Olen pahassa pulassa. Elän pitkässä, vaikeassa, riitaisessa ja väkivaltaisessakin avioliitossa, jossa varmaankin taakkaa suhteeseemme aiheuttavat meidän kummankin omat narsistiset piirteemme. Me emme kumpikaan luotakaan enää toisiimme.
Itse olen viimeisten vuosien aikana sairastunut masennukseen sekä kärsin vaikeista itsetunto-ongelmista ja miestäni ovat jokuset rohkeimmat ulkopuoliset luonnehtineet narsistiksi.
Olen väsynyt sekä tuskainen ja järkeni sanoo, että avioero koko perheelle lapset mukaan lukien olisi paras ratkaisu. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä en pysty avioeroon. Yritin muuttaa pois kotoa, mutta tulinkin silloin käsittämättömästi hirveän riippuvaiseksi miehestäni ja mikä vielä kauheampaa tulin harhaluuloisesti mustasukkaiseksi hänestä ja pettyneenä omaan heikkouteeni palasin kotiin.
Aiemmin mieheni oli hyvin mustasukkainen minusta, mutta itse kaikkien näiden 25 vuoden aikana en ole aikaisemmin ollut mustasukkainen hänestä, vaikka hän on erityisesti viimeiset vuodet salannut minulta suurimman osan omasta elämästään, menoistaan ja raha-asioistaan ja myös usein suoraan valehdellut asioita.
Minä olen tyytymätön, jota itsekin pidän jotenkin huonona sekä kohtuuttomana asiana, koska en vain pääse siitä eroon ja katkera miehelleni monista menneistä ja edelleen toistuvistakin loukkauksista ja haluaisin keskustella niistä, mutta mieheni ei halua keskustella vaan kokee minut vain riidanhaluisena ja tulee vihaiseksi. Hän haluaa jatkaa kanssani ja hänen ehdotuksensa on, että unohdamme menneet ja jatkamme eteenpäin. Kumpikin meistä myöntää, että meillä kummallakin olisi tarvetta muuttua parempaan suuntaan, mutta yhtä lailla tiedämme, miten vaikeaa on muuttua aidosti.
Olen hakenut tukeakin ja kysellyt apua ammattilaisilta, mutta minkäänlaista helpotusta tai selkeyttä en ole asioihini saanut.
Olen epävarma. Toisena päivänä ajattelen, että en halua menettää pitkää suhdettani, johon sisältyy myös paljon hyvää, mutta toisena päivänä ajattelen, että ero on ainoa oikea ratkaisu meille.
Löytyisikö täältä tukea tai apua tai vaikka meilikaveria?
[email protected]
Itse olen viimeisten vuosien aikana sairastunut masennukseen sekä kärsin vaikeista itsetunto-ongelmista ja miestäni ovat jokuset rohkeimmat ulkopuoliset luonnehtineet narsistiksi.
Olen väsynyt sekä tuskainen ja järkeni sanoo, että avioero koko perheelle lapset mukaan lukien olisi paras ratkaisu. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä en pysty avioeroon. Yritin muuttaa pois kotoa, mutta tulinkin silloin käsittämättömästi hirveän riippuvaiseksi miehestäni ja mikä vielä kauheampaa tulin harhaluuloisesti mustasukkaiseksi hänestä ja pettyneenä omaan heikkouteeni palasin kotiin.
Aiemmin mieheni oli hyvin mustasukkainen minusta, mutta itse kaikkien näiden 25 vuoden aikana en ole aikaisemmin ollut mustasukkainen hänestä, vaikka hän on erityisesti viimeiset vuodet salannut minulta suurimman osan omasta elämästään, menoistaan ja raha-asioistaan ja myös usein suoraan valehdellut asioita.
Minä olen tyytymätön, jota itsekin pidän jotenkin huonona sekä kohtuuttomana asiana, koska en vain pääse siitä eroon ja katkera miehelleni monista menneistä ja edelleen toistuvistakin loukkauksista ja haluaisin keskustella niistä, mutta mieheni ei halua keskustella vaan kokee minut vain riidanhaluisena ja tulee vihaiseksi. Hän haluaa jatkaa kanssani ja hänen ehdotuksensa on, että unohdamme menneet ja jatkamme eteenpäin. Kumpikin meistä myöntää, että meillä kummallakin olisi tarvetta muuttua parempaan suuntaan, mutta yhtä lailla tiedämme, miten vaikeaa on muuttua aidosti.
