Olen aina ollut varsin negatiivinen ja ihmisvihamielinen ihminen, tosin se on varmasti osittain johtunut myös omista ulkonäkö yms. komplekseistani, joita on vuosien varrella mennyt ja tullut useita erilaisia. Nyt kun oma ikä on siellä 25-30v välimaastossa, olen pysähtynyt hiukan ajattelemaan ja joutunut toteamaan, että en ainakaan muista, että olisin koskaan elämäni aikana ollut onnellinen.
Taustani on samantyyppinen kuin monilla muilla palstalla kirjoittavilla miehillä, eli olen viettänyt aina yksinäistä elämää, "ylimääräisiä" sosiaalisia kontakteja ei ole ollut, eikä myöskään kokemuksia naisista. Sinänsä muuten elämä on sujunut ihan hyvin, paremmin kuin monilla muilla.
Erittäin suurena ongelmana koen nykyään sen, että elämä ei yksinkertaisesti tunnu yhtään miltään, eikä se itseasiassa ole tainnut koskaan tuntuakaan. Olen yrittänyt tehdä/harrastaa kaikenlaista, vähän extremeäkin, jotta tuntisin olevani edes lyhyen aikaa elossa. Uusista harrastuksista yms. ei kuitenkaan ole ollut apua. Samoin olen huomannut, että yksin matkustaminen on myös ankeaa, koska kaikkialla näkyy aina vain pareja, mitä vihaan yli kaiken.
Elämäntyylistäni johtuen, ajatusmaailmani on myös muotoutunut todella synkäksi, jopa sairaaksi. Usein ihan kaupassa käydessäni tai kadulla kävellessäni kiroilen mielessäni ja esim. mietin, kuinka tappaisin jonkun näkemäni ihmisen, koska koen jonkun piirteen hänessä ärsyttävänä. Koen näitä voimakkaita vihan tunteita kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, iällä tai sukupuolella ei ole juurikaan merkitystä. Joskus voi kuitenkin kulua jopa muutama päivä, jonka aikana ajatusmaailmani on melko normaali (sikäli kun tiedän mitä normaali edes on). Olen huomannut, että jos olen vähänkään pidempään omissa oloissani, niin ajatusmaailma synkentyy todella hälyyttävästi. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys, vaan ihan loogista. Ongelma toki on, että joudun viettämään ison osan vapaa-ajastani enemmän tai vähemmän yksin, koska sosiaalinen elämäni on hyvin rajoittunutta.
Nuorempana vihasin vain ihmisiä ja en halunnut yhtään analysoida omia mahdollisia ongelmiani. Mielestäni oli helpompaa ajatustasolla vain tappaa kaikki muut, kuin keskittyä omien ongelmieni ratkomiseen. Nyt vanhempana olen alkanut hieman analysoimaan ajatusmaailmaani ja löytäny sieltä tiettyjä selkeitä ongelmakohtia.
Suurin ongelmani on tod.näk. ulkonäkökompleksisuus, joka on aina ollut hyvin vahva ja monella tapaa haitannut elämääni. Käytännössä usein ulkona liikkuessani koen oloni omassa ruumiissa hyvin epämiellyttävä. Joskus tosin hetkellisesti pidän näkemästäni, mikä on hämmentävää. Tästä ongelmasta tuntuu olevan aivan mahdoton päästä eroon, päinvastoin, se saa vain uusia ilmenemismuotoja iän lisääntyessä. Asiaa ei auta yhtään nykymedian tapa tykittää puhtaasti pinnallisia arvoja 24/7. Luonnollisesti itseinho on melko vakava ongelma, jos haluaisi edes joskus pystyä nauttimaan elämästä, puhumattakaan että voisi edes harkita minkäänlaista sosiaalisen elämän laajennusta.
Tietääkseni en ole koskaan ollut masentunut, mutta siitä huolimatta mietin myös usein itseni tappamista. En mitenkään teini-angsti -tyyliin, vaan puhtaasti järkiperusteisesti ja loogisin syin. Jos tosiaan elämällä on minulle tarjottavana vain tämä henkisesti täysin kuollut elämä ruumiissa jossa en viihdy, niin hulluahan se olisi jatkaa sitä yli 70v. Lisäksi olen myös miettinyt sitä eräänlaisena ennakoivana puolustuksena muita ihmisiä kohtaan. Jos nimittäin jatkan tätä yksinelämää vielä pitkään, niin on täysin mahdollista, että jonain päivänä vaan yksinkertaisesti sekoan ja pelkän ajattelemisen sijaan ihan oikeasti alan tappamaan muita ihmisiä. Esimerkkejähän löytyy ihan lähihistoriastakin lukuisia.
