Olemme tieneet toisemme vajaa 10 vuotta, niistä 6 vuotta oltu todella hyviä ystäviä. Nuoria vielä olemme, reilun 20 vuoden molemmat. Viime kuukausien aikana kävikin niin, että pienestä viattomasta pelleilystä seurasikin jotain muuta. Olin niin hullaantunut yhtäkkiä, että vuosien avoliittokin johti eroon. Vaikkakin yhteinen päätös se oli exän kanssa.
Ihanaa tässä suhteessa on se, että tuntee toisen niin hyvin. Ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla ihan oma itsensä. Ja voi niin avoimestikin puhua kaikesta. Kaikki on niin ihanaa ja tuntuu, että meidät on tarkoitettu yhteen! mutta kuitenkin, pelottaa. Eniten mielessä pyörii, että jos toinen ei ole vilkaissutkaan minuun päin sillä tavalla vajaaseen kymmeneen vuoteen, niin miten sitä yhtäkkiä voi olla niin rakastunut? Muistan kun ensimmäisen kerran hänet tapasin, olin aivan myyty, vaikka aivan penskoja oltiin. Aina olen tavallaan hänestä tykännyt, mutta sysännyt sellaiset tunteet syrjään ja "tyytynyt" ystävyyteen. Kaiken lisäksi pelkään, kun hänen ensimmäinen kunnon kumppani olen, että jos se onkin jotain alkuhuumaa, ja sitten hän tajuaa ettei ole oikeasti koskaan minua rakastanutkaan niinkuin pitäisi. Olen hänelle muutaman kerran kerennyt purkautua näistä tunteistani. Vastauksena hän on sanonut, ettei ole vaan koskaan tajunnut kuinka ihana olen ja on etsinyt rakkautta väärästä paikasta. Että nyt vasta on tajunnut että minua hän rakastaa.
Olen nyt varmaan aivan vainoharhainen, mutta johtuu varmasti siitäkin, että hän on ollut vain unelmaa minulle niin monen vuoden ajan. Ja nyt ei vieläkään voi uskoa, että tässä sitä ollaan niin monen vuoden jälkeen. Mutta onko kenelläkään kokemuksia siitä kun suhde aloitetaan ja pohjalla on pitkä ystävyys? Onko kestävää (vaikka jokainen suhdehan on erilainen), vai miten on käynyt?
Ihanaa tässä suhteessa on se, että tuntee toisen niin hyvin. Ei tarvitse esittää mitään vaan voi olla ihan oma itsensä. Ja voi niin avoimestikin puhua kaikesta. Kaikki on niin ihanaa ja tuntuu, että meidät on tarkoitettu yhteen! mutta kuitenkin, pelottaa. Eniten mielessä pyörii, että jos toinen ei ole vilkaissutkaan minuun päin sillä tavalla vajaaseen kymmeneen vuoteen, niin miten sitä yhtäkkiä voi olla niin rakastunut? Muistan kun ensimmäisen kerran hänet tapasin, olin aivan myyty, vaikka aivan penskoja oltiin. Aina olen tavallaan hänestä tykännyt, mutta sysännyt sellaiset tunteet syrjään ja "tyytynyt" ystävyyteen. Kaiken lisäksi pelkään, kun hänen ensimmäinen kunnon kumppani olen, että jos se onkin jotain alkuhuumaa, ja sitten hän tajuaa ettei ole oikeasti koskaan minua rakastanutkaan niinkuin pitäisi. Olen hänelle muutaman kerran kerennyt purkautua näistä tunteistani. Vastauksena hän on sanonut, ettei ole vaan koskaan tajunnut kuinka ihana olen ja on etsinyt rakkautta väärästä paikasta. Että nyt vasta on tajunnut että minua hän rakastaa.
Olen nyt varmaan aivan vainoharhainen, mutta johtuu varmasti siitäkin, että hän on ollut vain unelmaa minulle niin monen vuoden ajan. Ja nyt ei vieläkään voi uskoa, että tässä sitä ollaan niin monen vuoden jälkeen. Mutta onko kenelläkään kokemuksia siitä kun suhde aloitetaan ja pohjalla on pitkä ystävyys? Onko kestävää (vaikka jokainen suhdehan on erilainen), vai miten on käynyt?
