Minä, ennen seurustelua ja avioliittoa niin rauhallinen ja seesteinen ihminen.
Mietin kauan, mitä minulle on vuosien saatossa tapahtunut?
Avioliittoni on häiriinyttänyt minut!
Minulla on paha ja levoton olo, etsin rauhaa ja hyvää oloa kaikkialta löytämättä sitä.
Nyt sen olen tajunnut viimeinkin.Nyt on ollut aikaa miettiä asioita lasten lähdettyä maailmalle.
Nuorena oli niin hölmö, ettei sitä huomannut eikä ymmärtänyt.
Mitä kaikkea voi tapahtua ja millaiseksi elämä voi muodostua, kun kaksi niin erilaisista kodeista lähtenyttä aloittaa yhteisen elämän.
Toisen vanhemmat oli levottomia ja kaikesta toiminnasta elämänvoimansa/tarkoituksensa saavia ihmisiä.
Toisen äiti oli niin vilkas ja levoton, ettei lapset saaneet ruokaansa syödä loppuun kun jo kiidettiin jonnekkin.
Tämä äiti hermostui ja turhautui heti jos tuli rauhallinen hetki.
Kaikki tehtiin nopeasti ja aina oli hektinen tohina päällä.
Seurauksensakin tästä elämästä oli, yhdellä yökastelua ja toisella syömishäiriöitä jne.
Tämän perheen kaikista lapsista tuli myös levottomia aikuisia, jotka eivät pystyneet keskittymään kunnolla mm.vanhemmuuteensa ja osa heistä vaihtaa alati asuinpaikkaansa ja valinneet ammatitkin sen mukaan ettei tarvitse olla paikoillaan.
Tälläiseen perheeseen sitten tuli miniä, joka onkin kasvanut erilaisessa, rauhallisessa perheessä.
Jossa kaikki tehtiin tutulla tavalla ja ajallaan.
Elämä kulki, ehkä joskus hieman tylsää, mutta tuttua ja turvallista latuaan.
Aina tiesi mitä on tulossa.
Vuodenaikoihin kuului perinteisiä mukavia asioita, samoin viikonpäiviin.
Ne tuntuivat mukavilta ja rauhoittavilta ja niistä nautti lapsenakin ja niitä odotti.
Äiti oli tarkka, että lapset sai nukkua rauhassa päiväunensa ja että perheellä oli ruokarauha jne.
Kun sain omia lapsia automaattisesti noudatin äidiltä opittuja toimintatapoja.
Nämä rauhalliset hetket tosin rikkoi joskus luonamme vieraileva anoppi.
Hänen vierailunsa aikana lasten kaikki rutiinit menivät aivan sekaisin, näin ollen myös lapset hetkellisesti.
Anoppi oli kovin lapsirakas, mutta hänen vierailunsa jälkeen kotimme oli kuin pyörremyrsky olisi käynyt.
Hän osasi myös nälviä ilkeästi minun erilaisesta elämäntyylistäni, kuinka tympeän tasaista se onkaan.
Kuitenkaan esim.lasten elämä ei ollut sellaista.
Pyrin järjestämään lapsille normaalirajoissa lapsille kuuluvia virikkeitä ja toimintaa.
Retkiä, matkailua, huvipuistokäyntejä, kyläilyä, uintireissuja ja talvisin hiihtoa ja mäenlaskua yms.
Mutta opetin heidät myös lepäämään ja rauhoittumaan.
Lapsistani on kasvanut onnellisia ja elämässään menestyviä ja rauhallisia ihmisiä.
Mieheni, vaikka hänellä ikää jo on.
Hän on yhtä hektinen ja rauhaton kuin nuorempanakin.
Hän kiukuttelee ja on katkera kun elämä ei olekaan työntekoa lukuunottamatta, yhtä aksonia, menemistä
ja seikkailua.
Elämä on jatkunut liitossamme paljolti samalla tavalla kuin ennenkin.
Hän on paljon poissa kotoa, koska ei pysty olemaan rauhassa, minä taas viihdyn enemmän kotona.
Minun on pakkokin viihtyä, sillä tälläinen toimintaa ja alati vaihtelua kaipaava mies ei pysty keskittymään kodin ja ympäristön huoltamiseenkaan.
Tälläiset miehet ei remontoi, ei leikkaa nurmikkoa eikä tee lumitöitä tms.
Hän kammoaa sellaista ja se vaatii kotona oloa.
Hänen lapsuuden kotinsa oli rempallaan samoista syistä, häntä ei tälläiset asiat häiritse.
