Olen menettänyt Elämäni Ihmisen 3,5 vuotta sitten. Mikä pahinta, ihan itseni vuoksi ja omasta toimestani. Minä ajoin hänet pois, hänet joka oli tärkeintä tässä maailmassa.
Minun riippakiveni tässä elämässä on syömishäiriö. Kun se saa yliotteen minusta, olen kuin kaarnalaiva myrskytuulen vietävänä. Ajan kaikki tärkeimmät ihmiset pois, satutan, olen ilkeä ja hirveä. Olen aivan toinen henkilö. Useimmat asioista olen saanut korjattua mutta tämä kipein... Olen yrittänyt päästä yli, seurustella ja leikkiä perhettä toisen kanssa mutta ei tästä tule mitään. Nyt olen ollut syömishäiriöstä voitolla noin kaksi vuotta ja elämän taaksepäin katsominen salpaa hengen ja repii minut palasiksi. On muitakin syitä mutta tämä on suurin. Minä rakastan ja olen aina rakastanut vilpittömästi ja koko sydämestäni tätä henkilöä, jonka ajatuksia minua kohtaan en uskalla edes arvailla. En odota, että hän pystyisi ymmärtämään tai antamaan anteeksi mutta haluaisin silti hänen tietävän.
Nyt olen olosuhteiden pakosta muuttamassa samaan paikkaan missä tämä ihminen asuu. Pelottaa. Jännittää. Itkettää. Naurattaa. Vavisuttaa. Puhuuko hän minulle edes? Pystyykö katsomaan silmiin? Pystynkö minä? Miten haluaisinkaan yrittää edes kertoa, ettei hänessä ollut oikeasti mitään vikaa. Miten haluaisin vielä olla hänen lähellään. Hänen kanssaan minä olin kotona.
Eräässä laulussa sanotaan:
"I believe the grass is no more greener on the other side
I believe you don't know what you've got until you say goodbye".
Ja niin se on.
Minun riippakiveni tässä elämässä on syömishäiriö. Kun se saa yliotteen minusta, olen kuin kaarnalaiva myrskytuulen vietävänä. Ajan kaikki tärkeimmät ihmiset pois, satutan, olen ilkeä ja hirveä. Olen aivan toinen henkilö. Useimmat asioista olen saanut korjattua mutta tämä kipein... Olen yrittänyt päästä yli, seurustella ja leikkiä perhettä toisen kanssa mutta ei tästä tule mitään. Nyt olen ollut syömishäiriöstä voitolla noin kaksi vuotta ja elämän taaksepäin katsominen salpaa hengen ja repii minut palasiksi. On muitakin syitä mutta tämä on suurin. Minä rakastan ja olen aina rakastanut vilpittömästi ja koko sydämestäni tätä henkilöä, jonka ajatuksia minua kohtaan en uskalla edes arvailla. En odota, että hän pystyisi ymmärtämään tai antamaan anteeksi mutta haluaisin silti hänen tietävän.
Nyt olen olosuhteiden pakosta muuttamassa samaan paikkaan missä tämä ihminen asuu. Pelottaa. Jännittää. Itkettää. Naurattaa. Vavisuttaa. Puhuuko hän minulle edes? Pystyykö katsomaan silmiin? Pystynkö minä? Miten haluaisinkaan yrittää edes kertoa, ettei hänessä ollut oikeasti mitään vikaa. Miten haluaisin vielä olla hänen lähellään. Hänen kanssaan minä olin kotona.
Eräässä laulussa sanotaan:
"I believe the grass is no more greener on the other side
I believe you don't know what you've got until you say goodbye".
Ja niin se on.
Vastaukset 7
Vanhimmat
3,5 vuotta tulee kohta siitäkin kun minä jätin seurustelukumppanini. Luulin että elämässä eteenpäin pääseminen ei olisi onnistunut hänen kanssaan. Nyt huomaan etten ole päässyt elämässäni eteenpäin sen paremmin yksinkään... olen vain ollut onneton ja kaivannut. Tänä iltana tuo kaikki menneisyys taas tuli niin voimalla päin näköä että tervetuloa syysmasennus... reilu puoli vuotta kun jo menikin ilman sitä pahinta kaipuuta. Toivon vielä joskus löytäväni silti jonkun, entiseni on jo onnellisesti suhteessa ollut pari vuotta.
