Olemme seurustelleet mieheni kanssa 5 vuotta,ja olleet kihloissa vuoden. Olen 21-vuotias ja hän on ensirakkauteni, tukipylvääni, paras ystäväni. Jo pitkän aikaa en ole halunnut hänen kanssaan seksiä, en suudella, olen vain väkisin välillä näin tehnyt. Tuntuu että tunteeni häneen ovat hävinneet, jotain väliltämme kuollut. Olin niin nuori tyttö kun aloimme seurustelemaan, että ehkä olen muuttunut.
En ole koskaan asunut yksin, muutin hänen kanssaan suoraan kotoa yhteiseen asuntoon. Kaikki tämä muutos pelottaa, en ole varma rakastanko häntä enää vai en, enkä tiedä ja osaa sanoa hänelle että jätän hänet, koska kun olemme puhuneet tästä asiasta, hän menee aivan pois tolaltaan, pelkään että hän masentuu uudelleen ja hän sanoo ettei enää pystyisi tekemään mitään jos hänet jättäisin. Pelkään että hän satuttaa itseään.
Olen aivan hajalla, en tiedä mitä tehdä tai ajatella. Kohtalotovereita, vertaistukea?
En ole koskaan asunut yksin, muutin hänen kanssaan suoraan kotoa yhteiseen asuntoon. Kaikki tämä muutos pelottaa, en ole varma rakastanko häntä enää vai en, enkä tiedä ja osaa sanoa hänelle että jätän hänet, koska kun olemme puhuneet tästä asiasta, hän menee aivan pois tolaltaan, pelkään että hän masentuu uudelleen ja hän sanoo ettei enää pystyisi tekemään mitään jos hänet jättäisin. Pelkään että hän satuttaa itseään.
Olen aivan hajalla, en tiedä mitä tehdä tai ajatella. Kohtalotovereita, vertaistukea?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Totta hemmetissä olet muuttunut, jos lapsena on suhde alettu, mutta juttusi on ihan teiniä edelleen. Jos et kerran halua olla yhdessä kaverin kanssa, niin muutat muualle. Ja tuo että pelkäät tyypin satuttavan itseään. Kamoon se on 16-vuotiaiden hommaa. Aikuiset menevät baariin ja löytävät uuden onnen.
Toinenvaihtoehto on, että venailet siinä parikymmentä vuotta ja jätät sitten vasta. Ihan oma valinta.
no niin,kiitos hirveästi. Voit miettiä, että mitä viestissäni luki, pyysinkö tuollaista arvostelua ja haukkumista vai tukea ja keskustelua asiasta?
Neuvoksi sulle, että ei kannata sanoa mitään jos ei ole hyvää sanottavaa.
Yleensä en koskaan vastaa täällä oleviin viesteihin, tykkään vaan lueskella muitten ihmisten ajatuksia. Nyt vaan sattui viesti kuulostamaan niin tutulta, kuin omasta elämästäni, että oli aivan pakko vastata.
Meillä alkoi suhde tyttöystäväni ollessa nuori, ehkä liiankin nuori näin jälkikäteen ajateltuna. Alkuun ajattelin hyvin skeptisesti suhteen tulevaisuutta juuri tytön nuoren iän vuoksi. Kuitenkin aika näytti, että kyseinen tyttö oli fiksu ikäisekseen ja suhde kestikin yli 5 vuotta.
Alkuun kaikki oli todella hyvin, mitä nyt pieniä riitoja aina välillä. Kaikki kuitenkin sovittiin ja onnellisia oltiin. Kuitenkin ajan myötä kaikenlainen läheisyys ja hellyys katosi. Ensin loppui seksi, sen jälkeen suudelmat ja viimeiseksi halaukset. Loppujen lopuksi olimme kuin kavereita. Johonkin oli kadonnut se kaikki rakkaus. Monta kertaa eroa yritettiin, ja lopulta se onnistui. Muutin vihdoin ja viimein omaan asuntooni. Sydän olisi vielä halunnut jatkaa, mutta järki yritti monta kertaa takoa päähän elämän realiteettejä.
