Vaimoni nykyään ex, uhkaili minua 2 vuotta erolla. Tapasi sinä aikana ehtä miestä, ja vähän useampaakin ja joka päivä uhkasi erolla. Väitti ettei ollut sängyssä niiden kanssa ja et kavereita vaan ovat. Ex ajatteli ja näki et kärsin tilanteesta ja ajatteli myös että minä en hae eroa, että hån voi jatkaa sitä samaa touhua loputtomasti. Sitten kun 2v olin kärsinyt tilanteesta niin sanoin eräs aamu et olen hakenut avioeroa sinusta. Sitten alkoi katumus ja itkut, mut sanoin et nyt mun mitta täynnä, et ala nostella. Siis tässä kåvi niin et ex uhkaili ja minä otin lopulta eron. Onko muilla vastaavia tapauksia.
Näin se menee
Mies 46
101003
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ihan oikein. Turha on antaa toisen ihmisen pilata omaa elämäänsä. Toivottavasti löydät sellaisen naisen, joka arvostaa sinua. Onnea matkaan!
melkein sanasta sanaan, ihan niskakarvavoissa kihelmöi kun luin tekstiäsi.
Tuosta meidän erostamme on kulunut jo reilut kolme vuotta. Sen jälkeen oleskelin jonkun aikaa yksikseni, ja reilu vuosi sitten tapasin nykyisen kihlattuni.
Alkuun ihmettelin voiko tuollaisia naisia olla olemassakaan niinkuin hän on, kun kaikki on erilaista kuin silloin exäni kanssa, siis kaikki. Elääni naisen olen löytänyt ja tässä on hyvä olla. Tsemppiä sullekin, luota tulevaisuuteen, sillä ei ole kuin hyvää tarjottavana ainakin minun kohdalla kävi niin.
Osoitit kärsivällisyyttä ja lopulta päättäväisyyttä. Lisäksi olen sitä mieltä, että kyllä niitä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvia ystäviä voi ja saa olla, mutta heti kun tulee tarve selittää, että ollaan vain-ystäviä, pitäisi hälytyskellojen soida. Kovin, kovin usein ainakin toinen osapuoli on ihastunut tuollaisissa ystävyyksissä.
Nyt on onneksi myöhäistä jo selitellä, mutta ehkä jotakuta kiinnostaa ajatukseni, itsekin kun olen moisen kokenut seurustelusuhteessa. Minulle riitti vuosi. Kyllä sen ystäviä löytävän puolison pitäisi myös ottaa huomioon oma kumppaninsa ja hänen tunteensa. Ei minusta tavallinen, arkinen ystävyys ole sellainen, että se pitäisi tuoda häiritsemään elämän tärkeintä ihmissuhdetta. Minun osaltani tarina päättyi niin, että suhde alkoi rakoilla, ja joka tapaamisella jouduin kuulemaan samat jorinat samoista mikoista ja markoista. Eikä siihen auttanut kun sanoin, etten halua kuulla heistä. Se nainen oli sitä mieltä että minun velvollisuuteni oli kuulla näiden nuorten miesten kännitoilailuista. Ekalla yrittämällä en saanut lähdettyä suhteesta, mutta toinen kerta paria kuukautta myöhemmin toden sanoi. Jätin sen naisen.
hälytyskellojen pitäisi ehkä soida myös (sillä, jolla niitä vastakkaisen sukupuolen edustajia kavereinaan on), jos ei koskaan tarvitse selittää mitään kumppanilleen!
Mieheni on satakertaa, minimissään, maininnut, hänen puolestaan olevan ok, että tapaan miespuolisia ystäviäni useastikin. Näin tekemällä hän on saanut siirretyksi avioeroamme aina vain tulevaisuuteen. Juuri tästä miehen antamasta "vapaudesta" päättelin, että ystäväni ovat minulle tärkeämpiä kuin mieheni. Minulle ei todellakaan kävisi, että mies, jota rakastan, olisi vähintään kerran viikossa tapaamassa naispuolisia ystäviään. Sen sijaan nyt kun olen myöntänyt, etten rakasta miestäni, minulle on aivan sama ketä tapaa ja kuinka usein.
Meillä se menee niin, että olen puhunut jo vuoden miehelleni haluavani eron. Oikein nätisti ja kiltisti. Hän ei halua erota. Minulla on aina ollut miespuolisia ystäviä enemmän kuin naisia. Viime vuosina noista ystävistäni on tullut tärkeämpiä kuin mieheni, jonka kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Ainoa mistä mies on mustasukkainen, on paras naispuolinen ystäväni!
Olen kotona lähinnä kodinhoitaja, organisoija ja äiti. Mies luuraa kotinurkissa kokoajan, muttei silti ole koskaan osallistunut mihinkään.
Nyt minulla on ollut rinnakkaissuhde ties kuinka pitkään (tai oikeastaan ainoa suhde, koska mieheni kanssa yhteistä on vain lapset). Kerroin miehelleni tästä, kiltisti kuten minulla on tapana ja sanoin haluavani eron, nyt. Ajattelin, että hän olisi edes jotenkin reagoinut, mutta ei. Hän ei edelleenkään halua erota. Lastenkin takia on kuulemma parempi jatkaa näin. Minun kanssani hän kuulemma viihtyy! Aaaarrrrggghhhh!
Minunkin vain pitää hakea sitä eroa ja ilmoittaa asiasta miehelleni. Vaikka olen 97% varma, että hän masentuu entisestään. Hänen työpaikkansa on meillä kotona, joten hankaluuksia hänelle tulee kaksin verroin, kun pitäisi muuttaa työpaikkakin uuteen asuntoon. Oikeastaan olenkin melko varma, että mies "viihtyy" kanssani, koska on liian laiska tekemään kotitöitä ja etsimään parempaa duunia jostain muualta.