Jos tämä henkilö rakastaa vielä sua niin hän ymmärtää..ole rohkea ja kerro tunteistasi! Ota riski! Samoja kokemuksia kuin sinulla ja otin riskin ja kannatti!
Kiitos sinulle. Todellakin rakkaus satuttaa. Satuttaa se, että on itse satuttanut niin pahoin. Olen miettinyt, kuinka itse toimisin, jos tilanne olisi toisin päin. Ehkä haluaisin tällaisen asian kuulla ja miettisin sitten.
Minua hirvittää jo sekin, millainen "vastaanotto" minulle paikkakunnalla on, koska tällä miehellä on paljon ystäviä (ja paikkakunta on pieni). Ihan oikeutetusti he pitävät minua ihan hirveänä ihmisenä, mitä todennäköisimmin. Onneksi voin edes yrittää muuttaa tätä käsitystä ajan mittaan.
Olen kyllä ajatellut jutella tämän kyseisen ihmisen kanssa ja selittää kaiken juurta jaksain, kunhan aika on sopiva. En nyt kuitenkaan voi ihan ovikelloa pimputtaa ja kertoa että "moi, mä asun täällä nykyään" :)
Vaikeaa, niin vaikeaa mutta kuitenkin on minulla vielä toivoa. Sitäpaitsi, parempi minulle olisi se ehdoton EIkin kuin tämä nykyinen epävarmuus ja häpeä.
Muakin hirvittää/hirvitti exän suku..ja tunnen samalla tavalla että niillä on oikeus pitää mua kauheana ihmisenä..mutta ex vakuutti minut ettei tarvi pelätä niiden vastaanottoa, eikä niitten mielipiteillä oikeestaan mitään väliä edes ole..meidän tunteet ratkasee, ei heidän..
Ja nytkö ite ajattelee niin en ite ajattelis kenestäkään pahaa jos on menny suhde poikki ja sitten aletaan uudestaan..syitä on monia ja kaikilla on omat syyt, mutta tunteet ratkasee ja niiden ehdoilla sitä on mentävä.
Älä pelkää, äläkä missään nimessä häpeä itseäsi. Olet jo rohkea, kun olet voinut itsellesi olla rehellinen ja vielä tarvitset sen verta rohkeutta, että pääset kertomaan tunteistasi toiselle osapuolelle! Kaikkea hyvää sinulle/teille! :)
Ei uskoisi, miten paljon ventovieraan sanat voivat lämmittää. Kiitos sinulle vielä kerran. Olen viikonloppuna menossa niille kulmille, missä kyseinen mies asuu. Ehkä rohkenen ottaa yhteyttä...
Tuntuu, että on hirveästi sanottavaa mutta yhtä aikaa pelottaa tuleeko siitä ryöpystä mitään järkevää pihalle. :D Ehkä pitää jäsennellä jotain etukäteen, muttei kuitenkaan liikaa. Herramunjee, olo on kuin iästä olisi tipahtanut 10 vuotta jonnekin. Ajatusten taso on sitä luokkaa, heh.
Saanko kysyä, kuinka pitkään te olitte erossa ennen kuin palasitte yhteen? Ehtikö välissä tapahtua paljon? Ei liity omaan juttuuni mitenkään vaan ihan mielenkiinnosta kysyn =)
Joo-oh, otin tähän henkilöön yhteyttä ja hänellä tuntuu menneen elämä eteenpäin. Myös siis kumppani löytyy.
On yllättävän kova pala niellä että se kaikki on todella mennyt eikä mitään saa takaisin. Olen tuhlannut vuosia syömisen ja oman itseni kanssa kamppailuun ja hävinnyt lähes kaiken millä oli jotain merkitystä.
itsestäsi idioottia - Teit oikein, kun kerroit
hänelle ajatuksistasi. Jos hänellä on jo uusi elämä sille ei voi mitään.
Minä jätin itselleni tärkeän ihmisen ja nyt sitten kärsin ikävääni. Mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Vuoden verran kituutettin helvetissä.
Rakastimme paljon, mutta ei se paljon auttanut kun joka päivä alkoi olemaan niin vaikeaa että molempien terveys alkoi kärsiä. Oli pakko keksiä jotain kun kaikki konstit oli käytetty.