessä) sillä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Etkö muka löydä elämästäsi yhtä ainuttakaan asiaa, jonka vuoksi kannattaisi elää?
"Sanos muuta. Tuollaista työtä olen hakenutkin, mutta koska ulosantini on kehnohko, olen sangen epäsosiaalinen ja jännitän sosiaalisia tilanteita, niin tuollainen työ ei oikein luonteeltaan ole minulle sopivaa."
Minäkin jännitän sosiaalisia tilanteita, ja aikaisemmin vältin niitä viimeiseen asti. Sitten kuitenkin tavallaan pakon edessä hankkiuduin myyntityöhön, jossa noin puolet ajasta olen puhelimitse yhteydessä asiakkaisiin, ja puolet ajasta esittelen tuotteitamme myyntistandillä. Vieläkään en pidä esiintymisestä, enkä rakasta työtäni, mutta pystyn jo tekemään sitä punastelematta ja änkyttämättä. Kaikkeen voi siis tottua, jos vaan haluaa. Itse olen sitä mieltä, että mieluummin hankin kokemusta asiasta kuin asiasta, ansaiten samalla elantoni, kuin istun kotona harmittelemassa kohtaloani.
"Ilmailu olisi se mieluisin - se minkä ansiosta elämä on joskus tuntunut elämisen arvoiselta."
Eli jos et pääse lentämään, niin mikään ei tunnu miltään? Mielestäni tällainen käsitys ei voi olla muuta kuin vääristymä ihmisen ajattelussa. Jokainen voi ihan varmasti nauttia monistakin asioista elämässään, eikä yhden asian (kuten lentämisen) puuttuminen pilaa kenenkään elämää. Joka tapauksessa, olisiko jotain muuta kyseiseen harrastukseen liittyvää toimintaa, jossa voisit olle mukana? Tai voisitko harrastaa ilmailua muodossa tai toisessa, mutta sen verran harvemmin, että kustannukset pysyisivät kohtuullisempina? (Onhan vaikka kerran vuodessa parempi kuin ei mitään, ja silloin olisi kuitenkin suurimman osan ajasta jotain mitä odottaa?) Jos tämä ei ole mahdollista, niin olisiko halvempaa vauhdikasta harrastusta, joka korvaisi ilmailusta saamaasi hyvänolontunnetta?
Mielestäni asioihin löytyy aina hyviä tai vähintäänkin tyydyttäviä ratkaisuja, jos tosissaan yrittää. Se, että louvuttaa ja pyöriskelee itsesäälissä on aina loppujen lopuksi henkilön oma valinta.
"Siis itsemurha vaikuttaa mielestäsi järkevimmältä ratkaisulta? Mielestäni itsemurha on juuri tunnepohjalta tehty ratkaisu"
Epäilemättä, mutta tunteet ovat osa rationaalista päätöksentekoa. Minusta kärsimyksessä tai kärsivässä yrittämisessä ei ole mitään jaloa. Mielestäni sairaille vanhuksille ja muille elämäänsä uupuneille pitäisikin sallia eutanasia. Elämän arvo ei ole elämässä itsessään tai sen pituudessa vaan onnellisuudessa. Elämä on onnellisuuden väline eikä pakko tai velvollisuus.
Jos sijoittaa asian laajempaan mittaan ja kaivaa eteensä janan, johon on sijoitettu elämän synty maapallolla, ihmislajin synty ja yksilön elämä, niin helposti tulee tunne, että eihän tässä kokonaisuudessa ole muuta mieltä kuin itsekkään kokemuksen mieli. Elämän palvonta vaikuttaa sekä kulttuurisesti että geneettisesti määräytyneeltä uskonnolta.
"Kaikkeen voi siis tottua, jos vaan haluaa."
En oikein usko tuohon. Jokainen ihminen on omanlaisensa. Eikä ongelmani sitä paitsi ole niinkään se, etten haluaisi oppia asiakaspalvelutyötä, vaan se, etten saa mahdollisuutta asiakaspalvelutyön opettelemiseen.
"Eli jos et pääse lentämään, niin mikään ei tunnu miltään?"