Noh, tänään ajatusmaailmani on ollut hyvin synkkä, mikä heijastuu kirjoitukseeni. Keskimäärin en kuitenkaan ehkä ole ihan noin syvällä mustissa ajatuksissa. Ylipäätänsä ehkäpä loppujen lopuksi olisin vain pienen askeleen päässä siitä ns. normaalista elämästä, mutta en vain tiedä, mihin suuntaan se askel pitäisi ottaa.
Taustani on samantyyppinen kuin monilla muilla palstalla kirjoittavilla miehillä, eli olen viettänyt aina yksinäistä elämää, "ylimääräisiä" sosiaalisia kontakteja ei ole ollut, eikä myöskään kokemuksia naisista. Sinänsä muuten elämä on sujunut ihan hyvin, paremmin kuin monilla muilla.
Erittäin suurena ongelmana koen nykyään sen, että elämä ei yksinkertaisesti tunnu yhtään miltään, eikä se itseasiassa ole tainnut koskaan tuntuakaan. Olen yrittänyt tehdä/harrastaa kaikenlaista, vähän extremeäkin, jotta tuntisin olevani edes lyhyen aikaa elossa. Uusista harrastuksista yms. ei kuitenkaan ole ollut apua. Samoin olen huomannut, että yksin matkustaminen on myös ankeaa, koska kaikkialla näkyy aina vain pareja, mitä vihaan yli kaiken.
Elämäntyylistäni johtuen, ajatusmaailmani on myös muotoutunut todella synkäksi, jopa sairaaksi. Usein ihan kaupassa käydessäni tai kadulla kävellessäni kiroilen mielessäni ja esim. mietin, kuinka tappaisin jonkun näkemäni ihmisen, koska koen jonkun piirteen hänessä ärsyttävänä. Koen näitä voimakkaita vihan tunteita kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, iällä tai sukupuolella ei ole juurikaan merkitystä. Joskus voi kuitenkin kulua jopa muutama päivä, jonka aikana ajatusmaailmani on melko normaali (sikäli kun tiedän mitä normaali edes on). Olen huomannut, että jos olen vähänkään pidempään omissa oloissani, niin ajatusmaailma synkentyy todella hälyyttävästi. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys, vaan ihan loogista. Ongelma toki on, että joudun viettämään ison osan vapaa-ajastani enemmän tai vähemmän yksin, koska sosiaalinen elämäni on hyvin rajoittunutta.
Nuorempana vihasin vain ihmisiä ja en halunnut yhtään analysoida omia mahdollisia ongelmiani. Mielestäni oli helpompaa ajatustasolla vain tappaa kaikki muut, kuin keskittyä omien ongelmieni ratkomiseen. Nyt vanhempana olen alkanut hieman analysoimaan ajatusmaailmaani ja löytäny sieltä tiettyjä selkeitä ongelmakohtia.
Suurin ongelmani on tod.näk. ulkonäkökompleksisuus, joka on aina ollut hyvin vahva ja monella tapaa haitannut elämääni. Käytännössä usein ulkona liikkuessani koen oloni omassa ruumiissa hyvin epämiellyttävä. Joskus tosin hetkellisesti pidän näkemästäni, mikä on hämmentävää. Tästä ongelmasta tuntuu olevan aivan mahdoton päästä eroon, päinvastoin, se saa vain uusia ilmenemismuotoja iän lisääntyessä. Asiaa ei auta yhtään nykymedian tapa tykittää puhtaasti pinnallisia arvoja 24/7. Luonnollisesti itseinho on melko vakava ongelma, jos haluaisi edes joskus pystyä nauttimaan elämästä, puhumattakaan että voisi edes harkita minkäänlaista sosiaalisen elämän laajennusta.
Tietääkseni en ole koskaan ollut masentunut, mutta siitä huolimatta mietin myös usein itseni tappamista. En mitenkään teini-angsti -tyyliin, vaan puhtaasti järkiperusteisesti ja loogisin syin. Jos tosiaan elämällä on minulle tarjottavana vain tämä henkisesti täysin kuollut elämä ruumiissa jossa en viihdy, niin hulluahan se olisi jatkaa sitä yli 70v. Lisäksi olen myös miettinyt sitä eräänlaisena ennakoivana puolustuksena muita ihmisiä kohtaan. Jos nimittäin jatkan tätä yksinelämää vielä pitkään, niin on täysin mahdollista, että jonain päivänä vaan yksinkertaisesti sekoan ja pelkän ajattelemisen sijaan ihan oikeasti alan tappamaan muita ihmisiä. Esimerkkejähän löytyy ihan lähihistoriastakin lukuisia.
