Olen kolmikymppinen nainen. Minulla epäillään syöpää. Ja nimenomaan etäpesäkkeistä sisäelinsyöpää. Eli saattaa hyvin olla, että ellei ihmeitä tapahdu, päädyn vuoden sisällä enkelikuoroon ja jätän kaikelle ja kaikille viimeiset hyvästit. Elämä on minulle vähän antanut mutta paljon ottanut, ja olen sinut ajatuksen kanssa, että lähden tästä maailmasta piankin. Se sopisi tähän ironiaan, jota elämä on tarjoillut. Kun viimein olen saanut asiat siihen kuntoon, että voin nauttia elämästä ilman kaiken ilon alleen hukuttavia rasitteita.
Minua pelottaa, mutta tiedän ettei kaikkea voi itse määrätä. Nyt mennään kaikkien muitten, ennen kaikkea syöpäsolujen pillin mukaan. En pidä ajatuksesta, mutta pakko on se hyväksyä.
Ainoa huoli minulla on läheisistä. Äitini on jo menettänyt yhden lapsen. Tiedän, että se vielä 30 vuotta jälkeenpäinkin satuttaa häntä hirveästi. Mutta mitä, kun minusta aika jättää? Hän on aina sanonut, ettei kestäisi jos minulle tai veljelleni tapahtuisi jotain. Mitä sitten, jos hän joutuu laittamaan nuorimmaisensa hautaan? Miten äiti selviää siitä? Miten isoveli, jonka kanssa olen aikuisiällä tullut hyvin läheiseksi ja jonka tiedän olevan todella herkkä ja melko yksinäinen sielu? Mitä minä voin tehdä, että heidän olisi helpompi? Kauhistuttaa ajatus, että en olisi täällä enää huolehtimassa heistä ja pikkusisaren paikkaa toimittavista serkuistani. Miten saisin heidän tuskaansa lievennettyä? Olen yrittänyt sitä sanoa, etten jaksa panna vastaan sellaiselle, joka ei tahdonvoimasta taivu. Toisaalta pelkään, että äitini on lopun elämäänsä lohduton. Miten varmistan, että perheeni pärjää? Se on enää ainoa asia joka sydäntäni painaa. Elämäni saattaa hyvinkin olla tässä ja valmis, mutta rakkailla ihmisillä on paljon matkaa vielä jäljellä enkä halua että he takiani jättävät kaiken kesken...miten saan tietä siloitettua heille?
Minua pelottaa, mutta tiedän ettei kaikkea voi itse määrätä. Nyt mennään kaikkien muitten, ennen kaikkea syöpäsolujen pillin mukaan. En pidä ajatuksesta, mutta pakko on se hyväksyä.
Ainoa huoli minulla on läheisistä. Äitini on jo menettänyt yhden lapsen. Tiedän, että se vielä 30 vuotta jälkeenpäinkin satuttaa häntä hirveästi. Mutta mitä, kun minusta aika jättää? Hän on aina sanonut, ettei kestäisi jos minulle tai veljelleni tapahtuisi jotain. Mitä sitten, jos hän joutuu laittamaan nuorimmaisensa hautaan? Miten äiti selviää siitä? Miten isoveli, jonka kanssa olen aikuisiällä tullut hyvin läheiseksi ja jonka tiedän olevan todella herkkä ja melko yksinäinen sielu? Mitä minä voin tehdä, että heidän olisi helpompi? Kauhistuttaa ajatus, että en olisi täällä enää huolehtimassa heistä ja pikkusisaren paikkaa toimittavista serkuistani. Miten saisin heidän tuskaansa lievennettyä? Olen yrittänyt sitä sanoa, etten jaksa panna vastaan sellaiselle, joka ei tahdonvoimasta taivu. Toisaalta pelkään, että äitini on lopun elämäänsä lohduton. Miten varmistan, että perheeni pärjää? Se on enää ainoa asia joka sydäntäni painaa. Elämäni saattaa hyvinkin olla tässä ja valmis, mutta rakkailla ihmisillä on paljon matkaa vielä jäljellä enkä halua että he takiani jättävät kaiken kesken...miten saan tietä siloitettua heille?
Vastaukset 3
Vanhimmat
tämä suuri rakkautesi, joka välittyy kirjeestäsi. Näytä heille kirjoituksesi. Sano, että "pyydän sitten Taivaan Isää pitämään huolen teistäkin". Hirmu vaikeaa neuvoa...Elämä ei ole reilua.
En pysty antamaan sen parempaa ohjetta kuin edellinenkään kirjoittaja.
Halusin vain ilmoittaa, että kirjoituksesi oli todella koskettava. Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka tuollaisessa tilanteessa jaksaa kantaa noin paljon vastuuta läheisen hyvinvoinnista.
Toivon sinulle ja läheisillesi kaikkea hyvää.
rehellisesti tunteistasi ja sairautesi kulusta.
Enoni on minulle äitini lisäksi ainoa tukipilari. hetken kuluttua hän on mennyt. Minua lohduttaa se että tiedän, että hän on valmis nyt lähtemään. Liian nuorena, syöpään.
Olen onnellinen, että olen saanut olla koko tämän matkan hänen kanssaan ja olen loppuun asti. Olemme yhdessä saaneet valmistautua tähän.
Tosin, äidin suruun en tiedä mitään lääkettä. Itsekin äitinä ajattelisin, että lapsen menetys olisi raskainta elämässä. Mutta ehkä äitikin voi 'valmistua' yhdessä kanssasi?