Olen tätä monesti pohtinut. Kun ajattelen elämääni kymmenen vuotta taaksepäin, jolloin olin superahkera, yritteliäs ja hommat sujuivat, niin mikä tahansa työ tai virike tuntui mukavalta. Sitten kun vaikeuteni alkoivat, myös vaatimukseni alkoivat kasvaa. Mitä vähemmän sain ja mitä vähempään oli mahdollisuus, sitä enemmän halusin saada.
Kaipa tuossa asenteen muutoksessa on kyse katkeroitumisesta, siitä, etten suostu hyväksymään elämää sellaisena kuin se on, vaan vaadin siltä kompensaatiota. Nykyään olen todella aggressiivinen ja räjähdysherkkä. Muutos menestyvästä, kiltistä, ahkerasta ja tunnollisesta koulupojasta kapinoivaksi murjottajaksi on ollut melkoinen.
Välillä elämässäni on toivon hetkiä, todellista yrittämistä päästä eteenpäin, mutta koska yrittämisestäni ei ole seurannut mitään positiivista, vaan epäonnistumiset ovat seuranneet toisiaan, niin vähitellen olen lannistunut ja alistunut. Oma arvoni tuntuu vähäiseltä, eikä elämässäni ole makua.
Minun pitäisi ensiksi saada kehitettyä aivojeni koukeroihin edes sen verran itseluottamusta, että kokisin itse olevani arvokas ja jollekulle hyödyllinen. Vaikea on työnantajiakaan vakuuttaa, jos ei edes itseensä usko.
En tiedä, voisiko myös äänenkäyttöä muokata niin, että puheestani saisi paremmin selvää. Nyt toimiminen yhtään meluisammassa ympäristössä on minulle hankalaa. Onkohan puheen kehittämiseen maksuttomia julkisia palveluita?
"Elämä on onnellisuuden väline eikä pakko tai velvollisuus."
Elämä on onnellisuuden väline, ja se onkin ainut todistettavasti olemassa oleva onnellisuuden väline. Eli tietenkin kannattaa miettiä muutaman kerran ennen kuin sen heittää hukkaan. Olet ennen onnistunut olemaan onnellinen, vaikkeivät puitteet nähtävästi ole olleet paljoakaan sen loisteliaammat kuin nyt. Miksi et siis voisi löytää elämäniloa uudestaan?
"Elämän palvonta vaikuttaa sekä kulttuurisesti että geneettisesti määräytyneeltä uskonnolta."
Tietenkin ihmislajin (tai minkä muun lajin tahansa) selviytymisen kannalta on oleellista, että elämä nähdään arvokkaana asiana, jota on syytä vaalia...
"Eikä ongelmani sitä paitsi ole niinkään se, etten haluaisi oppia asiakaspalvelutyötä, vaan se, etten saa mahdollisuutta asiakaspalvelutyön opettelemiseen."
Minä olen aloittanut asiakaspalvelun opettelun Hesburgerin kassalta. Sinne ei ole suuria pääsyvaatimuksia. Toinen mahdollinen harjoitteluun soveltuva työpaikka olisi esimerkiksi jokin työ telemarkkinoinnin parissa. Mahdollisuuksia kyllä löytyy, jos haluat ne käyttää.
"Mitä vähemmän sain ja mitä vähempään oli mahdollisuus, sitä enemmän halusin saada. Kaipa tuossa asenteen muutoksessa on kyse katkeroitumisesta, siitä, etten suostu hyväksymään elämää sellaisena kuin se on, vaan vaadin siltä kompensaatiota."
Eli myönnät itsekin, että kyseessä on lähinnä irrationaalinen asenneongelma?
"--- mutta koska yrittämisestäni ei ole seurannut mitään positiivista, vaan epäonnistumiset ovat seuranneet toisiaan, niin vähitellen olen lannistunut ja alistunut."
Kuten jo aikaisemmissa kirjoituksissani mainitsin, olet ehkä asettanut tavoitteesi liian korkealle, jos et ikinä onnistu niitä saavuttamaan. Yritä korjata tavoitteitasi realistisemmiksi, niin voit tuntea onnistumisen iloa pienemmistäkin asioista. Tästä lähtee myös mainitsemasi itsetunnon kohotus.
"En tiedä, voisiko myös äänenkäyttöä muokata niin, että puheestani saisi paremmin selvää. Nyt toimiminen yhtään meluisammassa ympäristössä on minulle hankalaa. Onkohan puheen kehittämiseen maksuttomia julkisia palveluita?"