Olen hakenut tukeakin ja kysellyt apua ammattilaisilta, mutta minkäänlaista helpotusta tai selkeyttä en ole asioihini saanut.
Olen epävarma. Toisena päivänä ajattelen, että en halua menettää pitkää suhdettani, johon sisältyy myös paljon hyvää, mutta toisena päivänä ajattelen, että ero on ainoa oikea ratkaisu meille.
Löytyisikö täältä tukea tai apua tai vaikka meilikaveria?
[email protected]
Vastaukset 11
Vanhimmat
teillä on vielä toivoa, viittaan kirjoitusessasi kohtaan:
"Kumpikin meistä myöntää, että meillä kummallakin olisi tarvetta muuttua parempaan suuntaan, mutta yhtä lailla tiedämme, miten vaikeaa on muuttua aidosti."
Hakeutukaa yhdessä ammattiauttajien pakeille, tuo lauseesi nimittäin pitää sisällään sen mahdollisuuden että miehesi suostuisi tulemaan kanssasi sellaiseen miittinkiin.
Vaikea ja raskas taakka on sinulla kannettavana.
Olen itsekin sairastanut keskivaikean masennuksen ja panikkihäiriökohtauksetkin olivat tuttuja. Samoin vaikeat itsetunto-ongelmat. Niistä olen nykyisen avokkini myötä päässyt eroon, mitä nyt itsetunto on välillä aika heikoilla avokkini satuttaessa minua tahallaan henkisesti. Olen aina päässyt niistä jotenkin yli miettimällä että hänellä on itsellä paha olo ja hän haluaa vain että minullakin olisi paha olo myös.
Kirjoitit: "Olen väsynyt sekä tuskainen ja järkeni sanoo, että avioero koko perheelle lapset mukaan lukien olisi paras ratkaisu. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä en pysty avioeroon."
Miehesi on ilmeisesti pitkän liiton aikana saanut sinut riippuvaiseksi hänestä. Ei hyvä merkki ollenkaan. Avioero varmasti olisi ratkaisu, mutta se sinun on itse päätettävä. Saattaisi olla lapsille parempi tuo ero kuin jatkuva riitely. Pitkään riitaisassa avioliitossa eläneet joskus sanovat että "olimme yhdessä lasten takia", mutta eikö olisi parempi erota juuri lasten takia. Kyllä kai lapsillakin pitäisi olla oikeus riidattomaan, onnelliseen lapsuuteen?
Kirjoitit myös: "Minä olen tyytymätön, jota itsekin pidän jotenkin huonona sekä kohtuuttomana asiana, koska en vain pääse siitä eroon ja katkera miehelleni monista menneistä ja edelleen toistuvistakin loukkauksista ja haluaisin keskustella niistä, mutta mieheni ei halua keskustella vaan kokee minut vain riidanhaluisena ja tulee vihaiseksi."
Kuulostaa niin tutulta. Meillä on niin että jos itse haluaisin keskustella asiallisesti mieltäpainavista asioista, emäntä kokee sen riidanhaastamisena. Kuulemma jankutan samoja asioita. En edes enää jaksa ottaa esille tiettyjä asioita vaan olen mieluummin hiljaa. Pitäisi kyllä pystyä keskustelemaan, mutta en jaksa riidellä. Tulee itsellekin vain paha mieli. Menköön vaikka kadulle riitelemään jonkun tuntemattoman kanssa. En jaksa kuluttaa energiaa turhanpäiväiseen riitelyyn.
"Aiemmin mieheni oli hyvin mustasukkainen minusta, mutta itse kaikkien näiden 25 vuoden aikana en ole aikaisemmin ollut mustasukkainen hänestä, vaikka hän on erityisesti viimeiset vuodet salannut minulta suurimman osan omasta elämästään, menoistaan ja raha-asioistaan ja myös usein suoraan valehdellut asioita."