Koti on vain läpikulkupaikka.
Nyt olen miettinyt että, vaikka tästä kaikesta huolimatta perhe pidettiin koossa lasten aikuisuuteen asti.
Nyt en enää jaksaisi katsella miehen levottomuutta.
Enkä niitä syytöksiä kuulla, kuinka minusta ei ole hänelle kaveriksi seikkailemaan ympäriinsä.
Myös minä tunnen yksinäisyyttä, minullakaan ei ole rauhallista elämäntoveria sellaiseen elämään mihin itse olen tottunut ja mistä haaveilen.
Tunnen, että elämäni on rikottu ja minut on häiriinnytetty vasten tahtoani.
En tiedä onko viisasta enää tällä iällä erota.
Mutta kummallakaan tässä liitossa ei tunnu olevan kaveria sellaiseen elämäntapaan mihin on tottunut.
Sekään ei ole hyvä.
Mikä voisi olla viisas ratkaisu tälläiseen ongelmaan?
Mietin kauan, mitä minulle on vuosien saatossa tapahtunut?
Avioliittoni on häiriinyttänyt minut!
Minulla on paha ja levoton olo, etsin rauhaa ja hyvää oloa kaikkialta löytämättä sitä.
Nyt sen olen tajunnut viimeinkin.Nyt on ollut aikaa miettiä asioita lasten lähdettyä maailmalle.
Nuorena oli niin hölmö, ettei sitä huomannut eikä ymmärtänyt.
Mitä kaikkea voi tapahtua ja millaiseksi elämä voi muodostua, kun kaksi niin erilaisista kodeista lähtenyttä aloittaa yhteisen elämän.
Toisen vanhemmat oli levottomia ja kaikesta toiminnasta elämänvoimansa/tarkoituksensa saavia ihmisiä.
Toisen äiti oli niin vilkas ja levoton, ettei lapset saaneet ruokaansa syödä loppuun kun jo kiidettiin jonnekkin.
Tämä äiti hermostui ja turhautui heti jos tuli rauhallinen hetki.
Kaikki tehtiin nopeasti ja aina oli hektinen tohina päällä.
Seurauksensakin tästä elämästä oli, yhdellä yökastelua ja toisella syömishäiriöitä jne.
Tämän perheen kaikista lapsista tuli myös levottomia aikuisia, jotka eivät pystyneet keskittymään kunnolla mm.vanhemmuuteensa ja osa heistä vaihtaa alati asuinpaikkaansa ja valinneet ammatitkin sen mukaan ettei tarvitse olla paikoillaan.
Tälläiseen perheeseen sitten tuli miniä, joka onkin kasvanut erilaisessa, rauhallisessa perheessä.
Jossa kaikki tehtiin tutulla tavalla ja ajallaan.
Elämä kulki, ehkä joskus hieman tylsää, mutta tuttua ja turvallista latuaan.
Aina tiesi mitä on tulossa.
Vuodenaikoihin kuului perinteisiä mukavia asioita, samoin viikonpäiviin.
Ne tuntuivat mukavilta ja rauhoittavilta ja niistä nautti lapsenakin ja niitä odotti.
Äiti oli tarkka, että lapset sai nukkua rauhassa päiväunensa ja että perheellä oli ruokarauha jne.
Kun sain omia lapsia automaattisesti noudatin äidiltä opittuja toimintatapoja.
Nämä rauhalliset hetket tosin rikkoi joskus luonamme vieraileva anoppi.
Hänen vierailunsa aikana lasten kaikki rutiinit menivät aivan sekaisin, näin ollen myös lapset hetkellisesti.
Anoppi oli kovin lapsirakas, mutta hänen vierailunsa jälkeen kotimme oli kuin pyörremyrsky olisi käynyt.
Hän osasi myös nälviä ilkeästi minun erilaisesta elämäntyylistäni, kuinka tympeän tasaista se onkaan.
Kuitenkaan esim.lasten elämä ei ollut sellaista.
Pyrin järjestämään lapsille normaalirajoissa lapsille kuuluvia virikkeitä ja toimintaa.
Retkiä, matkailua, huvipuistokäyntejä, kyläilyä, uintireissuja ja talvisin hiihtoa ja mäenlaskua yms.
Mutta opetin heidät myös lepäämään ja rauhoittumaan.
Lapsistani on kasvanut onnellisia ja elämässään menestyviä ja rauhallisia ihmisiä.