Mikään ei tule ilmaiseksi, ja sinun pitää ymmärtää, että olet itse vastuussa itsesi kehittämisestä. Tällaisia asioita on helppo harjoitella ihan itsekin. Tietenkin yksilöissä on eroa, ja kaikista ei ikinä tule huippupuhujia (kuten esimerkiksi minusta), mutta jo se, että hakeutuu toistuvasti tilanteisiin, joissa puhuminen ja esiintyminen on välttämätöntä auttaa paljon. Harjoittele puhumista tuttujen kuullen. Muista, että se mikä sinusta voi tuntua epäonnistumiselta, voi muiden mielestä olla ihan onnistunut "suoritus", eli pyydä palautetta. Tämä on pitkä tie (itsekin olen nyt tehnyt tätä myyntityötäni jo kolmisen vuotta, ja vieläkin monesti tunnen itseni tyhmäksi enkä saa sanaa suustani), mutta mitä sitä häviää, jos koettelee hieman itseään ja tekee itsensä vaikka välillä naurunalaiseksikin?
Ajatuksissasi on vissi järki. Minä ajattelen samankaltaisesti. Ongelma on vain se, että ideat eivät käytännössä toimi - olen kyllä kokeillut.
Yksi erinomaisen suuri käytännön vaikeus on se, etten siedä lainkaan valvomista. Olen mm. jakanut lehtiä ja tehnyt muutakin yötyötä. Lehtien jakaminen on puuhaa, jossa ei joudu kohtaamaan muita ihmisiä tai olemaan sosiaalisissa tilanteissa, mutta valitettavasti valvominen - vähänkin vajaat unet - tekevät minusta puolihullun muutamassa kuukaudessa. Postinjakajaksi en päässyt. Se olisi päivätyö. Ja sinne on kyllä hakemus jatkuvasti vetämässä.
Elämän mielekkyyttä ei voi huijata itselleen. Se pitää aidosti kokea. Siksi hyvätkään joillekin sopivat ideat eivät välttämättä toimi kaikkien kohdalla. Miten esimerkiksi postinjakajasta edetään luovaan ammattiin, jossa saa käyttää vilkasta mielikuvitusta?
Tuntuu aika ankealta aloittaa "jostain", jos mahdollisuudet selvitä eteenpäin kohti palkitsevaa työtä ovat hyvin pienet tai jos niitä ei ole.
Toiveikkuus ilman silloin tällöin tupsahtavia palkintoja syventää itsetuhoisuutta. Toiveikkuus uuvuttaa. Viisaampaa on tappaa itsensä kuin valita kärsimys tekemällä turhan toivon työtä.
Samat ongelmat minullakin; yötyö ei pitemmän päälle toimi, sillä yöllä on vaan pakko nukkua, kun nukuttaa niin kamalasti. (Harvoin olen edes baarissa onnistunut olemaan yli kahteen asti yöllä.) Ja luovaan ammattiin tässä yritän minäkin suunnistaa, kaikkien näiden mutkien kautta :)
Minä olen sitten nähtävästi tähän mennessä onnistunut "huijaamaan" itselleni elämän mielekkyyttä. Tai itse koen, että elämä on ihan oikeasti mielekästä. En usko että olen luonnostani erityisen positiivinen luonne, mutta olen vain sitkeällä työllä onnistunut istuttamaan tämän ajatuksen päähäni.
Keksin itselleni aina uusia haasteita, jotka eivät vaadi mitään tiettyä lopputulosta ollakseen onnistuneita, vaan jo heittäytyminen mukaan haasteeseen on onnistuminen. Muutto ulkomaille on yksi hyvä projekti (tosin aika rankka sellainen), josta saa elämänkokemusta, oppii sopeutumaan uusiin tilanteisiin, ja arvostamaan ihan uudella tavalla sitä mikä on Suomessa hyvin. Ja työ- tai opiskelukokemus ulkomailla näyttää lisäksi useimmiten hyvältä ansioluettelossa, kun/jos sitten palaa myöhemmin takaisin Suomeen.
