Olemme olleet yhdessä pian neljä vuotta, asuttu saman katon alla 3 jä häätkin ovat suunnittella ensi kevääksi. Mutta jotenkin on viime aikoina alkanut tuntua siltä, että onko tämä suhde sitä mitä haluan. Tiedän kyllä että arkea on jokaisessa suhteessa ja meilläkin ollut sitä jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin en enää halua miestäni. harrastamme vielä seksiä välillä hyvinkin usein mutta minulle se on nykyisin lähinnä fyysinen akti. Johtunee kai siitä etten tiedä rakastanko häntä, tai mistä sen tietää rakastanko. Välitän kyllä, enkä oikein osaa kuvitella elämää ilman häntä, mutta onko se vain läheisriippuvuutta?
Lisäksi mies on kiltti (ainakin kuvitelmissani), ja olen tähän mennessä ollut se tempperamenttinen ja yrittänyt korjata käytöstäni. Nykyisin olen vain alkanut huomaamaan, että en kai yksin riitele ja on toisessakin ne omat huonot puolensa, tuntuu vain että hän näkee huonoja puolia vain minussa.
Tiedän myös että hän olisi hyvä isä lapsillemme(nekin suunnitteilla), asettaa minut harrasteiden ja kavereiden edelle, ei oikeastaan juo, omaa hyvän koulutuksen ja ammatin.
Eli suhteessamme ei kai ole isompia ongelmia, en vain tiedä onko tämä minua varten, mistäs sen tietäisi? kokemuksia?
Lisäksi mies on kiltti (ainakin kuvitelmissani), ja olen tähän mennessä ollut se tempperamenttinen ja yrittänyt korjata käytöstäni. Nykyisin olen vain alkanut huomaamaan, että en kai yksin riitele ja on toisessakin ne omat huonot puolensa, tuntuu vain että hän näkee huonoja puolia vain minussa.
Tiedän myös että hän olisi hyvä isä lapsillemme(nekin suunnitteilla), asettaa minut harrasteiden ja kavereiden edelle, ei oikeastaan juo, omaa hyvän koulutuksen ja ammatin.
Eli suhteessamme ei kai ole isompia ongelmia, en vain tiedä onko tämä minua varten, mistäs sen tietäisi? kokemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä missään nimessä mene naimisiin jos yhtään epäröit.
Eihän teillä mikään kiire ole, ei myöskään lasten hankkimisessa.
Parempi katsoa kuin katua. Selvitä tunteesi itsellesi että mahdollisella avioliitollanne olisi vakaa perusta.
Ei oikein hyvältä kuullostanut vai olisiko häästressi jo iskenyt.
Itse menen piakkoin naimisiin 10 kk seurustelun jälkeen enkä epäröi hetkeäkään.
Eikä tämä ole mikään teinisuhde. Olemme molemmat aikuisia ihmisiä ja monet kolhut koettu elämän varrella.
Onnea sulle. Kyllä se siitä kirkastuu,suuntaan tai toiseen. Opetelkaa puhumaan, riitelemisellä ei pitkälle pötkitä. Vain sinä tiedät vastauksen kysymykseesi.
hieman symbioottiselta persoonallisuudelta omalta osaltasi. Siihen sisältyy aina myös jonkin verran läheisriippuvuutta. Tyyppillistä symbioottiselle luonteelle on juuri tuo seksuaalisuuden katoaminen kumppania kohtaan ja lisäksi se, että haluaa omaa tilaa ja tavallaan tarvitsee etsiä itseään.
Ehdottomasti et mene naimisiin! Selvitä tuntees ja puhu miehes kans.
WTF symbioottinen persoonallisuus??!! Eikö jokainen oikeasti kumppaniinsa rakastunut koe sen symbioosivaiheen? Normaali rakastuneen parin parisuhteen kehitysvaihe, anyone? Ei kai se maksimissaan pari-kolme vuotta kestävä vaihe tee persoonallisuudesta kokonaan symbioottista tai läheisriippuvaista?
Mulla saman kaltainen tilanne tuossa muutamia kuukausia sitten... Kaikki oli ihan jees, ei mitään elämää suurempia ongelmia suhteessa, mutta silti en ollu tyytyväinen. Enkä ole hetkeäkään katunut että otin ja lähdin suhteesta. Vaikka sinkkuna nyt elelenkin niin ainakin olen paljon tyytyväisempi niin itseeni kuin elämään yleensä. En usko että kannattaa tyytyä että kaikki on ok, jos se jokin vaan tuntuu puuttuvan! Elämää ei kannata tuhlata ihan kivaan...
Sairaus vei suteeni karille ex-mieheni jätti kun sairaalahoidossa ja ei tukenut minua,vaan päätyi.Miehiin ei voi todelakaan luotaa olen sen huomannut.En enää tule koskaan olemaan kenenkään kanssa ettei pettyä.Sillä tulen aina rakastamaan ex-mistäni vaikkahän ei ymmärrä minua.Olemme kihloinnsa hän otti sormuksen pois kun olin sairalassa.mieti tarkaan ennenkun teet päätökset.ettei tavitse katua sitten.
älä missään nimessä naimisiin ryntää.