Mieheni, vaikka hänellä ikää jo on.
Hän on yhtä hektinen ja rauhaton kuin nuorempanakin.
Hän kiukuttelee ja on katkera kun elämä ei olekaan työntekoa lukuunottamatta, yhtä aksonia, menemistä
ja seikkailua.
Elämä on jatkunut liitossamme paljolti samalla tavalla kuin ennenkin.
Hän on paljon poissa kotoa, koska ei pysty olemaan rauhassa, minä taas viihdyn enemmän kotona.
Minun on pakkokin viihtyä, sillä tälläinen toimintaa ja alati vaihtelua kaipaava mies ei pysty keskittymään kodin ja ympäristön huoltamiseenkaan.
Tälläiset miehet ei remontoi, ei leikkaa nurmikkoa eikä tee lumitöitä tms.
Hän kammoaa sellaista ja se vaatii kotona oloa.
Hänen lapsuuden kotinsa oli rempallaan samoista syistä, häntä ei tälläiset asiat häiritse.
Koti on vain läpikulkupaikka.
Nyt olen miettinyt että, vaikka tästä kaikesta huolimatta perhe pidettiin koossa lasten aikuisuuteen asti.
Nyt en enää jaksaisi katsella miehen levottomuutta.
Enkä niitä syytöksiä kuulla, kuinka minusta ei ole hänelle kaveriksi seikkailemaan ympäriinsä.
Myös minä tunnen yksinäisyyttä, minullakaan ei ole rauhallista elämäntoveria sellaiseen elämään mihin itse olen tottunut ja mistä haaveilen.
Tunnen, että elämäni on rikottu ja minut on häiriinnytetty vasten tahtoani.
En tiedä onko viisasta enää tällä iällä erota.
Mutta kummallakaan tässä liitossa ei tunnu olevan kaveria sellaiseen elämäntapaan mihin on tottunut.
Sekään ei ole hyvä.
Mikä voisi olla viisas ratkaisu tälläiseen ongelmaan?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Jotenkin tuntui pahalta lukea miestäsi ja tämän vanhempia (äitiä) syyllistävää tarinaasi. Ihmisillä on erilaisia persoonallisuuspiirteitä; temperamentti on vahvasti periytyvä ominaisuus, eikä miehesi (suku) sille mitään mahda, että ovat aktiivisia touhottajia. Oma tasaisen rauhallinen luonteesi on sinusta selvästi arvostettavampi ja mielestäsi jonkinlainen normi!
Miksi menit yhteen niin erilaisen ihmisen kanssa? Miehesi on ollut omanlaisensa koko ajan, et voi häntä syyttää elämäsi "pilaamisesta"!
Olette ilmeisesti olleet liitossa ainakin 20 vuotta, kun lapsetkin jo lähteneet. Et siis ole tässä ajassa sopeutunut olemaan ja elämään miehesi kanssa? Sanot kuitenkin, ettet saa/voi elää sellaista elämää mihin olet tottunut. Etkö nyt jo ole tottunut miehesi hektisyyteen?
Avioliitossa puolisot ovat erillisiä ihmisiä ja omia persooniaan. Nyt lasten lähdettyä saat olla ihan rauhassa ja oma itsesi. Sanot, että sinulla on paha ja levoton olo. Muutosvaihe voi ottaa koville, mutta rauha laskeutuu aikanaan, kun kuuntelee omia tuntemuksiaan ja tekee niin kuin hyvältä tuntuu.
Minulla oli siinä mielessä samanlainen tarina, että ex-mieheni oli myös levoton yms. mutta meillä ei ollut lapsia.
Mies aina innostui jostakin ja alkoi vouhottamaan. Vaati itselleen koko ajan jotain, autoja, veneitä, taloja yms. Kyllästyi pian asioihin.
Mies ei ollut kiinnostunut siitä, mitä minä olisin halunnut tehdä. Hän itse käytti kaiken vapaa-aikansa omiin harrastuksiinsa. En minä jaksanut koko ajan veneillä tai urheilla.
Mies oli levoton, aina vohkaamassa jotakin, mutta kyllästyi nopeasti asioihin.
Rasittavaa ja kuluttavaa sellainen suhde on.
Aina jää jotakin sanomatta, kuten tässäkin se, että ymmärrän ihmisten olevan erilaisia.
Eivätkä he voi sille mitään, jokainen on omanlaisensa.
En voi olla huomaamatta vastauksestasi että, "se koira älähtää mihin kalikka kalahtaa"
Jos tietänet mitä tällä tarkoitetaan?