Ei tarvitse eikä kannatakaan olla liian toiveikas tai yltiöoptimistinen, mutta ennen kuin nyt menet vetämään ranteesi auki, niin suosittelen heittäytymistä uusiin tilanteisiin, joista voit saada ihan kokonaan uutta näkökulmaa asioihin. Siinä ei häviä mitään, sillä itsensä ehtii tappamaan vielä myöhemminkin, jos se sitten vielä tuntuu hyvältä ratkaisulta...
Olen lukenut ketjun ja olen kommentoijan kanssa samaa mieltä. Tässä menee ihan sanattomaksi. Ensin sitä ymmärtää sinua ja on myötätuntuinen, mutta ketjua eteenpäin lukiessa alkaa suu loksahtamaan auki, mitä helkkaria!
Itse olen alkoholistiperheen lapsi ja mieheni hyvin toimeentulevasta perheestä. Olen opiskellut itselleni kaksi ammattia, viimeisen kolmen lapsen äitinä. Nyt minulla on akateeminen loppututkinto ja työskentelen koulutusta vastaavassa ammatissa.
Kuun puolivälissä palkkaa odotellessa saldo on yleensä lähellä nollaa. Kuukausi on kyllä taas eletty ja kaikki maksut saatu maksettua. Mielestäni kaikki on siis hyvin. Kesälomarahoista saadaan kyllä tehtyä perheen kanssa joku matka. Tänä vuonna kahdeksi yöksi viroon (viisi henkeä). Ei ole säästelty eläkemaksuja, mutta arjesta selvitty ja lapset saaneet harrastaa haluamaansa. Kaikki siis hyvin.
Sinun ongelmasi on se, että vaatimuksesi ovat utopistiset ja epärealistiset! Herää tähän maailmaan. Sinun pitäisi kyetä totetuttamaan akateemisia unelmiasi ja samalla saada suuria summia rahaa. Elämä on ihan totista tekemistä ja vain toimimalla saavuttaa jotain. Tosiasia on myös se, että ihan tavallinen kaduntallaaja ei kykene sijoittamaan 10 000 harrastuksiinsa vuodessa. Minäkin voisin nyt itkeä, että haluan joka vuosi tehdä maailmanympärysmatkan ja harrastaa ratsastusta omalla tallilla. Koska tähän ei ole mahdollisuutta olen surullinen ja elämässäni epäonnistunut. Voi hallelujaa!
Luin vastauksiasi ja lainauksiesi käyttöä vastatessasi. En tiedä oletko lukenut Björkqvistin avoimen kirjeen vankilasta. Lainaukset ja niihin liittyvä vastaustyyli tuntuivat minusta hyvin samankaltaisilta. En väitä että teillä olisi mitään yhteista missään mielessä, mutta tuo vastineiden kirjoitus lainausmerkkeineen ja valikoidut lainaukset vastauksineen saivat minussa aikaan kylmiä väreitä.
missä ei ole mitään negatiivista - päinvastoin.
Häneltä kuitenkin puuttuu elämänilo. Missähän sitä jaettaisiin, hopeatta ja kullatta?
Ehkä Pienen miehen kannattaa ensin etsiä katoamattomia aarteita, niin kaikki muukin hänelle annetaan.
koska olet sekä elitistinen snobi että pummi. On siinä vaika yhdistelmä ihmisen luonteessa etten paremmin sano.
Asiahan on niin että jokainen on elatusvastuussa vain itsestään. Tilanne muuttuu kun pappi sanoo aamen ja lapsia pyörähtää perheeseen, ei ennemmin. Tyttöystäväsi on kiltti ihminen joka jo nyt näemmä elättää sinua ja kustentelee ruokiasi ja elämisiäsi, mutta sehän ei sinulle riitä. Ei, pitäisi vielä ymmärtää järjestää sirkushuvejakin. Olet kateellinen tyttöystäväsi (hänen itse työllään ansaitsemistaan) rahoista ja haluaisit että niillä kustannetaan kivaa sinullekkin. Olet oikein laskeskellut että paljonko tämä mahd. saa säästöön, ehkä pian varastat hänen nettipankkitunnuksensa että pääset tarkastamaan asian?
Pummi on pummi ja loinen, vaikka olisi omasta mielestään kuinka akateeminen ja sivistynyt siksi oikeutettu saamaan elämän hetelmät ilman työtä. Sääliksi käy tyttöystävääsi, jolla ei taida olla hajuakaan minkä käärmeen kanssa leipäänsä jakaa.
