Tapanani ei ole valittaa pienistä, mutta viisi vuotta kestäneen suhteemme aikana olen joutunut muutaman kerran aika ikävään tilanteeseen, kun avomieheni tuntuu olevan turhan tiiviissä suhteessan vanhempiinsa. Siksi kysynkin apua teiltä ennen kuin avaan suuni: valitanko turhasta vai onko heidän suhteensa ihan normaali? Missä menee se raja, kun anoppi ja appi tulevat liian suureksi osapuoleksi suhteessa?
Kihlatullani on yhteinen yritys isänsä kanssa, jonka kotipaikka on tämän lapsuudenkoti. Muutimme yhteen kaksi vuotta sitten, mutta kihlattuni viettää työpäivänsä usein lapsuudenkodissaan, syöden äitinsä ruokia ja työskennellen isänsä kanssa. Olen tietysti hyväksynyt muitta mutkitta tämän järjestelyn.
Anoppini ja appeni ovat aivan mahtavia tapauksia, pidän heistä todella. Viime aikoina olen ollut kuitenkin erittäin vaivautunut, kun kihlattuni soittelee vanhemmilleen monta kertaa päivässä ilman mitään varsinaista asiaa, lomaltakin. Esimerkiksi jos olemme yhteisellä kävelylenkillä, hän saattaa soittaa äidilleen ja kertoa olevansa kanssani kävelyllä ja ehdottaa seuraavaksi, että menemme lapsuudenkotiinsa syömään. Sitten vietämmekin yhteisen vapaapäivän appivanhempien luona.
Aina löytyy joku syy, minkä vuoksi kihlattuni lähtee aamulla lapsuudenkotiinsa ja palaa vasta myöhään illalla. Joskus se syy on remontti, toisinaan auton korjaaminen näiden autotallissa, itse asumme kerrostalossa.
Olemme tehneet kihlattuni vanhempien kanssa myös yhteisiä lomamatkoja, usein näiden kutsusta. Ne ovat olleet luonnollisesti mukavia, mutta nyt niitä tuntuu olevan jo liikaakin. Tuntuu kuin suhteessamme olisi turhan monta osapuolta.
Tämä on myös vähentänyt kiinnostustani miestäni kohtaan. Tuntuu kuin hän ei olisi mies ollenkaan, vaan pikkupoika, joka aina tilaisuuden tullen juoksee äidin helmoihin. Keskustelu aiheesta ei auta, hän toppaa sen alkuunsa. Hänen mielestään nalkutan turhanpäiväisistä asioista, vaikka haluaisin todella keskustella asiasta. Hän perustelee tiivistä suhdetta sillä, että heidän perheessään asiat on tapana hoitaa näin ja että isä on hänen paras ystävänsä.
En tiedä mitä tehdä. Anoppi on minulle myös hyvä ystävä, ja samoin olen hyvissä väleissä tulevan appiukon kanssa. Koen kuitenkin vahvasti, että minua kohdellaan väärin tässä asiassa. Onko poikaystäväni vaan sitoutumiskammoinen, vai olenko minä todella niin huonoa seuraa?
Kihlatullani on yhteinen yritys isänsä kanssa, jonka kotipaikka on tämän lapsuudenkoti. Muutimme yhteen kaksi vuotta sitten, mutta kihlattuni viettää työpäivänsä usein lapsuudenkodissaan, syöden äitinsä ruokia ja työskennellen isänsä kanssa. Olen tietysti hyväksynyt muitta mutkitta tämän järjestelyn.
Anoppini ja appeni ovat aivan mahtavia tapauksia, pidän heistä todella. Viime aikoina olen ollut kuitenkin erittäin vaivautunut, kun kihlattuni soittelee vanhemmilleen monta kertaa päivässä ilman mitään varsinaista asiaa, lomaltakin. Esimerkiksi jos olemme yhteisellä kävelylenkillä, hän saattaa soittaa äidilleen ja kertoa olevansa kanssani kävelyllä ja ehdottaa seuraavaksi, että menemme lapsuudenkotiinsa syömään. Sitten vietämmekin yhteisen vapaapäivän appivanhempien luona.