Ehkä vastauksesi oli juuri siksi tälläinen.
Puhuinkin vain tässä siitä, mitä seurauksia siitä on, kun kaksi niin erilaisista oloista tullutta aloittaa yhteisen elämän.
En halunnut tuoda tässä esille sitä kuinka ymmärtämätön olen ihmisten erilaisuuden suhteen.
Ikävää jos se tuntuu pahalta, etten pidä toista elämäntapaa hyvänä ja toinen tuntuu normaalimmalta.
Mutta siihenkin on syynsä.
Mielestäni hektisestä elämäntyylistä ei seuraa kenellekkään mitään hyvää.
Ahkeruus ja reippaus ovat ihan eri asioita kuin levottomuus.
Levottomat ihmiset esim. eivät tee mitään huolella.
Kohelletaan montaa hommaa yhtä aikaa, eikä mihinkään keskitytä, työn tulos on sitten mitä on.
Pitää tähän väliin taas sanoa(ettei jää sanomatta)
Niin, on tietysti eriasia kuka mitäkin pitää hyvänä.
Olemmehan me ihmiset niin erilaisia! Jos joku hektisen elämän seurauksena palaa loppuun tai häiriinyttää sillä esim.
lapsensa, tekee työssään vahinkoja jne.
Koitan ymmärtää, että tälläinenkin voi olla jostakin toisesta hieno asia.
Kysyt, miksi menin mieheni kanssa yhteen kun hän on ollut samanlainen aina.
Sinulta jäi kenties(kiireessä?) huomaamatta kirjoituksessani kohta.
Missä mainitsen, ettei nuorena, tajua huomata kaikkea, eikä ehdi pohtia sen tarkemmin.
Vasta sitten kun ollaan kahden välähtää mistä on ollut kysymys, kun tuntui joskus niin pahalta.
Mutta liian myöhään, näin voisi sanoa.
Kuten nyt minun kohdallani.
Toivottavasti yhteiselämää suunnittelevat nuoretparit ovat viisaampia kuin minä aikoinani
ja huomioivat ajoissa tälläisenkin asian.
Enkä syytä miestäni tästä, yleensäkin syyttely on minusta turhaa.
Mutta jos syyllinen välttämättä löytää pitäisi.
Se on nuoruuden tyhmyys ja kokemattomuus, ettei kaikkea huomata ajoissa, rakkaudenkin sanotaan olevan valitettavasti sokea.
Ja mieheni hektisyyteen tottuminen tarkoittaa kaiketi sitä, että olen edelleen yksin.
Kuten ennenkin.
ADHD:tä?
Ja kirjoittajalla selvä siirtymävaihe: lapset ovat lähteneet (tyhjän pesän syndrooma), työelämä loppumassa (minkä ikäinen mahdat olla?), vaihdevuodet kiusana (?), hiipivä masennus.
Ongelma ei kai ole miehesi. Etkä kai sinäkään.
Yhdessä olette saaneet aikaan kodin ja kasvattaneet lapset.
Mihin sinä sitä eroa havittelet? Luuletko, että eronnut (vanheneva?) nainen ei koe yksinäisyyttä?
Lapsillakin on takuulla kantansa sitten kun sen eron olet hakenut.
Mikset harrasta sitä, mikä eniten on mielessäsi? Lue, kudo, liiku, matkusta, osallistu harrastuspiireihin, osallistu seurakunnan tai poliittiseen toimintaan.
Voi voi! Maailma on täynnä mahdollisuuksia myös meille yksin eläville naisille.
Ei ole vaihdevuosia eikä tyhjänpesän syndroomaakaan.
Vanhaksikaan en itseäni tunne en sitten millään,
vaikka kai pitäisi.Alle 60v olen.
Oikeastaan olen huojentunut tästä tyhjästä ja hivenen siistimpänä pysyvästä ja hiljaisemmasta
pesästä.
Mutta tämä ettei puolisot voi tehdä oikein mitään yhdessä, en halua, enkä jaksa miehen kiivaassa tahdissa
siihen olen hieman pettynyt.
Jotakin toki aina tehdään, mutta vähiin on käynyt.
En ole oikein näitä harrastuspiiri yms-ihmisiä.
Kotona on kyllä riittävästi askaretta kunhan viitsii ja jaksaa tehdä ja aina yksin, yäk!