Kärsin suhteen loppuvaiheessa jonkinlaisesta alakuloisuudesta, joka varmasti johtui vaikeasta tilanteesta, soutamisesta ja huopaamisesta, jäämisestä ja eroamisesta. Nyt ero on jo takana, mutta vaikeaa silti vielä on. En koe, että olisimme väärän päätöksen tehneet. Ehkä vaikeinta on kuitenkin yksinäiset illat, ei ole juttukaveria, koiria. On vaan telkkari ja tietokone. Kova usko on, että tämä olo menee ohi. Kuitenkin on suuri muutos jäädä aivan yksin lähes kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen.
Entinen tyttöystäväni ja avopuolisoni on kuitenkin ehkä maailman hienoin ihminen, tuntuu äärettömän pahalta, ettemme loppujen lopuksi tulleet keskenämme paremmin toimeen kuin ystävinä. Näin eron jälkeen on vaikeaa soittaa tai käydä hänen luonaan. Viime aikoina tosin olen joutunut muuttoasioiden takia pakostakin soittamaan ja käymään. Haluaisin pitää paljon yhteyttä, mutta en oikein tiedä kuinka hän asiaan kuitenkaan suhtautuu. Eron aikana sovimme, että ystäviä olisimme jatkossakin. Toivon oikeasti, että näin myös käy.
Tälläinen oma pieni tarinani. Erosta on vielä niin vähän aikaa, että vaikealta tuntuu kirjoittaa. Mutta haluan silti. Mitään neuvoa en oikein osaa antaa sinun tilanteeseesi, ikävä kyllä. Mutta kohtalotovereita on...
Kiitos viestistäsi. Ero taitaa tosiaan meilläkin olla edessä, ja harmittaa todella paljon koska mieheni on myös aivan ihana ihminen, huolehtii, huomioi jatkuvasti ja kohtelee mua todella hyvin. Tuntuu niin pahalta, kun hän ei tunne että rakkaus olisi kadonnut, olen se jättävä osapuoli, ja huolehdin oman suruni keskellä myös hänen olostaan ja voinnistaan, vaikka ei pitäisi, on tässä itselläkin kestämistä näin pitkän suhteen jälkeen.
Pelkään ja mietin itsekin niitä yksinäisiä iltoja, surua ja sitä että täytyy mennä yksin nukkumaan yksinäiseen asuntoon..
Itselläni meni muutama ensimmäinen yö aika huonosti nukkumisen suhteen, mutta hiljalleen olen saanut taas nukuttua ilman jatkuvaa heräilyä. Vielä tämä uusi koti ei tunnu kodilta, mutta ajan myötä alkaa varmasti tuntumaan. Tuntui eilen tosi pahalta käydä vanhassa kodissa, jotenkin tuli sellanen olo että tänne minä kuulun. Onneksi yhteisiä koiria olen saanut majoittaa täällä, maailman tärkeimpiä eläimiä kun ovat. =)
Jotain positiivista olen jo tästä muutosta huomannut olevan. Olen alkanyt syödä hieman terveellisemmin, olen mielestäni sisustanut uuden kämppäni hienosti ja pesen pyykkejä, tiskaan ja imuroin vaikka kukaan ei käske...=) Pieniä asioita, mutta sellaisia joista saa hyvän mielen. Tulee sellainen olo, että kyllä minä pärjään.
Viikko meni, ennen kun "annoin itselleni luvan" itkeä. Yritin vaan olla koko muuton ajan vahva, että muutto saataisiin tehtyä. Tiesin, että puolisolla oli myös vaikeaa, ja yritin samalla olla kai jonkinlaisena esimerkkinä.
heh, vaihtui näköjään vahingossa nimimerkkikin. =) Kesäpoika tai kesämies... sama asia. =)
Päätöksiä en ole tehnyt. Mutta ei tätä loputtomiinkaan voi jatkaa...
16-v yhdessä, 2 lasta.. oma talo..ja kaikkee yhteistä, minä haluaisin lähtä omilleni, mies ei haluaisi päästää..kuulemma maailman loppu, itkee vaan ja hokee rakastavansa mua.. meleko vaikee tlanne, mut en säälistäkään halua jäähä!!!
ja pahalta tuntuu. Naimisissa lähes 20-v tunteet kuolleet. Mies mitä ihanin ihminen, ei pahemmin riitoja ole ollut. Olemme olleet varmaan liikaakin yhdessä, nyt tuntuu että tarvitsen tilaa, ahdistaa. Odotan että olotila menisi ohi, vaikea puhua asiasta miehelle, kun ei itsekään oikein tiedä mitä elämältään haluaa.... Vaikea päätös, yksin olo pelottaa.....
mutta itsekin olen joutunut jättämään miehen, tai pojan, jonka kanssa olin seurustellut 16-vuotiaasta lähtien monta vuotta. Hänkään ei olisi halunnut erota, mutta lopulta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ihminen kasvaa tuossa iässä niin paljon ja varmasti poikkeuksetta muuttuu paljon. Se, että seksi ja läheisyys eivät enää kiinnosta, ovat aika varma merkki ja niin kävi minullekin.
