Olen 21-vuotias mies ja avovaimoni on hieman itseäni nuorempi. Olemme seurustellet noin kolme vuotta joista yhdessä on asuttu viimeinen vuosi. Kihloihin mentiin muuton yhteydessä. Välillä riidellään, mutta aina on riidat sovittu.
Viime aikoina suhde on kuitenkin alkanut ahdistaa. Avokilleni tämä on oikeastaan ensimmäinen suhde, eikä itsellänikään ole koskaan ollu railakasta sinkkuaikaa. Hän puhuu tulevaisuudesta, lapsista, talosta, koirasta, farmariautosta, mutta itse haluaisin elää tätä hetkeä, matkustella ja viettää opiskelijaelämää. Nyt ovatkin muut ihmiset ruvenneet kiinnostamaan ja tuntuu etten haluaisi enää viettää kaikkea aikaani avopuolisoni kanssa, vaan tavata uusia ihmisiä. Omalla kohdallani on nyt ollut pieniä ihastuksia. Tiedän myös että hän lähes pettänyt minua noin vuosi sitten...
Seksiä harrastamme aina vaan harvemmin; intohimo on omalta osaltani kadonnut, enkä rakasta häntä enää kuten ennen.
Olemme olleet erillämme joitakin päiviä harrastusten ja muiden asioiden takia. En ole näinä aikoina ikävöinyt häntä ollenkaan, vaan ollut lähinnä helpottunut että saan olla rauhassa.
Puhuimme asiasta eräänä iltana. Hän on huomannut etten ole ollut täysillä mukana suhteessamme. Mainitsin että olen ajatellut eroa ja hänestä tuli aivan hysteerinen. Rupesi itkemään ja sanoi että hän voi muuttua sillä rakastaa minua. Tuntuu pahalta jättää hänet vain itsestäni riippuvistä syistä. Minäkin rakastan häntä, mutta en enää niin kuin ennen. Nyt hän on lähinnä hyvä ystävä... tai lähinnä hyvä kämppäkaveri.
Olen ajatellut, että nyt olisi ainoa oikea aika erota, sillä en halua odottaa naimisiin menoa ja muutamaa lasta ja lähteä vasta sitten katkeroituneena lätkimään.
Onko muilla kokemuksia samanlaisista tilanteista ja tuntemuksista ja mitä teitte vastaavassa tilanteessa?
Viime aikoina suhde on kuitenkin alkanut ahdistaa. Avokilleni tämä on oikeastaan ensimmäinen suhde, eikä itsellänikään ole koskaan ollu railakasta sinkkuaikaa. Hän puhuu tulevaisuudesta, lapsista, talosta, koirasta, farmariautosta, mutta itse haluaisin elää tätä hetkeä, matkustella ja viettää opiskelijaelämää. Nyt ovatkin muut ihmiset ruvenneet kiinnostamaan ja tuntuu etten haluaisi enää viettää kaikkea aikaani avopuolisoni kanssa, vaan tavata uusia ihmisiä. Omalla kohdallani on nyt ollut pieniä ihastuksia. Tiedän myös että hän lähes pettänyt minua noin vuosi sitten...
Seksiä harrastamme aina vaan harvemmin; intohimo on omalta osaltani kadonnut, enkä rakasta häntä enää kuten ennen.
Olemme olleet erillämme joitakin päiviä harrastusten ja muiden asioiden takia. En ole näinä aikoina ikävöinyt häntä ollenkaan, vaan ollut lähinnä helpottunut että saan olla rauhassa.
Puhuimme asiasta eräänä iltana. Hän on huomannut etten ole ollut täysillä mukana suhteessamme. Mainitsin että olen ajatellut eroa ja hänestä tuli aivan hysteerinen. Rupesi itkemään ja sanoi että hän voi muuttua sillä rakastaa minua. Tuntuu pahalta jättää hänet vain itsestäni riippuvistä syistä. Minäkin rakastan häntä, mutta en enää niin kuin ennen. Nyt hän on lähinnä hyvä ystävä... tai lähinnä hyvä kämppäkaveri.
Olen ajatellut, että nyt olisi ainoa oikea aika erota, sillä en halua odottaa naimisiin menoa ja muutamaa lasta ja lähteä vasta sitten katkeroituneena lätkimään.
Onko muilla kokemuksia samanlaisista tilanteista ja tuntemuksista ja mitä teitte vastaavassa tilanteessa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Muutama vuosi sitten olin samassa tilanteessa kuin sinä. Aloin seurustelemaan tulevan avomieheni kanssa ollessani 21-vuotias. Suhteemme kesti 7 vuotta, joista 6 asuimme yhdessä. Alussa niin intohimoinen ja täydellinen suhteemme muuttui pikkuhiljaa, seksi väheni, ei enää paljon keskusteltu asioista kuten ennen. Avokkini jäi myös useasti valheista kiinni ja kuten itsekin kirjoitit "lähes pettänyt" (en tiedä kuinka pitkälle ovat menneet).