Ja toisaalta. Mieheni on myös se, joka vuosia vastasi jokaiseen asiaan, johon yritin saada muutosta "ellen kelpaa tällaisena, hae eroa", "teen nyt näin (päinvastoin kuin haluat), ellei kelpaa sinulle, ota ero".
Että tämmöistä.
Lasten tähden ja lasten tähden. Vaikka et noin sanokaan niin pakko on purkaa tämäkin kiukku. Niinhän se usein on, että lasten tähden pidetään vaikka tunkiota olohuoneessa sen kuuluisan virtahevon lisäksi. Totta kai ero on lapsille kova paikka. Mutta niin on myös vuodesta toiseen jatkuva kyräilevä ilmapiiri, riidat joita ei kuitenkaan saa tukahdutettua ja jotka iltayöstä puhkeavat täyteen viiltävyyteensä. Lisäksi olen saanut lukea, että monet eronneet isät viettävät aikaa enemmän lastensa kanssa, kuin yhä perheensä kanssa asuvat. Syykin on ihan selvä: kun ei ole itsestäänselvyys että lapsi on lähellä, hänelle varataan aikaa silloin kun hän on.
Joo... vähemmän ystävällisesti tuumaan, että miehesi kaipaisi potkun perseelle eli kannustusta. Parisuhteeseen pitää kummankin tuoda oman panoksensa, (missä myönnän olleeni huono). Jos kannustus suhteen kannalta on jo myöhäistä, niin ainakin omien asioidensa järjestämiseksi häntä pitäisi vähän ohjata - ihan asiallisesti.
Tuo jos-en-kelpaa-niin-ota-ero -tyylin puhe on silkkaa vastuun laistamista. Jos ei muuta vaihtoehtoa ole, niin lopultapa ajautuu eroon. Minäkin yritin aikanaan, että jos seksielämä ei ala sujua, hankin seksini muualta. Siihen aikaan mulla ei kylläkään ollut ketään toista. Nyt voisin mahdollisesti vaikka toteuttaa moisen uhkauksen. Ehkä. Mutten toteuta ainakaan kiukkuni takia. Kaiken lisäksi saan nykyään seksiä kotona, ystävyyden ja sympatian suhteen on niin ja näin. Jälkeen päin kuitenkin tajusin, kuinka lapsellinen olen ollut. En tiedä voiko parisuhteessa esittää tuollaisia kärjistettyjä vaatimuksia ollenkaan. Epäilen. Jos ei ole halukas joustamaan ja etsimään kompromisseja, jompi kumpi äärivaihtoehto lopulta toteutuu.
varmaan ihan oikeassa siinä, että mies tarvitsi potkun perseelle tai ystävällisemmin sanottua kannustusta... Olenkin saanut hänet tekemään asioita, joista olen 15v puhunut, puhunut ja puhunut. Oikeastaan olen erittäin ylpeä siitä! Edes joihinkin juttuihin saa liikettä. Parisuhdeammattilainen sanoi, että ehkä olisi parempi juuri edetä pieninä askeleina; yrittää tehdä asioita, jotka olisi kuitenkin eron jälkeen tehtävä - ja silloin se saattaisi olla kahta vaikeampaa.
Meillä ei ole ollut kummempia riitoja (paitsi äitini luona käydessämme...), ilmapiirikään ei ole erityisen kyräilevä, mutta lapset ovat jo ajat sitten tajunneet, ettei meillä hyvinkään mene. Vanhin on tavallaan jopa rohkaissut eroamaan. Mielenkiintoista on, että nuo asiat, joista purnasin aikani ja mieheni sanoi "ota ero, ellen tällaisena kelpaa" toistavat nyt itseään lasten kanssa. Lapset sanovat isästään täsmälleen samoilla sanoilla minulle samaa, mitä itse aikoinani valitin miehestäni ystävilleni.
No joo. Pakko vielä palata noihin pieniin askeliin... niin parisuhderemontin kuin kannustuksen suhteen. Jos on vuosia nyhertänyt nurkassa, on pirun vaikea lähteä kehumaan itseään torille. Mutta kun tulisi edes keskilattialle ensin.
Sitten tää toinen asia, josta tuon jonkun kanssa suorastaan riitelen.. hän kun on sitä mieltä, että kaikki kerrasta poikki. Mun näkemys nyt vain on se, että vaikka pettäminen on epäreilua, niin liian äkkinäiset muutoksetkin ovat kohtuuttomia. Pienin askelin näissä eroasioissakin edetään. Ja uusissa suhteissa. Mutta ehkä joillekin kertarysäys on parempi. Ainakin suojelevat itseään toisen tuskalta - olkoonkin, ettei toisen tuskaa voi kokonaan kuitenkaan kantaa.
Olenpa minäkin sitä mieltä, että hitaasti hyvä tulee... tai ainakin vähän parempi (kunhan ei aleta liioittelemaan siinäkin. Esim. kaksi vuotta alkaa olla aika maksimi mitä tätäkin tilannetta jaksaisi jatkaa). En todellakaan aio katkaista kokonaan välejä mieheeni eron jälkeenkään, joten kertarysäys ei oikein sovi siihen kuvioon.
joka pienen riidan takia hän oli aina muuttamassa. tuntui lopuksi että en voinut häntä pyytää edes laittamaan pyykkejä kuivamaan kun hän oli taas muuttamassa. yksi päivä kyllästyin ja pakkasin hänen vaatteensa ja hän sai muuttaa.
olisi halunnut vielä jatkaa mutta minä en.