Tässä pitkästä aikaa lueskelin näitä kirjotuksia. Jäin ihmettelemään, miksi useat kirjoittavat hirmu negatiivisella asenteella. Ei kai se elämä valittamalla parane. Jotain on itsekkin tehtävä. Lisäksi nuo jutut ATM- ja ATN-henkilöistä ovat ainakin osittain jonkun näköistä itselleen selittämistä siitä, miksei elämä suju kuten haluaisi.
Tietty tää koko paikka on prosoijien luvattu maa!
Tietty tää koko paikka on prosoijien luvattu maa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä en ole niitä jotka kirjoittavat tänne ääriasenteella, mutta voin ymmärtää hyvin mistä se johtuu. Siis tuo äärinegatiivinen asenne.
Ei nimittäin ole helppoa jäädä kokonaan vaille huomiota, eikä varsinkaan nykyajan yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa, jossa seksistä on tehty tietynlainen itseisarvo ja itsestäänselvyys.
On aidosti olemassa ihmisiä jotka eivät ole nuoruudesta orastavaan aikuisuuteen tai jopa kesku-ikään saakka saaneet mitään positiivista läheisyyskontaktia, vaikka siihen olisi halujakin ollut. Se on kuule psyykkeelle tosi vakava paikka.
Ihmiset ovat niin monenlaisia. On totta että jos on jäänyt kokonaan ilman tai edes todella pitkään puutteeseen, niin se johtuu todennäköisesti omista ominaisuuksista, eikä siitä että joku salaliitto on juonittu pään menoksi. Mutta nämä ominaisuudet ovat usein psyykkisiä, eikä psyykkistä hoitoa suomessa oikein saa, tai sitten sitä ei osata/uskalleta hakea.
Se johtaa siihen, että ruvetaan hakemaan syyllisiä ja osoittelemaan toisia syyllisiksi. Parempi minusta sekin, jos se ei ilmene käytännön tekoina kuten live-elämän aggressiivisuutenta tai väkivaltana. Syyllisten etsiminen ja osoitteleminen varjelee ihmisen psyykettä lopulliselta romahdukselta. Se romahdus tapahtuu silloin kun tunnustaa että kaikki "syy" on itsessä, ja että omat voimavarat eivät riitä ongelmien ratkaisemiseen. Koska ihan totta kaikkien eivät riitä.
Psyykkinen hoito on Suomessa täysin laiminlyöty ja lääkkeitä työnnetään kouraan. Tämä on todellakin "hyvinvointi"imagostaan huolimatta äärimmäisen tunnekylmä maa. Jos et pärjää, niin sinua ei kukaan auta, siis henkisesti. Tämä on virastojen, laitosten, viranomaisten ja säännöstöjen maa, jossa yksittäisen ihm,isen tunne-elämä ei merkitse mitään.
Siksi täällä varmaankin masennutaan ja voidaan henkisesti huonommin moneen materiaalisesti köyhempään maahan nähden. Täällä ei ole perhe- tai sukuyhteyttä, ei kaveriporukoiden vapaa-ajan ravintolaillallisia (tai ystäväpiirin kokoontumisia illanviettoon jonkun kotiin) enää nuoruuden jälkeen.
Nuoruuden jälkeen suomalainen linnoittautuu ydinperheeseen ja alkaa pitää kaikkea vihollisenaan. Jos sattuu olemaan hyvätuloinen niin asiaan kuuluu vielä se, että päivittelee omia verojaan ja toivottaa kaikille "luusereille" hyvää matkaan helvettiin ja hautaan, että omat verorahat säästyvät.
Emme me ole mikään oikeasti kaupungistunut yhteiskunta. Me haluamme kaikki olla rauhassa ja pahinta suomalaiselle on se, että joutuisi ottamaan kantaa toisen huonoon henkiseen oloon.
Jokainen on oman onnensa seppä ja muut voivat painua vittuun. Se on suomalaisen suuren massan käytännön julkilausumaton motto.
Asiaa voisi auttaa jo vaikka se, että peruskoulussa olisi aineita joka lähtöön, että jokainen voisi tuntea olevansa hyvä jossakin. Nyt on vain laitos josta puristetaan ulos tiettyä massaa.
Kouluaikana ihmisen persoonallisuutta muovataan ehkä kotiolojen jälkeen eniten. Siellä tulee useimmille se tienhaara eteen, jonka jälkeen kuuluu johonkin "kastiin", vaikka asian ei yhtään tarvitsisi olla niin.