Tajusin, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Väitin toki hänestä, mutten rakastanut enää samalla tavalla. Pähkäilin pitkään, uskallanko lähteä vai käykö niin, että kadun päätöstäni myöhemmin. Muutama kuukausi meni siinä miettiessä kunnes eräänä aamuna herättyäni tein päätöksen, että se on sitten siinä. Avokille ilmoittaminen oli elämäni vaikein asia. Tiesin, että hän luhistuu... Mielessäni kuitenkin pyöri asia, että kumpikaan meistä ei ole onnellinen ja parannusta tuskin tapahtuu. Toisaalta harmitti, että siinä meni nuoruuden vuodet, joita ei takaisin saa, mutta toisaalta sain niin paljon elämänkokemusta... Koskaan en ole päätöstäni katunut. Olen nyt uudessa suhteessa ja todella onnellinen.
En voi antaa sinulle oikeaa neuvoa, koska jokaisen täytyy tehdä päätökset itse, mutta kerroin oman tarinani. Kenties siitä on jotain apua. Voimia sinulle!
Meillä on on sama tilanne seurusteltu n. 3,5 vuotta yhdessä asuttu reilu 2. Tunteet vaan on laimenneet täysin. Tuntuu kuin asuisi vain kämppiksen kanssa... Yritin myös keskustella asiasta tyttöystävälleni, mutta hän meni myös ihan hysteeriseksi itki kaksi vuorokautta. Hän kuitenkin rakastaa minua täydestä sydämmestään, omien sanojensa mukaan. Mutta itsestä tuntuu pahalta, kun "vain" välittää, eikä rakasta! Tiedän että jos nyt kerron hänelle, että haluan eron nyt, niin hän luhistuu täysin... Olen ehkä liian kiltti ihminen kun en pysty vain jättämään...
Itselläni oli samanlainen kokemus nuorena, aikaa tuosta on kulunut n.30 vuotta. Olin silloin kihloissa kolme vuotta, yhteinen vuokra-asunto oli, jossa olimme n. vuosi yhdessä. Itselläni samalainen nuoruus, jäi sinkkuaika elämättä. Kotoa suoraan tämän poikaystävän kanssa asumaan. Seksi ei enää maittanut, en halunnut naimisiin vaikka poikaystävä halusi. Minulle kävi samoin, alkoivat muut ihmiset kiinnostamaan. Sitten kerran ammattiyhdistyksen kesäpäivä retkellä tapasin miehen joka vei jalat altani. Siitä alkoi yhteinen taival iloineen ja suruineen. Aviossa olimme 19 vuotta, meille syntyi kolme lasta. Voi kun saisin tuon ajan takaisin. Hänet otettiin minulta pois, hän kuoli tapaturmassa neljä vuotta sitten.
Olen myös itse 21-vuotias, yhdessä asuttu kohta pari vuotta seurustelua 4kk takana ennen yhteen muuttoa. Tuntuu että tyttöystävällä on ainoat menonsa äitinsä / perheensä kanssa (5 muuta sisarusta, kaikki reilusti yli 7v. vanhempia). Tuntuu siltä, etten saa rauhassa käydä harrastuksissa, hän haluaa rajoittaa sitä, keihin kavereihini pidän yhteyttä. En tiedä johtuuko siitä, ettei hänellä juuri omia kavereita ole. Aina kun pahemmat riidat ovat menneet erokysymyksiin hän on uhannut tappavansa itsensä tms. Rakastan kyllä tätä naista, mutta tuntuu etten ole ikinä päässyt viettämään sitä kunnollista sinkkuelämää (elokuvista johtuvaa?!). Olen kuitenkin vasta 21-vuotias ja haluaisin kokea hieman erilaistakin elämää. Jatkuvasti kuulen vihjailua kihlautumisesta, sekä oman asunnon hankkimisesta. Itseäni eivät lapset kiinnosta, mutta siitäkin saa kuulla että "kyllä sitten vielä joskus". Ehkä, mutta ei välttämättä tämän naisen kanssa? Tunnen itseni lievästi ahdistuneeksi tässä suhteessa, kun vietän/joudun viettämään hänen kanssaan niin paljon aikaa. Milloin mitäkin siskon lasten syntymäpäiviä tai hänen vanhempiensa (66 ja 71) mökin korjausta. En tiedä miten menetellä. Odotanko ja eroamme katkerina vuosien päästä vai päätänkö nyt ja otan sen riskin, ettei kaikki olekaan sellaista kuin olen kuvitellut?
Haikailee sinkkuelämäänsä, 4 1/2 v ovat asuneet yhdessä.
Nyt ei ole kuin turhaa itkua tyttärelläni.
Poika menee kavereineen ulos tulee kello 4,30 aamulla kun tyttäreni lähtee töihin.
Yksin poika ei osaa olla, hänellä pian kesäloma ohi, ja keittiössä on raukka peukalo keskellä kämmentä, joten ei halua tyttärestäni luopuakaan, vaan haluaa mennä ja tapailla muita.
Olemme nyt metsästämässä tyttärelleni omaa asuntoa, ei todella kannata jatkaa toivotonta suhdetta.
Vuosien päästä tulee katkeroituminen, ja silloin ehkä jo lapset kärsimässä tästä.
Aina se oikea on jossain nurkan takana, joka vie todella jalat alta.
Ehkä se ei tule nyt, tai viikon päästä mutta kyllä sen huomaa..