Aina löytyy joku syy, minkä vuoksi kihlattuni lähtee aamulla lapsuudenkotiinsa ja palaa vasta myöhään illalla. Joskus se syy on remontti, toisinaan auton korjaaminen näiden autotallissa, itse asumme kerrostalossa.
Olemme tehneet kihlattuni vanhempien kanssa myös yhteisiä lomamatkoja, usein näiden kutsusta. Ne ovat olleet luonnollisesti mukavia, mutta nyt niitä tuntuu olevan jo liikaakin. Tuntuu kuin suhteessamme olisi turhan monta osapuolta.
Tämä on myös vähentänyt kiinnostustani miestäni kohtaan. Tuntuu kuin hän ei olisi mies ollenkaan, vaan pikkupoika, joka aina tilaisuuden tullen juoksee äidin helmoihin. Keskustelu aiheesta ei auta, hän toppaa sen alkuunsa. Hänen mielestään nalkutan turhanpäiväisistä asioista, vaikka haluaisin todella keskustella asiasta. Hän perustelee tiivistä suhdetta sillä, että heidän perheessään asiat on tapana hoitaa näin ja että isä on hänen paras ystävänsä.
En tiedä mitä tehdä. Anoppi on minulle myös hyvä ystävä, ja samoin olen hyvissä väleissä tulevan appiukon kanssa. Koen kuitenkin vahvasti, että minua kohdellaan väärin tässä asiassa. Onko poikaystäväni vaan sitoutumiskammoinen, vai olenko minä todella niin huonoa seuraa?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mistäs muuten ne peräkammarin pojat tulis?
pojissaan. Pojat kun ovat usein sellaisia ressukoita, että äidit tietävät, etteivät he pärjää maailmalla.
Heidän kulttuurinsa nyt on sitten sellainen.
Et kertonut ikäänne, miehen sisarusten tai yhteisten lastenne lukumäärää tai valottanut suhteita omiin vanhempiisi; ymmärsin että yhteisen yrityksen kautta jonkinlainen taloudellinen kytky miehelläsi on vanhempiinsa. Onko taloudellinen erottelu selvä vai elääkö mies vielä vanhempien "siivellä" tavalla tai toisella?
Yhteisistä arvoista ja unelmista pitäisi puhua, se on osa parisuhteessa kasvamista. Sanot että mies ei keskustele, mutta voithan kirjoittaa vaikka kirjeen. Kirjallinen ilmaisusi näyttää minusta ihan pätevältä, joten jos mies osaa lukea, niin viestintä tulee autetuksi aika lailla. Kerro minkälaisesta elämästä sinä haaveilet ja toivot, minkälaisia ovat sinun ajatuksesi vanhemmista ja lapsista, miten paljon itse toivot kanssakäymistä kenenkin kanssa, mitä ajattelet omista lapsistasi (on niitä tai ei) kun ovat teidän ikäisiänne, mitä tästä kaikesta ajattelet. Ja kuinka paljon olet valmis joustamaan ja luopumaan, ja mistä periaatteista taas et tunne voivasi luopua. Kai niitäkin sentään on, vaikka et pidäkään tapanasi valittaa pienistä.
Kaikki parisuhteet eivät jatku onnellisena hamaan jommankumman kuolemaan asti. Sinusta en tiedä, mutta arvelen että aika harva nainen nyky-Suomessa suostuisi olemaan tuollaisessa tilanteessa.
niin, halutaan olla erossa ja mieluiten napit vastakkain miehen vanhempiin yksilöllisessä ja yhteisövastaisessa kulttuurissa.
Normaalit appivanhempisuhteet ovat sellaisia, että miehen vanhempia tavataan kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja lasten synttäreillä.
Anopin kanssa feministiminiä kommunikoi hammasta kiristellen ja reviirejä vahtien. Mieluiten niin että ollaan peräti ilmiriidassa. Miniä toivoo anopin provosoituvan, että välit voitaisiin katkaista lopullisesti.