Todella kauan on kyllä mennyt, että tällainen merkittävä erilaisuus on sinua oikeasti alkanut häirtä. Kuulostaa tyhjänpesän kriisiltä. Tapaatko usein lapsiasi tai onko teillä lapsenlapsia? Voitko keskittyä mummina oloon?
En mainitse sanallakaan, miten seksielämäsi sujuu. vai oletko sen ikäpolven nainen, että näistä asioista ei ole helppo puhua.
Siis jos seksi sujuu (edes jollain tavalla) kannattaa sinun jäädä liittoosi. Ajattele, mitä merkitsee hajottaa vuosikymmenien saatossa rakennettu koti ja mitä lapsetkin ajattelisivat.
Ei olisi lastenlapsillakaan mummolaa vaan mummo ja pappa asuisivat eri osoitteissa. Sitä haluat?
Kyllä eronneen naisen status on aika alhainen. Avioero on epäonnistuminen. Moni luulee, että elämä siitä kohenee. Usein käy juuri päin vastoin, köyhtyy, status menee ja tulee kaikenlaisia vaikeuksia. Eri asia tietysti olisi, jos miehesi olisi juoppo tai väkivaltainen. Silloin kehottaisin sinua lähtemään. Tai jos löydät kypsällä iällä uuden rakkauden, toisen rauhallisen tapauksen. Mutta löytyykö niitä enää???
Sinun täytyy luoda hyvä olo itse itsellesi, tekemällä niitä asioita, jotka sinua ilahduttavat ja tuottavat mielihyvää, tavata lapsiasi ja koettaa keksiä itsellesi mielekästä tekemistä. Osaatko mennä yksin konserttiin tai elokuviin? Käyn minäkin välillä yksin, vaikka olenkin naimisissa tai jonkun tuttavan kanssa. Itsellisyyttä, ystäväiseni, itsellisyyttä. Ettet vain vaatisi mieheltäsi liikoja...
Naisen täytyy osata liikkua myös yksin ja ohjelmoida itse itsensä. Tuskin elämäsi miehesi rinnalla aivan mielettömän surkeaakaan on ollut, kun noin kauan olet "kestänyt". Siis koeta sinnitellä, hamaan hautaan asti..
Tapaan lapsia usein, käyvät viikottain.
Mummi en vielä ole ja siihen menee vielä varmasti aikaa.
Tyhjänpesän kriisistä voit lukea edellisestä vastauksestani.
Seksielämä, sitä kyllä on ja se on melko normaalia.
Avioeroa en ole ajatellut, eikä se ole meistä kummastakaan mikään ratkaisu suhteen ongelmiin.
Lapsia ajattelemme kummatkin ja niitä tulevia lastenlapsiakin.
Tuo kun sanot, että naisen pitää osata elää ja keksiä tekemistä ilman miestä.
Eikö kirjoituksestani käy ilmi, että minä jos kukaan olen siinä, voisi sanoa melkein mestari!
Luuletko todella etten ole joutunut menemään yksin.
Nekin vähät mitä menen.
Minusta olisi tärkeää että avioliitossa ollaan yhdessä ja lähekkäin muuallakin kuin vain sängyssä
(seksi)
Ainakin välillä.
Uskon vielä näinkin, että mieheni palaa yhtä nopeasti tuolla menolla loppuun kuin vanhempansakin.
Huomaan jo merkkejä siitä.
Vai että status putoaa kun nainen eroaa.
Mielestäni naimisissa kannattaa pysyä silloin, jos on hyvä olla toisen kanssa eikä sen vuoksi, että "status" olisi korkeammalla joidenkin 1800 -luvulle juuttuneiden mielestä.
Rva Rauhala on jo osansa täyttänyt kun on levottoman sielun kanssa saadut lapset kasvattanut aikuisiksi.
Joku rauhallisempi voi hyvinkin löytyä hänelle kuin myös tulisielu levottomalle miehelle.
Sinähän kirjoitit kuin ap olisi jo elämänsä elänyt ikäloppu eikä mitään elämää enään olisi edessäpäin? Apuva!
Uhraa sinä itsesi ja tule katkeraksi mummuksi.
Niinhän siinä käy jos jää kitumaan epätyydyttävään suhteeseen. Katkeroituu kun huomaa että tässäkö se nyt oli?
Miten seksielämä voisi olla hyvää ilman läheisyyden tunnetta? Tyydyttävää ehkä mutta mahdollisuudet vielä parempaan on olemassa.
Ja oikeastaan seksistä luopuminenkin tässä tapauksessa on parempi vaihtoehto kuin elää itsellensä "väärin".