Jos suomalaiset eivät voi ottaa toisten tunteita huomioon, niin satsattaisiin edes siihen etä jokainen pahaa oloa syvästi kokeva pääsisi ihan oikean terapeutin kanssa juttelemaan. Useinhan olisi parempi jos voisi jutella tuttujen kanssa, mutta taitaa olla turha toivo.
Tuota paremmin on vaikea tiivistää. Suomessa on luvattoman helppo syrjäytyä.
samaa mieltä tuosta syrjäytymisestä. Samaa mieltä olen myös tuosta negatiivisen "äärimmäisen" asenteen moittimisesta. Varmasti on ihan todellisia syitä suhtautua negatiivisesti, kun elämälle jotain perustavaa puuttuu. Minulla on ymmärrystä tälle. Ihmisen syvimpiä tarpeita on sosiaalisuus ja siinäkin voimakkaimpia alueita on parisuhde kahden sukupuolen välillä. Josm sillä alueella ei ole olemassa mitään positiivisa kokemuksia, en ihmettele, että puute, pettymys ja torjutuksi tuleminen purkautuu jollakin tavalla. Nyt se ilmenee näin. Minusta olisi tosi outoa, jos itseään rasittavista ja painavista ongelmista ei sasi puhua lainkaan. Ainoa traumoista parantava kanavakin olisi silloin kielletty tai tehty mahdottomaksi ja siitä vielä pitäisi kokea syyllisyyttä. Sitä paitsi, minusta tuntuu että nämä "kriitikot" kokevat itse syyllisyyttä omasta osuudestaan ulospotkittujen syrjintäkokemuksiin ja reagoivat siksi niin voimakkaasti. Koetaan sellaista sosiaalista syyllisyyttä. Kaikki mikä häiritsee seesteistä onnea parisuhteen ympärille rakennettua, luuseriudesta ja heikkoudesta riisuttua elämää siirretään kylmästi syrjään. Se ei saa jäädä olemaan edes tietoisuudessa. Varsinkin miessukupolvea koskeva kastijako elää tiedostamatta kansan syvissä riveissä, ja se pysyy niin kauan kun siitä ei haluta keskustella tai sitä ei kestetä nostettavaksi esille.
Voisin huomauttaa, että jos kerta parisuhteesta syrjäytyneenä on hyvä elää ja siihen pitäisi kyetä suhtautumaan positiivisesti, miksi eivät nämä positiivisen asenteen kannattajat itse vapaaehtoisesti ryhdy yksinäiseksi ja jättäydy parisuhdeympyröistä? Tiedän ettei se tällaisille moittijoille sovi. Miksi? Siksi, koska he haluavat ja tarvitsevat parisuhdetta elämänsä perusrakennusaineeksi. Nyky-yhteiskunta ei yksinkertaisesti pidä todellista yksinelämistä minään in-juttuna, sitä ei tavoitella. Sinkkuuskin tarkoittaa jotain muuta kuin syrjäytyneenä olemista. Yrittäkää asettua yksinäisen ja ulospotkitun asemaan, jos empatiakyky riittää tai sitä yleensä on jäljellä yhtään. Kuvitelkaa tilanne, että te jäätte koko elämänne ajaksi yksin. Kuvitelkaa sellainen tilanne, jossa kaikki pyristelyt tartuttavat sinut yhä lujemmin oman mahdottoman tilanteensa vankilaan, kuin kärpäsen tervaan.
Tuskin täällä kukaan huvikseen valittaa tai on negatiivinen. Jokainen haluaa varmasti lähtökohtaisesti olla onnellinen. Jokainen valitsisi itselleen elämän, jossa ei tarvitsisi valittaa. Näin siis jos asia olisi todellisuudessa omien valintojen varassa. Onko tätä mahdotonta ymmärtää? Onnettomuus ei ole vapaavalintainen tai se ei varmasti suurimmalle osalle ole ollut sitä. Ja nyt kun se on tullut vastoin omaa valintaa ja tahota, siitä ei saisi puhua, ei saisi jakaa taakaansa. Minä ainakin kehoitan; puhukaa, purkakaa tuntojanne, kyllä niitä ymmärtäjiäkin onneksi on.