Feministiseen kulttuurin kuuluu suku -ja maskuliinikielteisyys. Ainoastaan vaimon puolen sukulaiset hyväksytään. Tällöin ainoa kommunikaatiotapa äidin ja aikuisen tyttären välillä on shoppailusuhde alennusmyyntien aikaan.
Joskus vieraillaan vaimon puolen vanhempien mökillä, appivanhemmat tarjoavat olutta ja vodkaa, tällöin äiti ja tytär tappelevat, appi juottaa vävynsä änkyrähumalaan. Seuraavana aamuna nuoripari lähtee krapuloissaan kotiin kerrostalokolmioonsa jatkamaan kesken jäänyttä tappelua ja haukkumaan toistensa suvut.
Kantsis varmaan päästää vähän "höyryjä" ulos jos kässäät.
... tai sitten useimmissa tapauksissa feministiminiän äiti on eronnut.
Tällöin vävy hyväksytään sukulaiseksi niinä aikoina, kun tarvitaan kiinnittämään hylly seinään.
Siinä vaiheessa kun fem.miniän äiti hankkiutuu eroon, ja on juuri heittänyt miehensä pihalle, kelpaa vävy laittamaan anopin taloa myyntikuntoon.
Sukulaisuussuhde kukoistaa, kun vävy haravoi kymmenen vuoden lehdet pihasta ja kärrää seitsemän peräkärryllistä niitä kaatopaikalle.
Lisäksi hän korjaa lahoamispisteessä olevat lauteet, ja fiksaa ovenpielet, ym. hakatut kolhut seinistä piiloon.
Feministiminiä vahtii kontrollina, että työ tulee hyvin tehtyä. Miehen anoppi huuhailee ympäri huushollia pää täynnä psykiatrisia lääkkeitä.
Fem.miniä pitää huolen, että missään nimessä miehen sukuun ei pidetä mitään yhteyttä, koska feministiminiä on itsenäinen ihminen, joka ei tykkää epämuodikkaista sukulaisuussuhteista eli omasta anopistaan eli miehensä äidistä.
Näin se vaan on.
Mikäs sinua vaivaa? Mikä harmittaa?
Eihän kenenkään ole pakko mitään. Sinunkaan. Sekö sua pännii että joku ei tanssi sinun pillisi mukaan? Niin käy joskus. Totu.
päivittäin tyyliin "paistanko vai keitänkö kananmunat tänään?
Suhde päättyi, kun miehen vanhemmat olivat sitä mieltä, etten osallistu yhteisiin tekemisiin (eläköityviä opettajia molemmat,halusin välillä olla yksin ilman mitään ADHD-touhuja), sekä siihen, että MIEHEN VANHEMMAT eivät tiedä minusta mitään, olin siis 31-vuotias. Oma neuvoni on, jätä se mammanpoika ja pian1
Taisi nyt olla ADHD-tila päällä, kun:
"miehen vanhemmat eivät tienneet minusta mitään"
ja samaan hengenvettoon:
"miehen vanhemmat olivat sitä mieltä, etten osallistu yhteisiin tekemisiin"...
Eikös he silloin sinusta jotain tienneet?
miehen syntilistalla oli vielä se, että hänen vanhempansa olivat eläkelöityviä opettajia...
Kyllä se siinä tapauksessa parasta oli jättää, kun vielä eläkelöityvien vanhempien kananmunia keittelevä poika, tää exä oli,
vallan kauhea tapaus.
Joten tämän perusteella alkuperäisen on syytä jättää miehensä.
Oikein mainio neuvo, kesän paras!
Olet aiemmin hyväksynyt miehesi läheiset vä'lit vanhempiinsa yhteisestä työstä johtuen. Tuntuu kuin tilanteenne olisi jotenkin muuttunut: "_Viime aikoina_ olen ollut kuitenkin erittäin vaivautunut, kun kihlattuni soittelee vanhemmilleen monta kertaa päivässä ilman mitään varsinaista asiaa, lomaltakin."