Seksistä luopuminen ei ole maailman loppu eikä sen takia kannata jatkaa suhdetta jossa voi muuten pahoin.
Kaikille lapsille ja lapsenlapsille on parempaa onnellinen äiti ja mummi kuin surullinen ja väsynyt mummi.
Toivon Alkuperäiselle rohkeutta ottaa oma elämänsä omiin ohjiin. Sinä olet kuitenkin tehnyt jo hienon työn lapsillesi. Eiköhän olisi jo aika ajatella itseäkin?
Kiitos sinulle ja muille vastauksista.
Noin minäkin olen ajatellut toisaalta.
Että, olisi hyvä kun meille kummallekkin
löytyisi omanlaisensa kaverit ei siis samaa sukupuolta, vaan nimenomaan eri.
Eikä tarvitsisi loppuelämää kärvistellä otsa kurtussa kummankaan.
En kuitenkaan enää tässä vaiheessa haluaisi erota.
Eikä se kaksoiselämäkään ole oikein minun juttu.
Että tämäkin ratkaisu näyttää komealta teoriassa,
mutta ei toimi käytänössä vissiin. :(
Valitettavasti olen kanssasi erimieltä.
Kun lapset on saatu maailmalle olet tehnyt sen mikä
sinun kuului, lisääntynyt.Mihin tarvitset puolisoasi
huvikäyttöön.Mikäli olet sen jo hyvissä ajoin huomannut,ettei teidän sielut iske tulta.
Miksi ei voi jatkaa matkaa,kohti uusia seikkailuja.
Vanhemmus ei lopu.Kun lapset ovat omillaan, mummu ja
pappa voivat olla jopa parempia isovanhempia omissa
elämissään.Ikuinen rakkaus,samaan puolisoon ei ehkä
kuitenkaan onnistu kuin joutsenilla.Ennen vanhaan ei erottu, kuoltiin vain pois ennen vaihdevuosia.
Tuttu tilanne mutta toisinpäin meillä. Minä jo nelikymppinen nainen, vilkas, hektinen ja levoton niinkuin isänikin eli karjalainen luonne. Ex mieheni
hämäläinen erakko joka loppujen lopuksi löysi rauhan eron jälkeen Lapista. Hän varmasti tunsi yhdessäoloaikoinamme (20v) samoin kuin sinä.
Tosin minäkin olen muuttunut ja löysin erosta ja sen seurauksista itseni sekä sopivamman kumppanin itselleni. Niinkuin ex miehenikin löysi.
Ei meistä kumpikaan ollut tyytyväisiä silloin mutta nuoruudessa suhteet solmitaankin vähän eri perustein kuin näin kypsemmällä iällä. Miehellekkin riitti silloin minun nätti naama ja hyvä kroppa. Niinhän monelle parikymppiselle nuorelle miehelle riittääkin. Minä "ihastuin" hänen tavoitellun poikamiehen maineeseen ja olin otettu kun hän ihastui minuun. Ehkä ihastuin vähän hänen herkyyteensäkin? Edelleenkin pidän herkistä miehistä mutta kärsin puhumattomuudesta ja kärsin päättämättömyydestä sekä hitaudesta ja jahkailusta. Asioiden hoitamattomuudesta.
Hänelle se että hukkasin tavaroita oli aluksi varmaan hauskaa mutta myöhemmin kaikkea muuta?
Nykyään olen paljon kärsivällisempi ja pidän etäisyyttä vanhempiini kun en jaksa sitä sekoilua itsekkään. Olen myös parempi äiti isoille lapsilleni.
On totta että toiset ihmiset saa erilaisia puolia esiin ihmisistä. Luulen että jopa exäni pitäisi minusta nyt. Olen taas iloinen ihminen enkä se kiukutteleva pirttihirmu. Olen iloinen siitäkin että löysimme molemmat paremman elämän vanhasta luopumisen kautta vaikka paljon kipua se vaati. Ex mies otti sen ensimmäisen askeleen eli erotti minut. Hänen oli pakko tai muuten olisisimme molemmat seonneet lopullisesti.