Vastaukset 5
Vanhimmat
paha neuvoa.
toihan on tosi ihanaa!!! älä nyt pilaa onneasi turhalla epäilyllä. ensinnäkin sulla oli vuosia avoliitto. eli ei tämä kaveri ole varmaan siksi ajatellut sua "sillä tavalla" ja toiseksi,tunteet voi todella herätä miten sattuu milloin vain ja kehen vain! oikeesti onnea teille ja nauttikaa nyt kun olette "löytäneet" toisenne! :)
me ollaan kans tunnettu useita vuosia. heti oltiin hyviä ystäviä, kuin oltais aina tunnettu. kuin hän olisi se puuttuva palanen, jota olen etsinyt! surettaa ettei tavattu vähintään 10 vuotta sitten.
ollaan oltu tässä vuosien saatossa tosi paljon tekemisissä. mutta "vasta" viime kesänä kolahteli. ihastusko lie vai heti suoraan rakkautta, väittäisin että jälkimmäistä koska ihastushan iskee heti jos on iskeäkseen.
vaan väliäkö sillä. tunne vaan voimistuu kaiken aikaa. syvenee. alkuhuumaa tämä ei enää ole, ollaan jo eletty niin paljon arkeakin ja kinasteltukin. riidat kuitenkin sovitaan heti. on valtava halu onnistua.
näin ollen tuskin se on alkuhuumaa sullakaan.
oma avioliitto oli kuralla vuosia. nyt tulee ero. "uusi" ystävä ei kuitenkaan syy avioliiton kariutumiseen. tiedän nyt etten rakastanut puolisoani. ihastuksen pohjalta mentiin naimisiin.
ei kai se sun ystäväsi ole ajatellut sua "siinä mielessä", kun olet ollut varattu!!!
hän ei ole mieltänyt sua sillä tavalla, niin se vaan menee.
kyllä, kyllä sitä voi käydä ihan hyvin noinkin miten sulle nyt on käynyt!;) ja tuohan on mitä parhainta, toinen on tuttua tutumpi. mikä sen ihanampaa.
kannustan ihan täysillä sinua, ja epäilyt hiiteen.
hänhän on sulle selvästi sanonut että on etsinyt onnea väärästä paikasta!
noin nimenomaan olen itsekin etsinyt, vuosikausia on tullut elettyä ja oltua väärien ihmisten kanssa.
ei muuta kuin annahan palaa ja paljon onnea;))
Niihän tuo mies on sanonut, että ei se rakkaus katso aikaa eikä paikkaa, että se on menoa sitten ku se kolahtaa. :) Onhan tämä ihanaa! Tunne on aivan eri kuin sillon kun tapasin entiseni. Häntä kyllä rakastin, mutta varmaankin enemmän ystävänä. Tässä taas on sitä jotain, toista kun katsookaan niin tuntuu että voisi muutaman kyyneleen tirauttaa kun on niin onnellinen! :) Harmi sinällään, että tämä tapahtui vasta nyt, mutta ehkäpä sillon aikaisemmin ei oltais oltukaan niin täydellisiä toisillemme. Minä kun tahdoin olla aika villi ja toinen taas oli niin tunnollinen. Pahin nuoruus kun on mennyt nyt ohi ja on vähän rauhoittunutkin. :)
Jospa nuo turhat epäilyt jäisi pois ja annetaan mennä tunteella, onnistuu jos onnistuu, ja sitä ainakin toivon. :)
Kuin omasta kynästäni.
Ystävyyttä ja toveruuttahan tuo liitto oli.
Sittemmin huono kämppissuhde.
Mitä tuota harmittelet että sattui "vasta" nyt (olit 20v?), itsellä on kohta puol vuosisataa mittarissa.. ;D ja nyt vasta eka kerran tällaista.
Samaa olen ajatellu, että oisko sitä älynny hyvän päälle joskus nuorempana.. ehkä sitä ihminen tarttee ne kokemukset jotka eteen tulee, että kasvaa siksi mikä on? Niinhän ne viisaat ainakin sanovat..
Menokenkää löytyi aiemmin multakin, ja ystäväni taas ei Todellakaan ole oikein bilettäjätyyppiä, että oisko tuo natsannutkaan vielä silloin, voipi olla että ei.
Mutta nyt on nyt;) Elämä on.