Noh, tänään ajatusmaailmani on ollut hyvin synkkä, mikä heijastuu kirjoitukseeni. Keskimäärin en kuitenkaan ehkä ole ihan noin syvällä mustissa ajatuksissa. Ylipäätänsä ehkäpä loppujen lopuksi olisin vain pienen askeleen päässä siitä ns. normaalista elämästä, mutta en vain tiedä, mihin suuntaan se askel pitäisi ottaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mene ihmeessä lääkäriin ja hanki apua. Masennus on nykyään hoidettavissa. Siihen on myös tehokkaita mielialalääkkeitä, jotka auttavat saamaan kiinni ilosta ja elämästä. Muista että et todellakaan ole yksin. Masennus on sairaus, jonka syyt ovat aivokemiallisia, ei luonteen piirre.
Tsemppiä sulle. Toivottavasti löydät oikean suunnan elämässä.
"Taustani on samantyyppinen kuin monilla muilla palstalla kirjoittavilla miehillä, eli olen viettänyt aina yksinäistä elämää, "ylimääräisiä" sosiaalisia kontakteja ei ole ollut, eikä myöskään kokemuksia naisista. Sinänsä muuten elämä on sujunut ihan hyvin, paremmin kuin monilla muilla."
"Erittäin suurena ongelmana koen nykyään sen, että elämä ei yksinkertaisesti tunnu yhtään miltään, eikä se itseasiassa ole tainnut koskaan tuntuakaan. Olen yrittänyt tehdä/harrastaa kaikenlaista, vähän extremeäkin, jotta tuntisin olevani edes lyhyen aikaa elossa."
"Olen huomannut, että jos olen vähänkään pidempään omissa oloissani, niin ajatusmaailma synkentyy todella hälyyttävästi."
Samanlaisia tuntemuksia, et ole ainoa, yksinäisyys ja oman elämän tunteminen turhaksi masentaa. Itsekin koen että elämässä on mennyt monta vuotta hukkaan juuri tuossa 25-30v vaiheessa.
Mutta nuo viittaukset toisten vahingoittamiseen, se on todella, todella sairasta. Vaikka ne ovat vain ajatuksia, mitä hyötyä on kiihdyttää sisäistä vihaa. Elämää ja toisia ihmisiä pitää arvostaa ja kunnioittaa, vaikka itsestä tuntuisikin väliltä pahalta.
Tämä "Sinkut" palsta ei taida olla oikea palsta tämänkaltaisille kirjoituksille. En tiedä oletko kirjoitellut tai lukenut "Terveys/Henkinen hyvinvointi & mielenterveys" tai "Tunteet/Viha/Yksinäisyys" osastoja. Kaikilla ihmisillä on omia murheita elämässä, vaikka päällepäin asiat näyttäisivät hyvältä. Ihmiset kohtaavat sairauksia, onnettomuuksia, vastoinkäymisiä, päihdeongelmia. Jos omat voimat eivät riitä, niin parempi on uskaltaa hakea sitten jo apua.
"Itsekin koen että elämässä on mennyt monta vuotta hukkaan juuri tuossa 25-30v vaiheessa. "
Itsekkin tuntuu että elämä menee hukkaan kun muuta tekemistä ei oikein ole kuin työ ja netissä surffailu.
Mitä sitten voisi olla? Ystävien suhteen tuskin missaan paljon mitään kun suurin osa ihmisistä tuntuu tosi ärsyttäviltä, eikä musta muutenkaan yleeensä pidetä. Voishan sitä varmaan etsiä muita hylkiöitä kavereikseen mutta mitä vittua mä niillä tekisin? Remuaisin poikaporukassa muiden nörttien kanssa? Ei kiitos, sellaiselle homostelulle sanon jyrkästi ei.
Ja kyllähän mä nyt vähän yritän pitää kunnosta huolta sun muuta, käyn yksin leffassa ja liikun kaupungilla ettei aika käy pitkäksi. Mitään järkevää ja rakentavaa tosin ei tule tehtyä.
ja puhun kokemuksesta, että samaan aikaan ei pidä monistakaan ihmisistä, mutta kuitenkin kärsii yksinäisyydestä.