Vihaan mustasukkaisuutta aivan kuin sonni keinosiementäjää. Itse en saisi katsella ravintolassa edes muihin ihmisiin vaan ilmeisesti minun pitäisi tuijotella lattialle. Valehtelusta on myös tullut arkipäivää ja valehtelut eukko kuittaa sanomalla että "olisi sinun pitänyt tietää että se oli vitsi". Törkeämmät valheet kuitataan meillä sanomalla että "kokeilin vain että miten paljon minuun luotat". En ole vielä ymmärtänyt koko ideaa valehtelemisesta sillä luulin luottamuksen olevan molemminpuolista.
Mustasukkaisuus ja valehtelu kertoo vain kumppanin, niin sinun kuin minunkin kumppanin huonosta itsetunnosta. Ehkä he pelkäävät menettämistä?
"Kumpikin meistä myöntää, että meillä kummallakin olisi tarvetta muuttua parempaan suuntaan, mutta yhtä lailla tiedämme, miten vaikeaa on muuttua aidosti."
Niin, ei ihmistä pysty muuttamaan kuten sen tuossa jo melkein totesitkin. Jos on taipumusta väkivaltaisuuteen niin on turha uskotella että se loppuisi sillä että toinen "lupaa muuttua". Kenenkään ei tarvitse kestää minkäänlaista väkivaltaa, ei fyysistä eikä henkistä. Muista myös että kokemasi väkivalta ei varmastikaan ole sinun vikasi vaikka jostain ihmeen syystä uhrit joskus syyllistävätkin itseään. Älä sinä tee niin sillä väkivalta tai mustasukkaisuus an aina merkki ihmisen todella heikosta itsetunnosta.
Päädyitpä sitten mihin ratkaisuun tahansa niin muista että huominen päivä on aina aurinkoisempi.
Voimia ja jaksamista sinulle.
Muutin pois kotoa alkuvuodesta, kun mieheni lähti ilman ennakkoilmoitusta omille menoilleen eikä neljään päivään vastannut yhteyden ottoihini. Sillä aikaa kärsimättömänä menetin hermoni ja pengoin ensimmäistä kertaa hänen tavaroitaan ja löysin monenlaista uutta ja hämmentävää; esimerkiksi sellaisen asian, että hän oli vaihtanut työautonsa toiseen viikkoja sitten, vaikka oli kysymyksiini valehdellut muuta ja lisäksi näin tiliotteelta, että hän oli pelannut tuhansilla euroilla netissä veikkaukseen ja sellaisia merkkejä, että hänellä voisi olla vaikka toinen nainen, mikä kylläkään ei ole sitten totta. Mutta epäilyni muuttui harhaluuloisuudeksi ja koska valheet, vaikkakin viattomat, jatkuvat, en pysty luottamaan mieheeni. Mieheni taas ymmärrettävästi hermostuu, kun urkin ja kyselen ja kyttään hänen peräänsä nyt ihan liikaa, siis näin omastakin mielestäni, mutta en vain pysty lopettamaan.
Aluksi miehenikin oli sitä mieltä, että erotaan pois, mutta muutti mielensä ja pyysi minua takaisin. Vihdoin suostui pariterapeutillekin, mutta jätti sen keväällä kesken. Nyt olemme aloittamassa uutta, vaikka miehelleni se on todella vaikeaa. Hän sanoo kuitenkin, ettei halua minua menettää. Psykoterapeuttini mukaan varmaankin mieheni tarvitsee minua enemmän ehkä pönkittääkseen itsetuntoaan kuin minä loppujen lopuksi heikkoudessani vaikutan tarvitsevan häntä.
Sellaista olen miettinyt, että ehkä olemme molemmat liian narsistisesti häiriintyneitä ja tiedostamattomasti ajamme toisemme hulluiksi. Minä siis sairastun yhä pahemmin ja miehestäni on tullut väkivaltainen. En vain pysty ratkaisemaan asiaa eli eroamalla; antamalla miehelleni vapauden, jota hän kaipaa ja itselleni mahdollisuuden uuteen elämään, ehkä vielä parempaan parisuhteeseen.