"Tuntuu kuin suhteessamme olisi turhan monta osapuolta. ...Tämä on myös vähentänyt kiinnostustani miestäni kohtaan."
Ovatko välinne viilenneet jostain muusta syystä ja miehesi on tämän vuoksi lähentynyt vanhempiinsa, vai onko miehesi välit vanhempiinsa vaikuttaneet pitemmällä ajalla teidän suhteeseenne sitä viilentäen? Olet kuitenkin itsekin hyvä ystävä appivanhempien kanssa.
Minun mieheni on mammanpoika ja olen sulattanut hänen jatkuvan yhteydenpidon äitiinsä. Onneksi käymme anopin luona yhdessä erittäin harvoin, koska minun välini häneen ovat huonot. En kuitenkaan ole koskaan rajoittanut mieheni yhteydenpitoa äitiinsä.
Olen huomannut, että jos mieheni ja minun välit ovat etääntyneet erimielisyyksien tai pitkien työrupeamien vuoksi, mieheni pitää entistä tiheämpään yhteyttä äitiinsä. Aivan kuin mieheni tarvitsisi koko ajan tiivistä henkistä läheisyyttä joko minuun, vaimoonsa, tai äitiinsä.
Asia minkä minä olen huomannut lähentävän miestäni minuun on läheisyys. Mitä enemmän jaksan huomioida miestäni, osoittaa hellyyttä ja pitää seksielämän vireänä, sitä vähemmän mieheni on riippuvainen äidistään. Olen oikein kiinnittänyt asiaan huomiota ja selkeästi mieheni puhelut ja käynnit äidin luona vähenevät, kun meidän suhteemme on lämmin.
Meillä ei ole yhteistä lasta, mutta uskoisin mieheni lähentyvän entistä enemmän minun kanssani, jos lapsen saisimme. Haluaisiko avomiehesi salaa edetä suhteessanne pitemmälle (naimisiin, lapsia?)? Jos hänellä onkin tarve sitoutua enemmän? Jos vastakaiku sinulta onkin vähentynyt, hän saattaa suunnata läheisyyden/sitoutumisentarpeensa vanhempiinsa.
Kokeilepa ja kerro toimiiko: vietä miehesi kanssa oikein romanttinen viikonloppu (kännykät kiinni tottakai). Jos saisitte uutta potkua suhteeseenne. Vähenevätkö silloin käynnit vanhempien luona?
"Hän perustelee tiivistä suhdetta sillä, että heidän perheessään asiat on tapana hoitaa näin ja että isä on hänen paras ystävänsä."
Siis heidän perheessä, mutta sinä olet nyt hänen uusi perheensä. Toki vanhemmat kuuluvat lasten elämään senkin jälkeen kun ovat löytäneet puolison, mutta he eivät saisi hallita sitä kokonaan. Kun mennään yhteen kumpikin tuo suhteeseen omat kotoa ja vanhemmilta opitut elämän mallit. Niistä sitten pitäisi osata yhdistää ja rakentaa toimintatavat siihen omaan suhteeseen, niin että kumpikin olisi tyytyväinen. Ei niin, että eletään vain toisen toiveiden mukaan. Miehesi ei tätä selvästikkään ymmärrä. Ei ole normaalia, että mies tekee päivätyön vanhempiensa kanssa ja viettää sitten kaiken vapaa-aikansakkin heidän kanssaan. Se jos mikä tappaa parisuhteen.
Puhuminen on ainoa tapa saada asiat muuttumaan. Kerro hänelle nämä samat asiat mitä kirjoitit tai näytä kirjoituksesi.
Vain kertomalla miltä sinusta tuntuu ja miten kärsit tilanteesta, voit saada muutosta aikaan. Ellei miehesi tajua, niin teet sitten omat päätöksesi haluatko elää elämäsi miehen ehdoilla vai et.
Kysymykseesi onko side vanhempiin liian vahva?, vastaan että on. Vanhemat eivät halua päästää irti tai eivät ymmärrä irrottautua itse ja poika ei itse ymmärrä ottaa pesäeroa.
