Olimme ystävieni kanssa iltaa istumassa. Omasta erostani jonkun mielestä jo vuosi, vaikka se minusta tuntuu vielä eiliseltä. Mies löysi uuden ja edelleen sattuu. Seurueeseemme kuului minulle hieman uudempi tuttavuus jolla erosta vasta kolme kuukautta, hänellä mies myös löysi uuden. Tuntui pahalta seurata hänen menoaan, jatkuvaa "miehen" iskemistä ja välillä hän kävi salaa itkemässä. Minä sen huomasin, mutta hänen parhaat ystävänsä eivät. Minulle he sanoivat, että katso Annesta mallia, noin jatketaan elämää, paskat entisistä. Minusta ei näyttänyt hyvältä ja lähdin lopulta kotiin. Mietin bussissa, että miksi he eivät huomaa, että tällähetkellä ehkä paras apu olisi kuitenkin se olkapää johon saisi itkeä. Miksi eroa ei saisi surra, vaikka ex-puoliso sitä ei teekkään. Olen antanut itselleni ja lapselleni oikeuden suruun, joskus se varmasti helpottaa, mutta ei ihan vielä. Anne, soitan sinulle huomenna, koska uskon, että sinullekin tekee hyvää antaa itsellesi oikeus suruun, ei keinohymy ole aina se paras palkinto, edes ystävien kanssa. Heidän velvollisuus on myös hyväksyä se, että sinusta tuntuu pahalta. Miksi me emme sitä huomaa?
itkupilllille
ei ole tilaa
3820
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Omasta erostani on nyt puoli vuotta ja osa ystävistä selvästi odottaa minun olevan ihan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Surua ei haluta käsitellä ja joudun näyttelemään "reipasta" niillekin ystävälle, joiden kanssa on kuljettu jo pitkä matka yhteistä taivalta. Se on raskasta. "Eromaailmani" on liian kaukana heidän maailmastaan. Olen iloinen heidän onnestaan.
Olisi helpompi jakaa näitä omia ajatuksiaan, jonkun saman kokeneen kanssa. Minä en eilen lähtenyt baari-kierrokselle, vaikka minulla olikin se harvinainen vapaailta (lapset isällä). Olisin joutunut lähtemään yksin, kun ystävät viettävät aikaa perheidensä kanssa (niinkuin minäkin olisin ennen tehnyt).
Minulla sama juttu, kavereiden mukaan pitäisi mennä baanalle ja unohtaa ex-retku. Ystävät eivät jaksa ymmärtää, miksi lähden kesken illan pois, kun vientiäkin olisi. He eivät ymmärrä, että en ole vielä valmis, minulle ero oli kuitenkin niin kova asia ja lapsille myös. En jaksa pitää keino hymyä yllä koko iltaa, kun ahdistus painaa. En ole koskaan ollut mikään monojalka ja miksi minun pitäisi sellaiseksi tulla, vain sen takia että uusi löytyisi, kun entinenkin saa minut vielä kyyneliin.
he eivät ole eronneet pitkästä suhteesta? siihen liittyy aina suru ja viha... jopa jättäjän kohdalla. unelmien ja haaveiden menettämistä minä ainakin surin ja minä siitä suhteesta lähdin(eron syy oli väkivalta ja toiset naiset).
pitkään olin yksin, kun en uskaltanut uuteen parisuhteeseen lähteä. aikansa se ero suru viepi, mutta onneksi elämä kuitenkin voittaa...