Se on aika mielenkiintoinen juttu oikeastaan.
Kyllä sentään noin kerran viikossa käyn sosialisoimassa kavereiden kanssa. Joskus heikkoina hetkinä tuntuu ettei se riitä mutta niitä hetkiä on yhä vähemmän koska tähänkin tottuu ja alkaa hyväksyä että ei ole se maailman pidetyin persoona.
Jos muutaman kerran viikossa saisin pillua kauniilta nuorelta tytöltä voisin jopa sanoa että olen onnellinen.
"Jos muutaman kerran viikossa saisin pillua kauniilta nuorelta tytöltä voisin jopa sanoa että olen onnellinen."
:D ...minä olisin onnellinen, jos saisin vaikka kerran kuukaudessa, eikä naisen tarvitsisi olla edes "nuori ja kaunis"
"Nuorempana vihasin vain ihmisiä ja en halunnut yhtään analysoida omia mahdollisia ongelmiani."
Tämä tosin meni minun tapuksessani toisinpäin eli aiemmin teki mieli hankkia uusia ystäviä mutta nyt ei enää kiinnosta. Pitäkää paskanne! Lapsena, joskus 6-12 vuotiaana en tosiaankaan ollut yksinäinen, aina oli kavereita, niin koulussa kuin muuallakin. Nyttemmin olen negatiivisten kokemuksien vuoksi "taantunut" lähes täysin erakoksi, esim. töissä ei todellakaan kiinnosta puhua paskaa muiden ääliöiden kanssa.
Teininä minuakin oma ulkonäkö inhotti, mutta nyt olen ihan hyväksynyt itseni, onhan sitä rumempiakin ihmisiä olemassa.
...uskallat kirjoittaa omat tuntemuksesi avoimesti, on selvä merkki siitä että haluat apua. Tämä palsta ei anna sitä apua mitä tarvitset. Lohdulliset sanat eivät aina riitä. Käy rohkeasti hakemassa ammattiapua, niin elämänlaatusi paranee varmasti. Vaikutat ihan fiksulta, vaikka ajatuksesi ovat synkkiä. Toivotan onnea elämääsi. Olet vielä nuori ja moni asia voi muuttua parempaan suuntaan kun saat ammatiapua. Samassa tilanteessa on monia ihmisiä, heistä useimmat eivät kykene hakemaan apua, mutta luulen, että sinusta löytyy sisua siihen :)
että olet ajatellut tilaasi ja nykyistä elämääsi ja analysoinut jonkin verran tilannettasi. Aina voi jutella jonkun kanssa lisää. Ei kannata jäädä paikoilleen.
Jos tässä heittäisin nämä pakolliset "mene ihmisten ilmoille ja ala hymyillen tekemään ihmiskontakteja" olisin naiivi ja älytön, mistään tietämätön terve, mutta entisenä masentuneena neuvoisin hakemaan ammattiauttajan apua. Hyvää kesän jatkoa sinulle, joka tapauksesa. PAistaa se päivä risukasaankin (todella) :)
Lopeta analysointi eli itsesi arviointa ja ala elämään just niinkuin haluat.
Säästä rahaa, kuntoile. Siinä kaksi tärkeintä asiaa nykymaailmassa.
Kirjoituksesi oli kuin lähes omasta elämästäni. Olen alta kolmekymppinen mies jolla ulkoisesti asiat on kunnossa, on kielitaitoa ja hyvä koulutus. Kuitenkin samanlainen ulkonäkökompleksi vaivaa myös minua, helvetti, välillä tuntuu että näytän ihan hyvältä mutta sitten se taas iskee: tunne siitä että on ruma. Vaatekaupassa tämä taphtuu hyvin helposti: kun katsoo itseään peilistä iskee heti itseinho. Vuosiin en ole pystynyt katsomaan itsestäni otettuja valokuvia, vasta viimeaikoina asia on alkanut helpottamaan, nykyään jopa joskus pyydän jotain ottamaan itsestäni valokuvia mutta poistan ne jälkeenpäin hyvin herkästi jos olen vähänkin epävarma.
Ei varmaan tarvitse kertoa että kovin paljoa naissuhteita ei ole ollut. Kiinnostaisi todellakin että mistä tämä johtuu, jokin syy tähän ulkonäkökompleksiin täytyy olla. Mutta mikä?