...vastaavaa ja eläisin omilla ehdoillani kokeeksi.Mitä kaveri tuumaisi.
Et kertonut, onko miehelläsi ystäviä. Milloin hän ehtii tavata heitä?
Epäilen, että miehelläsi ei ole ystäviä. Eikö mies uskalla tai osaa luoda ystävyyssuhteita - vanhempien ystävyys korvaa oman ikäiset ystävät?
Jos mies ei pysty puhumaan tästä asiasta, kirjoita hänelle, kuten joku jo vinkkasi. Jo tässä viestissäsi asia tuli aika selväksi, joten eiköhän mieskin tajua pointtisi jos kirjoitat tämän tapaisen tekstin.
Mielestäni on ihan ok vierailla usein ja soitella vaikka useamman kerran päivässä vanhemmille, mutta jos sinne on mentävä vähän joka päivä pitkiksi ajoiksi, niin se ei enää ole "normaalia". Uskon, että miehelläsi on sosiaalisissa suhteissaan vaikeuksia, ehkä hän vain on niin ujo, että kokee helpoimmaksi olla äiti ja isin luona kuin omillaan.
Suhteessa KAIKESTA täytyy osata ja uskaltaa puhua. Muuten suhde ei toimi ja ero odottaa nurkan takana.
Voihan tämä side vanhempiin olla liian vahva, siltä näyttää. Asiaa ei tee paremmaksi, että mies työnsä puolesta joutuu sidotuksi vanhempiinsa.
Et sinä turhasta valita, mutta sopii pohtia, auttaako valittaminen. Valittamisella saat aikaan sen, että mies pakenee lapsuudenkotiinsa entistä tiukemmin.
Sinulla ei taida olla paljon muita vaihtoehtoja kuin joko lojaalisti hyväksyä miehen toiminta ja toivoa, että aikaa myöten mies itsenäistyy.
Painostamalla irtaantumista ei saa aikaiseksi. Luulen, että mies jää kotisidonnaiseksi niin kauan kuin vanhempansa elävät järjissään.
Nimittäin yhteinen yritys on painava tekijä yhdistettynä heidän perhekulttuuriinsa.
Jos sinulla on kanttia kestää, niin kestät kyllä, kun pidät yllä ikiomia ystävyyssuhteita, harrastuksia, ja elät itsellistä elämää rajaten ne ulkopuolelle kihlattua ja hänen perhettään.
Tarvitset irtiottoa noin tiiviistä yhteisöstä. Miestäsi läheisyys ei tukahduta, mutta sinut se tukahduttaa.
No, sitten voi jo kysellä, mitä haluat parisuhteelta. Antaako tällainen pariutuminen sinulle sen intiimiyden, mitä toivot, jos ja kun joudut elämään "yksinäisenä sutena" laajan perheyhteisän keskellä.
Reaktiosi ovat normaalit, ei kukaan halua appivanhempia kanssaan "aviovuoteeseen".
Miestä on turha tuomita, hän on asian suhteen sokea. Vahva torjunta kertoo, ettei hän ole vielä kypsä edes pohtimaan saati näkemään sinun kannaltasi.
Kukaan ei voi puolestasi päättää, ja olet vaikean ratkaisun edessä. Katsele, kuuntele, anna itsellesi aikaa kypsytellä päätöstä. Valmiiksi epävarmaan suhteeseen ei kannata sitoutua.
Suhteen alussa ei kiinitä tällaiseen huomiota samoin kuin ajan kuluessa. Ensinnäkin on erittäin hyvä, että perhesuhteet toimivat niin lasten kuin heidän puolisoidensakin taholta. Mutta.. sitten tulee se mutta...
Olin naimisissa 20 v miehen kanssa, joka on oikeasti todella miehekäs. Mutta samoin kuin sinun miehelläsi, hänellä on erittäin kiinteä suhde vanhempiinsa. Kävi siellä päivällä syömässä (vaikka kotona ruoka odotti ruoka). Kävi päivittäin kahvilla ja jutustelemassa. Kotiin tuli illalla myöhään ja lähti taas aamulla. Töihin, kavereille, vanhemmilleen.