Ota sinä se ensimmäinen askel teidän molempien takia ja lastenne takia. Äläkä syyllistä itseäsi siitä mitä on tullut tehtyä kun olet valinnut väärin joskus. Et ole. Et kuitenkaan olisi nyt se mikä olet ilman miestäsi. Olette muokanneet toisianne yhdessäoloaikananne. Hän peilaa itseään sinusta ja sinä hänestä. Hän voi olla ihan toisenlainen jonkun toisen kanssa. Anna hänellekkin se mahdollisuus ja ennenkaikkea itsellesi. Joku näkee hänessä sen mitä hän haluaa jonkun näkevän et sinä. Iloitse siitä että ainakin olet oppinut huomaamaan sen mistä et pidä ja nyt tiedät mitä haluat. Katse eteenpäin jaa kiitos muistoille.
Pakko vielä kiittää sinuakin erikseen vastauksestasi.
Se oli viisasta tekstiä.
Huvitti vaan, kun kerroit perineesi vilkkautesi karjalaisvanhemmiltasi.
Nimittäin sieltä ovat mieheni äidinkin sukujuuret.
Olenkin aina ajatellut, tekiköhän se evakkoretki
heistä sellaisia levottomia, häiriintyneitäkin ainakin joistakin.
Sotahan hajoitti perheitä ja teki orpoja ja suvutkin hajosi pitkin suomea.
Osalla yhä sukua hukassa.
Sellainen on raskasta ihmismielelle.
Monet karjalaiset ovat herkkiä ihmisiä niin ilon kuin surun kanssa, he reagoivat niihin näyttävästi.
Ehkä he olivat rauhallisempia kotiseudullaan,
kun elämä oli vielä mallillaan ennen sotaa. Jospa se kotiseudun rosvous yms. jätti traumat.
Meidän suhde tosin ei mene samalla tavalla kuin sinun ja ex-miehesi.
Epäilen suuresti että tämä etenee eroasteelle.
Mutta te olette näköjään tehneet oikean ratkaisun.
Ja hyvä näin, jos kumpikin olette tyytyväisiä.
Olen varmasti kyllä jokseenkin samanlainen jörriskö kuin exäsi tietyllä tavalla.
Vaikka muuten avoin ja puheliaskin.
Mutta rakastan rauhallisia, kiireettömiä hetkiä ja
hiljaisuutta, sekä luontoa.
Naureskellen totean, ettei mieheni jaksaisi olla
kesämökilläkään viikkoa kauempaa kun jo näkyy auton perävalot.
Mutta ketään ei voi pakottaa siihen mikä tuntuu vastemieliseltä.
Ei myöskään minua jäniksen selkään.
Neuvoja pyysit ja kaikki neuvot ja ehdotukset olet torjunut!
En toki ole torjunut.
Kaikki on pistetty vastaisen varalle korvan taakse.
Mutta, kuten on kai ilmi tullut, en ole nopea käänteissäni.
Harkitsen rauhassa.
Nuorempana tuli hosuttua ja tässä ollaan!
Tuskin moni muukaan salamana noudattaa saatuja neuvoja/ehdotuksia.
Kuuntelin tarkalla korvalla mitä sanoit.
Voitko ap. ajatella, että kirjoitat tähän ikäänkuin ITSELLESI julki, miksi haluat erota miehestäsi.
Siis näin:
Haluan erota miehestäni, koska ...
Millaiseksi tekstisi muodostuu? Olisi mukava nähdä meidän muidenkin samoja asioita pohtineiden.
"Molempien pitäisi löytää keskitie ja joustaa"
Näinhän se on.
Tämä pitäsi liittää jokaiseen häissä pidettävään puheeseen tuoreelle parille ohjeeksi.
Mutta, miksi niin monet avio ym.parit eivät sitä löydä, eivätkä pysty joustamaan?
Vaan yhä enemmän erotaan ja pistetään selät vastakkain pikavauhtia.
Liekö pohjimmaisin syy se ihmisen itsekkyys.
Rauhallinen olen, kuten mainitsit.
Mutta en todellakaan liioittele mieheni rauhattomuutta.
Tiedän myös hänen rakastavan minua omalla tavallaan.
Sitä en ymmärtänyt, mitä mielestäsi on tuo"puuhastelu vaimon kanssa kaiken kivan merkeissä"
ilmeisesti tarkoitat, seksiä.
Kuten aikaisemmissa vastauksissa ilmenee, se ei puutu suhteestamme.
Mutta olen sitä mieltä ettei se saa olla kaikki kaikessa ja ainoa yhdistävä tekijä.
Se kaikki muu sitten, aina ei toisen voimavarat riitä kaikkeen siihen mihin toisen.
Joskus teemme jotakin yhdessä, mutta mieheni pitäisi oppia myös rauhoittumaan.
Kuten minäkin olen koittanut pysyä hänen vauhdissaan mukana jo monta vuotta.