..ikäluokkiin, jolloin 2 3:sta alkoi olla ylioppilaita ja mentiin ikäänkuin putkessa automaattisesti yliopistoon, vaikka ei ollut hajua mitä isona tekisi. Koko koulusysteemihän oli/on osin poskellaan siten, että akateeminen koulutushan on pohjimmiltaan tiedeuralle aikovan tutkijakoulutus eikä massakoulussysteemi, vaikka se sellaiseksi esim.hallintoaloille aikoville 'vinksahti'. Koska valinnanvapaus oli suuri, voi tutkinnon tehdä vaikkapa aineilla filosofia, tähtitieteen perusteet ja lisänä jotain vastaavaa. Maailman muuttuessa markkinataloudeksi näille 'viisastelijoille' vain ei tahdo löytyä maksajaa. Ja erityislahjakkuudetkin (mahdolliset väittelijät) joutuvat aluksi pätkätöihin. Elikkä mahdollisuus akateemisesta 'suojatyöpaikasta' muodollista koulutusta suorittamalla on maailman muuttuessa mennyt.
Nyt on vahvoilla ne, joilla on jokin tarvittava taito mitä muilla ei ole. Talonpoikaisjärki (selvä) ja käytännön logiikka riittävät, ei akateemisuus ole oleellista. Yksi esimerkki on nykyautojen ajotietokoneet ja niitten viat. Ja niitä tulee riittämään kun kontaktit syöpyy. Viat haetaan testerillä, mutta vika ei tietenkään ole siinä, mitä laite näyttää, vaan tilanne vertautuu siihen kuin löisi kärpästä lennosta, lentää vielä mihin lentää ja törmää jonnekin, ja tehtävänä on jäljittää ketjussa taaksepäin missä se sätkynsä sai. Ja joka tilanne on mahdollisesti erilainen. Asentaja, joka tekee homman ilman tuntien tupeksimista on kyllä arvokas autoliikkeelle.
Se muutoksesta. Kun luin ketjua, niin ymmärsin että vaivanasi on peritty tai muualta tullut jonkinlainen 'taiteilijamielenlaatu', joka ei tuu onnelliseksi kaurapuurosta kuten meidän possu tai minäkin(!) joskus. Toisaalta vaivaa (fyysistäkin) ei ole diagnosoitu niin isoksi, että siitä saisi jonkinlaisen invaliditeetin (johtuuko kulttuuristamme ja perinteestä, mutta aivan helposti niitä ei saa, jotta joukkoon ei pääsisi pummeja myös). Varo vähän synkkinä hetkinä luomiasi analyysejä, joissa on ajoittain lievää hapantumisen meininkiä: "..tunne on osa rationaalista päätöksentekoa..". (Se Jokelan sälli teki myös analyysin viime marraskuussa.) Muut edellä ovat ehdotelleet mitä pitäisi tehdä, en arvaa tässä mitään kun et ole paljastanut opiskelualaasi, Ilmailu edellyttää jonkinlaista matemaattista mieltämiskykyä. Onko tietokone vain netin katseluväline, vai luetko kenties tietotekniikkalehtiä. Onko käytännön kätevyyttä vai onko enempikin rajotteita fysiologisesti.Yhdellä tuntemallani menisi kirjastosa hyvin, mutta nivelet kipeytyvät kirjalaatikoiden nostelusta.
Nykyinen tyttöystäväsi ei anna Sulle rahaa, sanot että kestätköhän sitä..ja toisaalla sanot ettet haluakaan. Eli missä pihvi. On ok, ettei anna, velkaantumisesi hiertäisi suhdetta kuitenkin. Voi olla että tyttöystäväsi on hienompi luonne kuin tajuatkaan; tarvitset hetkittäin tukihenkilön ja naisesi vaistoaa sen eikä vetäydy kuten luulisi, vaan päinvastoin haluaa olla lähelläsi. Ja jostain syystähän olette aloittaneet vuosi sitten, et Sinä hänelle pelkkää ilmaa ole. Mistä löytäisit sijalle toisen samanlaisen muuten kuin virallista tietä terveyspalveluista kenties. Se että Teillä on mahdollisuus olla omissa luukuissanne halutessanne on hyvä asia.