Avioliittomme kariutui muihin asioihin, mutta huvittavana yksityiskohtana huomasin, että kun erosin 46-vuotiaasta miehestäni, niin hänen äitinsä siivoaa miehen luona. Mies käy siellä syömässä, äiti pesee pyykin, pesee ikkunat jne. Se on minusta aika outoa. Mietin miten olin niin sokea tuonkin asian suhteen. MIehen riippuvuuden . Vaikka mies on menestyvä työssään. Tekee vaativaa työtä näkyvällä paikalla. Mutta kaikki ei ole sitä näyttää.
Nyt myöhemmin ymmärrän miksi hän ei koskaan suostunut siihen, että hankaitaan asunto alueelta joka ei ole lähellä hänen vanhempiaan. Silloin luulin että asunnoissa on vika. Todellinen syy olikin äidin ja isän etäisyys.
Kun saimme lapsia, olin kotona lasten kanssa ja mies lapsuuden kodissaan omien vanhempiensa kanssa.
Minunkin appivanhemmat olivat ihania, olemme edelleen ystäviä.
Jos voisin nyt neuvoa sinua, niin oikeasti jos haluat tulevaisuuden miehen kanssa sinulla on kaksi vaihtoehtoa:
1. Olet ulkojäsen miehesi ja hänen vanhempiensa suhteessa ja hyväksyt roolisi.
2. Vaadit yhteisen elämän miehesi kanssa. Se tulee oikeasti edellytämään muuttoa toiselle paikkakunnalle ja uuden työn löytämistä miehellesi.
Sionuna puhuisin vakavasti tilanteesta myös anopin kanssa (ainakin jos alatte suunnittelemaan avioitumista), koska voi olla että hän on ainut joka kykenee näkemään asian kannaltasi ja "takomaan" pojalleen järkeä. Se riski kannattaa ottaa, jos todella haluat olla tuon miehen kanssa.
Kerroit, että asutte kerrostalossa avomiehesi kanssa. Jos appivanhempasi asuvat maaseutumaisessa miljöössä tai omakotitalossa niin se seikka saattaa olla jo pelkästään houkutus miehellesi hakeutua vanhempiensa luo, ei siis riippuvaisuussuhde vanhempiinsa sinänsä vaan siihen paikkaan.
Itse asuin olosuhteiden pakosta kerrostalossa ja siksi vierailin usein lapsuudenkodissani vanhempieni luona. Tilanne muuttui täysin kun sain hankittua itselleni omakotitalon, jossa on tilaa, puutarhaa jne.
En tietenkään ole samassa tilanteessa kuin sinä, koska minulla ei ole miestä, mutta tämä tuli mieleen lukiessasi kirjoitustasi.
Ja mitä tulee siihen, oletko nipo valittaja: ET ole. Kuka tahansa normaalijärkinen ihminen kärsisi sinun tilanteessasi etenkin jos muuten asiat miehesi kanssa ovat kunnossa. Ja koska välisi ovat hyvät appivanhempiisi niin on se ainakin osoitus siitä, että sinulla riittää pinnaa ja suvaitsevaisuutta, mutta rajansa kaikella. Pidemmän päälle tuo todella käy rankaksi ja "syö" suhdetta ja voi jopa tärvellä hyvät suhteet appivanhempiisi.
littyä tämän perheyritykseen kasvamiseen tämä symbioosimalli; meillä ihan sama juttu ja tosiaan nyppii välillä, esim. kun on tehnyt ruoan valmiiksi kun toinen tulee töistä kotiin, ja sitten hän sanookin että söi jo. Yksi kerta vielä menisi, mutta noin sadannen kerran jälkeen pännii todella, etenkin kun on sen sata kertaa sanonut, että voitko jatkossa ilmoittaa syöväsi muualla, koska teen tämän muuten aivan turhaa.