Itselläni samanmoinen tilanne, ollaan parisen vuotta yhdessä asuttu ja seurusteltu nelisen vuotta. Suhde ollut enemmän tai vähemmän epävakaata, mutta keväällä menimme kihloihin. Jotenkin kuvittelin että kyllä tämä tästä, kun yhteen muutetaan, ja kyllä tämä tästä kun kihloihin mennään (itse siitä puhuin, mies epäröi mutta kihlat hänen idea). Ja nyt tuntuu että ei helvetti eihän tästä mitään tule. Itse hoidan kaiken kotona: tiskit, imuroinnit, pyykit, ihan kaiken! Mies ei evää täräytä vaan kokee netissä surffailun ja pokerin pelaamisen&kaljan juonnin tärkeämmäksi. Olen nyt alkanut miettimään elämää yksin, ja ei suoraan sanottuna hullummalta tunnu. Omat paskat olen valmis siivoamaan mutta toisen jälkien ainainen korjailu ottaa luonnon päälle. Asioista on turha puhua, mies on aikuinen ja käyttäytyy kuin teini, jolta äiti kysyy että voisitko viedä ne hikisukat EDES KERRAN sinne pyykkikoriin niin MINÄ voin ne sinulle pyykätä ja laittaa kaappiin, voisinko vielä kenties pukea ne päälle aamulla? Eli helvetin rasittavaa, mistään asioista ei voida edes puhua koska hän ei ole valmis kuuntelemaan vaan kertoo ongelman sanottuani, miten tämä asia hänen mielestään OIKEASTI on. Jos riitelemme niin eipä tietenkään hänessä vikaa ole. Omat vikani ja puutokseni olen kyllä kuullut kerran jos toisen. Otimme yhteisen koirankin omasta aloitteestani, hän on enemmän kissaihmisiä, ja kappas vaan, tietenkin hän tietää nyt enemmän koirista ja kasvatuksesta, kuin minä. Alituista aliarviointia ja sitten ei muka tajuta jos pahoitan mieleni. Lohduttaa hän ei ikinä ole osannut, eikä koe siihen alentuvansakaan, vaikka itse olisi tieten tahtoen mieleni pahoittanut. Joten olen päätellyt suhteemme perustuvan omaan selkärangattomuuteeni ja siihen, että pelkään päästää irti "pitkästä" suhteesta. Kerran jo erota yritin mutta en oikeen enää muista mikä nyt niin ihanaa sitten olikaan, että päätimme jatkaa. no, se ihanuus on kyllä rapissut. Hyviä hetkiä on myös, tietenkin, mutta jokin pieni ääni takaraivossa sanoo että ehkä tämä ei ole minua varten. Anteeksi vuodatus, mutta tällä hetkellä olen vain niiiin kyllästynyt ja pettynyt ja toivoisin olevani jossain muualla, yksin ja rauhassa.
Kuulostaapa liiankin tutulta! Melkein kuin oisin itse kirjoittanut viestisi. Meillä vaan erona, että olemme olleet kaksi vuotta yhdessä ja asuneetkin melkein sen saman verran yhdessä. Emme tosin ole kihloissa (onneksi), eikä sitä koiraakaan vielä ole ilmestynyt kotiimme. Miehelläni kanssa tärkeintä vain omat asiat ja menot. Minun kanssa ei kiinnosta tehdä yhtään mitään. Ja jos jotain joskus teemmekin yhdessä, se ei tunnu miltään ja yleensä alkaa riitely jostain. Suhteemme kunnossapito ei häntä kiinnosta käytännössä pätkääkään, olen hänelle vain itsestäänselvyys. Myöskään mieheni ei osallistu vapaaehtoisesti kodin ylläpitoon, ei mielellään edes käskettäessä vaan suuttuu sen sijaan. Itsekin paloin tuossa kuukausi sitten niin loppuun, että meinasin heittää hänet pihalle. Ilmeisesti aivan samoista tiedostamattomista syistä kuin sinäkin annoin hänelle vielä mahdollisuuden. Mutta kuten arvata saattaa elämä jatkuu samanlaisena, yhtenä harmaana massana, vaikka sinne maailman tappiin asti. Mieheni kyllä on sitoutunut minuun ja haluaa perustaa perheen joskus ja sitä rataa, mutta itseäni ei kiinnosta haaveilla tällaisia hänen kanssaan. Perhosetkaan eivät lennelleet vatsassa alkuaikoinakaan, vaan kaikki rullasi vaan jotenkin luonnollisesti suhdettamme eteenpäin. Olen alkanut haaveilla ja suunnitella elämääni todella itsekkäästi eteenpäin tulevaisuuden suhteen. Suunnittelen kokoajan jotain irtiottoa muualle, tulevan ammatin ja mahdollisen muuton joskus ulkomaille, joka ollut siis haaveenani pidemmän aikaa. Mutta en tiedä, mistä löytää rohkeutta omien haaveiden toteuttamiseen. Tuntuu vaan, että ainakun yrittää jotain tärkeää niin päätyy joko umpikujaan tai kokonaan väärälle tielle. Ja ikuinen noidankehä jatkuu. Tässä oli siis lisää vuodatusta.
..jotenkin tuntuu tosiaan että se "tärkein" on jäänyt puuttumaan, voisihan tässä elellä hamaan loppuun asti ja kiristellä hermojaan, suuttua ja leppyä ja huomata kohta taas että eihän tässä mikään ole muuttunut sittenkään (vaikka muutosta luvataan, jos riitelemme pahemmin jostain asiasta). Perhosia ei todellakaan ole vatsassa liiemmin tuntunut, kaikki myös meillä vaan rullasi eteenpäin alkuajoista lähtien. Tuntuu hölmöltä tässä vaiheessa alkaa pakittelemaan, mutta ikinä en halua löytää itseäni siitä tilanteesta että pitäisi alkaa avioeroa ottamaan ja lasten huoltajuudesta taistelemaan. Jotenkin syyllistän itseäni myös tästä tilanteesta; miksi olen vaan jatkanut suhdetta vaikka tunnen ettei hän ole se oikea, menin vielä kihloihinkin jne.