Olen vasta kihloissa, tavallaan onneksi, mutta tämä siirtymävaihe tuntuukin aika vaikealta. Sormuksien oston jälkeen minua on alkanut epäilyttää koko touhu.
Seurustelun alkuvaiheissa toinen osapuoli oli herkempi totemaaan, ettei tästä mitään tule jne. mutta minä olin sinnikäs. Nyt, kun toinen on vakuuttunut haluavansa naimisiin asti, minä tunnen outoa vierautta. Esim. suuteleminen rakkaan kanssa tuntuu oudolta. Seksiä ei ole ollutkaan kihlautumisen jälkeen, olosuhteiden takia.
Mistä tässä oikein on kysymys? Onko valittuni kuitenkin väärä ihminen minulle? Vai onko tämä sitä sitoutumiskammoa? Tai pelkoa tuntemattoman edessä?
En todellakaan halua tuottaa kihlatulleni pettymystä ja vetäytyä pois tuosta vain. Takaraivossa on aavistus, että tämä tunnetila on vain väliaikainen, miten olisin yhtäkkiä lakannut rakastamasta häntä, jolle olen kymmeniä kertoja sanonut rakastavani häntä aina.
Toisaalta on hämmentävää, kun nyt en koe, että voin vilpittömästi edes lausua noita sanoja.
Tiedä, että avioliitossa ja pitkässä suhteessa yleensäkin tahto ratkaisee. Tahdonvoimallako pääsen yli näistä ajatuksista?
Seurustelun alkuvaiheissa toinen osapuoli oli herkempi totemaaan, ettei tästä mitään tule jne. mutta minä olin sinnikäs. Nyt, kun toinen on vakuuttunut haluavansa naimisiin asti, minä tunnen outoa vierautta. Esim. suuteleminen rakkaan kanssa tuntuu oudolta. Seksiä ei ole ollutkaan kihlautumisen jälkeen, olosuhteiden takia.
Mistä tässä oikein on kysymys? Onko valittuni kuitenkin väärä ihminen minulle? Vai onko tämä sitä sitoutumiskammoa? Tai pelkoa tuntemattoman edessä?
En todellakaan halua tuottaa kihlatulleni pettymystä ja vetäytyä pois tuosta vain. Takaraivossa on aavistus, että tämä tunnetila on vain väliaikainen, miten olisin yhtäkkiä lakannut rakastamasta häntä, jolle olen kymmeniä kertoja sanonut rakastavani häntä aina.
Toisaalta on hämmentävää, kun nyt en koe, että voin vilpittömästi edes lausua noita sanoja.
Tiedä, että avioliitossa ja pitkässä suhteessa yleensäkin tahto ratkaisee. Tahdonvoimallako pääsen yli näistä ajatuksista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuuntele sisintäsi, kyllä sinä tiedät haluatko jatkaa vai et. Jos siellä on hitunenkin epäilystä ette ole toisillene ne oikeat.
Pitkissä suhteissa ei pelkkä tahto riitä. Pitää olla sitä rakkautta. Kun on rakkautta, ei epäile tekojaan eikä näe ketään muuta. Olet mennyt juuri kohloihin ja sinun pitäsis olla onnellinen ja suunnitella innoissasi tulevaisuuttasi miehesi kanssa. Jotain on vialla kun mietit täällä onko hän se oikea. Älkää ainakaan naimisiin heti menkö. Katselkaa rauhassa ja ottakaa selvää tunteistanne ja haluistanne. Kun se oikea sattuu kohdalle, sitä ei todellakaan tarvitse miettiä ja kyseenalaistaa onko näin. Sen tietää sisimmässään.
Pitkän suhteen perusedellytyksiä on toisen arvostaminen ja rakastaminen juuri sellaisena, kuin hän on. Jos sydämessäsi epäilet ja asia vaatii jo nyt tahtomista, ette välttämättä ole toisillenne juuri ne oikeat.
Totta on se, että avioliiton kynnyksellä epäilee. Että suhde on koetuksella, miettii, onko se toinen sittenkään juuri se, jota on aina halunnut. Mutta avioliitto on loppujen lopuksi paperi. Se ei muuta mitään. Olette edelleen ne samat ihmiset, jotka olette ennen avioliittoakin. En väheksy avioliittoa, sehän on lupaus elää toisen kanssa ikuisesti, myötä ja vastamäessä. Korostan silti sitä, ettei avioliitto muuta teitä ihmisinä.
Onko silti parempi luovuttaa ennen häitä vai kohta häiden jälkeen? Tahto ei yksin riitä!! Ja voin sanoa sen kokemuksen syvällä rintaäänellä! =)
Lopahtiko siis kiinnostus, kun sait mitä halusit?
Ensin olit sinnikäs ja taivuttelit toista jatkamaan ja kun sait kihlasormuksen mukana sitoumuksen, niin nyt ei enää kiinnostakaan. Havitteletko siis sellaista suhdetta, jossa pitää olla jännitystä ja epävarmuutta, että mielenkiintosi säilyy?
Tuli vaan mieleen, mutta mietippä tältäkin kannalta...