Näiden vuosien myötä olen huomannut kadottaneeni kykyni,
pysähtyä nauttimaan rauhassa joistakin asioista joista ennen osasin nauttia.
Olen mennyt elämäni loppua kohti kuin, hevosrattailla jotka menevät liian lujaa.
Maisemat jää näkemättä/ihailematta.
Yritän aina huomioida, että mieheni on lapsena häiriinytetty.
Hän ei pysty ilmeisesti rauhoittumaan.
Tässä nyt kaikkea mainitsematta, hänellä oli lapsena oireita levottoman elämän seurauksista.
Sekin on jo todiste siitä.
Yhä vielä hän näkee painajaisia, miten on pienenä poikana rajuilmassa merellä
laivassa joka ei koskaan pysähdy vaikka häntä pelottaa.
Hän pitää vain lujasti kiinni jostakin ja koittaa olla putoamatta laivasta.
En sano tätä pahalla, hän ei itse voi tälle mitään.
Eivät myöskään hänen vanhempansa omalle rauhattomuudelleen.
Siksi en vihassa pohdi eroamista, kuten ehkä jotkut saattavat luulla.
Olen vain jotenkin väsähtänyt ainaiseen touhottamiseen ja hektisyyteen.
Ratkaisua ei ole helppo löytää tilanteeseemme.
Avioliittoleiristä on puhuttu.
Sitä aiomme kokeilla, sieltäkin varmasti vinkkejä löytyy ja vertaistukeakin.
toivottavasti tämä viesti vielä tavoittaa.
Puuhastelulla en todellakaan viitannut seksiin vaan harrastustoimintaan, menemiseen, temmeltämiseen tapahtumissa jne, mistä nyt miehesi onkaan kiinnostunut.
Hienoa, että tarkensit teidän tekevän juttuja yhdessä. Kyllä siinäkin olet oikeassa että miehen pitäs tulla vastaan rauhoittumalla myös. Mutta silti hän varmasti kokee omalla tahollaan, että et tee hänen kanssaan tarpeeksi juttuja.
Rauhallisen ihmisen mielestä menevä tyyppi on aina liian rauhaton ja jotenkin vinoutunut. Ja sama toisinpäin. Mutta ehkäpä miehesi tosiaan on ylivilkas. Kyllä ADD-tapauksia on. Onko muuten selkävaivoja hänellä? Sekin voi vaikuttaa, usko tai älä, tässä osteopaatilla rampanneena olen näin kuullut.
Toivotan onnea avioliittoleirille, jollette vielä ole sellaiselle päässeet, ja yhteisen nuotin löytymiselle.
Olet kyllä tarkka, kun huomioit taustojen erilaisuuden vaikutuksen. Se ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa.
Koska sinä olet rauhallinen, liioittelet varmaan miehesi menemisiä. En usko etteikö hän välittäisi. Häneltä vaan puuttuu näkökykyä.
Samoin sinulta puuttuu näkökykyä. Miehesi ihmettelee, kun et voi täyttää yhtä miehen perustarpeista: puuhastelua vaimon kanssa kaiken kivan parissa! Olet sokea tälle tarpeelle. Tiedät sen olemassa olon muttet oikeasti siäistä sen tärkeyttä.
Tilanteenne on avioliittokirjaesimerkki suoraan kirjasta, ja siihen on lääkkeet olemassa.
En ole ammattilainen. Suosittelisin todella, että lähtisitte avioliittoleirille! Siellä on rauhaa ja seikkailua. Miehesi täytyy kuitenkin saada suostumaan. Sano, että te tarvitsette sitä ja sinäkin. Lähetämisellä ei ehkä kannata uhata, sillä motivaatio leirille lähtöön olisi vinoutunut miehesi osalta.
Kysyit viisasta ratkaisua. Tuon viisaampaa ei tässä maailmassa ole! Te pystytte selvittämään erilaisuutenne. ette ole ainoa pari maailmassa, jolla on erilaiset taustat. Asioihin on lääkkeet, mutta se vaatii sitä, että molemmat alatte ottaa toisenne tarpeet huomioon. Sinä tarvitset miestäsi kotona kuuntelemassa juttujasi, auttamassa kotitöissä, ja miehesi tarvitsee sinua hänen rinnallaan pitämässä seuraa. Toki on muitakin ongelmia, joita teidän on selvitettävä. Mutta perusjutut ovat ihan varmasti tuossa. Molempien tulisi joustaa ja löytää keskitie.