Minkä sitä sille voi, jos ympäristö asettaa ihanteita ja sosiaalisia vaatimuksia, nekään eivät ole valinnaisia yksinäiselle ihmiselle. Jos aikoo jollain tapaa roikkua porukoissa, ne täytyy joko hyväksyä tai vähintään ottaa huomioon, ja jos itse ei otakaan huomioon, sen tekevät toiset puolestani. Olemme tässä kylmien realiteettien maailmassa kuin kala vedessä. Vaihtoehto on, ettei ota huomioon näitä realiteetteja, mutta se taas tietää yhden perusteen syvempään syrjäytymiseen. Minusta vain tuntuu, että sellaiset ihmiset, joilla ei itsellä ole kokemusta hyljeksimisestä eivät kykene ymmärtämään ongelmaa. Se on heille mahdoton tehtävä, on myös mahdotonta vaatia heitä sitä ymmärtämään.
Yksinäisyydessä joutuu hyvin helposti noidankehään. Jos yrittää parantaa itseään tai muuttaa käyttäytymistään ja tehdä aktiivisesti töitä asemansa muuttamiseksi, niin kokee teeskentelevänsä olevan jotain toista kuin on, ja joutuu yhä epävarmemmille vesille. Jos itsenä oleminen horjuttaa toisen sukupuolen kohtaamisesessa, mitä luulette sen olevan silloin kun yrittää näytellä esim. jotain Don Juania. Jos taas muutokselle myönnetään oikeutus, joutuu myöntämään, että minussa todella onkin jotain perustavaa laatua oleva vika. Ja taas jos ei yritä muuttua, sillä seurauksella, että kaikki jatkuu entisellään, vika on sittenkin minussa ja ihan todellinen.
Edelleen, kun muuttumista yrittäessään kokee silti tulevansa torjutuksi, helposti tajuaa, että syy on jossain syvemmällä, omassa persoonassa syvemmällä tasolla. Sitä ei ole kovin kiva tajuta. Lisäksi epätoivo kasvaa, kun pakotetaan käyttämään kaikkia keinoja, ehkä viimeistä keinoa tai jotain epätoivoista itsensä tai tilanteen muuttamiseksi, se kertoo epätoivosta. Outo ja totutusta poikkeava käyttäytyminen viestii kaikille ulkopuolisille ja etenkin naisille juuri tuosta syvästä epätoiovosta. Noinko alas sekin on mennyt. Naiset kun vaistoavat ja huomaavat tuollaisen temppuilun tai teennäisyyden kaikkein herkimmin, se tässä on kaikkein traagisinta. Siinä naiset näkevät vain uuden välineen saman tavoitteen saavuttamiseksi. Mitään olennaista ei ole muuttunut. Sellainen ei yksinkertaisesti toimi. Eli tee siinä sitten sitä tai tätä, aina ole samassa kusessa.
Sitten tuosta yhteiskunnallisesta tunnekylmästä ympäristöstä. Yksinäisten negatiiviseen suhtautumiseen ovat syyllisiä myös muut ihmiset, ns. normaalit pariutuneet ihmiset. Miksi eivät salli ihmisten olla sellaisia kuin he todellisuudessa ilman naamioita ovat? Täällä on sitten kaikenlaista punnertajaa, jotka eivät kuitenkaan kelpaa vaikka kuinka yrittäisivät täyttää normaalin tai normaalia paremman miehen mittaa. Minä pidän tätä vaatimustason kohottamista ja ylläpitämistä tekosyynä kohdata todellinen yhteiskunnallinen ja sosiaalinen haaste. Joka ei voi täyttää normaalin miehen mittaa saa jäädä yhteisön ulkopuolelle, häntä ei haluta pilaamaan hauskanpitoa ja rikkumatonta ja toivotunlaista yhteiseloa. Kaikki miehet pakotetaan tietoisesti tai tiedostamatta samanlaiseen luonnottomaan muottiin, jossa kaikki eivät voi elää, joka kaikille ei sovi ja jota kaikki eivät voi toteuttaa. Ajatus on jo itsessään suorastaan vastenmielinen. Hyi, oksettaaa. Eikö kukaan huomaa mitään mätää?
"Lisäksi nuo jutut ATM- ja ATN-henkilöistä ovat ainakin osittain jonkun näköistä itselleen selittämistä siitä, miksei elämä suju kuten haluaisi."
Elämä sujuu kyllä ihan mallikkaasti, ei siinä mitään. Sukupuolielämä ei, emmekä ymmärrä, että miksei (tai siis tietenkin siksei, koska olemme alempitasoisia, mutta miksi olemme).