Miehestä saattaa tuntua, että hän masentuu pahasti ja saattaa vaikka "tehdä itselleen jotakin." Näin ei kuitenkaan mitä todennäköisimmin ole. Eroaminen on vaikeaa ja raskasta, mutta yleensä ihminen toipuu varsin nopeastikin ja varsinkin noin nuorena. Missään tapauksessahan et voi jatkaa suhdetta loputtomiin vain siksi, että toinen ei masentuisi tai satuttaisi itseään. Jos hänellä on oikeasti sellaisia ongelmia, hän tarvitsee muuta apua. Ihminen, ihan tavallinenkin, voi myös hädissään sanoa kaikenlaista, koska ei halua muutosta ja haluaa keinolla millä hyvänsä lykätä sitä. Kuitenkin on varmasti keskimäärin hyvin epätodennäköistä, että hän lähtisi oikeasti toteuttamaan näitä uhkauksia.
Vaikka se ei tietenkään surua poista tai lievitä, niin sanon kuitenkin, että olette vielä hyvin nuoria ja löydätte kummatkin varmasti uuden aikuiseen elämäänne sopivamman kumppanin. Parempi on tehdä oikeat ratkaisut tässä vaiheessa kuin odotella vuosikausia, hankkia jopa perhettäkin jne jne pelkästään muutoksen pelossa. Silloin asiat mutkistuvat ja erosta tulee vielä paljon kipeämpi.
Me oltiin yli 15 vuotta yhdessä. Nuorena alettiin. En tiedä edes oliko rakkautta. Kasvettiin yhteen, parhaita kavereita oltiin. Minä olisin halunnut erota jo vuosia vuosia sitten. Mies ei, oli juuri tuollainen että ei kestänyt eroajatusta, uhkaili ja taivutteli.
Olen ollut jo monta vuotta selibaatissa vaikka yhdessä oltiinkin. Tuntui kuin olisi veljen kanssa ollut. Miehelläkin alkoi olla omat touhunsa kodin ulkopuolella. Minä elin omaa elämääni. Minua kohdeltiin huonosti. Yksi valehtelu/petturijuttu oli vika tikki.
Pakko oli erota. Muutin pois. Mies romahti täysin, todella pahasti.
Sit se löys pian uuden ja nyt ollaan ihan hyviä ystäviä myös tän uuden kanssa. Ei paljon olla enää tekemisissä. Olen tosi tyytyväinen elämääni vaikka eropäätös oli vaikea ja muuttaminen myös. Uudet kuviot on paremmat kuin entiset, mutta silti elämänmuutos oli niin suuri että vähän haikeaa ja vaikeaa välillä on. Masentaa hieman välillä, mutta en vaihtaisi entiseen. Piristän itseäni hieman ajattelemalla että kyllä minä vielä jonkun ihanan rakkauden löydän. Tähän mennessä en ole sellaista vielä kokenut...
Mulla just sama juttu mut meillä yhteinen lapsi (10kk)ja talo.. rakkaus on vaan jostain syystä loppunut, mutta en saa sanottua sitä miehelleni.. Kerran olen aikasemmin sanonut ja hän itki ja taivutteli mut jäämään.. Olen 22v ja mieheni 29v...meillä ei ole seksiä ollut juurikaan, koska minä en halua... aina kun yritän puhua miehelleni kurkkuuni tulee suuri pala ja asia ei tulo ulos.. ahistaa ihan hirveästi ja pelkään että masennun, ku on kuitenki pieni lapsi josta pitää jaksaa huolehtia, mutta kun tuntuu ewttä ajatulset ovat vain siinä yhdessä asiassa: Ero.. lastani kyllä rakastan yli kaiken enkä koskaan hänestä luopuisi.. tiedän että miehenikin rakastaa lastaan, vaikka ei hänen kanssaan juurikaan ole.. elämä on.........