Haluaisin niin kovasti jatkaa elämääni tämän elämäni miehen kanssa, kulkea hänen kanssaan elämän loppuun asti. Puolet matkastahan olemme yhdessä tehneet. Mutta riitamme ja tappelumme vain pahenevat ja niissäkin voi sattua jotakin sellaista, mitä ei tarkoitettu tai haluttu sittenkään.
Eniten kärsin heikosta itsetunnostani ja tästä sairaalloisesta riippuvaisuudesta ja käsittämättömästä mustasukkaisuudestani ja omistushalustani miestäni kohtaan. Olen oman itseni vanki. Eniten pelkään omia tunteitani, jotka saavat minut voimaan niin huonosti. Miten voin olla näin surkea...
sun ei kannata tuhlata elämääs enempää moiseen. Tuo systeemi on niin finaalissa etten näe siinä muuta keinoa kuin että pistät homman poikki. Käytä tuo energia irtiriipimiseen ja käytännön asioitten järjestelyihin minkä nyt tuhlaat "tappavaan" suhteeseen.
Uskon että elämäsi kyllä kohentuu jahka huomaat ne plussapuolet yksin elämisessä. Se voi viedä aikaa, mutta onneksi sinulla on myös terapeutti apunasi ja tukenasi.
Jonain kauniina päivänä heräät aamulla elämänintoa täynnä kuin ilmapallo, minä lupaan sen.
Kaikkea hyvää sinulle ja rutkasti voimia...
sun kannattaa ottaa yhteyttä paikkakuntasi Kasvatus- ja perheneuvolaan. Siellä voit käydä juttelemassa joko yksin tai yhdessä miehesi kanssa. Palvelut ovat yleensä maksuttomia.
Siis käyn jo yksilöpsykoterapiassa masennukseni vuoksi ja kuvittelisi, että tämä on jo paras tuki minulle.
Miehelleni on keskustelu vaikeaa ja viimeiset vuodet hän on ristiriitatilanteissa mennyt ihan mykäksi tai lähtenyt kotoa. Jos hän jotakin sanoo, niin hänen tapansa on vaihtaa aihetta ja alkaa syyttää minua, josta taas minä kadotan koko aiheen.ies sanoo, aivan eron alkua lukuun ottamatta, että haluaa jatkaa kanssani ja rakastaa minua. Keväällä kävimme muutaman kerran pariterapeutilla, mutta mies jätti sen kesken. Nyt meidän olisi tarkoitus yrittää uudestaan pariterapiaa.
Voin todella huonosti. Tunnen olevani alakynnessä suhteessamme, jossa mies sanelee asiat, kuten senkin, keskustelemmeko vai emme. Hän käyttää tähän henkistä väkivaltaa ja joskus fyysistäkin. En uskalla pistää vastaan, koska itse pelkään hylätyksi tulemista ja yksin jäämistä.
Minä olen katkera loukkauksista ja haluaisin puhua. Mieheni mielestä meidän tulisi unohtaa menneet ja katsoa eteen päin. Ymmärränhän minä senkin, että esimerkiksi samasta asiasta puhuminen useamman kerran tuntuu hänestä kai piinaamiselta, mutta kun ne vaivaavat minua, en pääse ohikaan. Epäilen mieheni vilpittömyyttä, koska hän on niin vähäsanainen ja useamman kerran valehdellutkin minulle ja erityisesti salaa usein asioita. En tiedä, miksi vai onko tämä sitä, että hän näin tuntee hallitsevansa jotakin valtaa parisuhteessamme.
Olen väsynyt ja tuskainen. Uskon, ettei mieheni halua eroa. Syy taitaa kyllä olla enimmäkseen se, että hän on ilmoittanut, ettei kykene maksamaan minulle lainmukaista tasinkoa eron tullessa. Mutta pelkään, että minä voin edelleen huonommin ja huonommin suhteessamme. Olen jo siis tällä hetkellä masennuksen vuoksi sairauslomalla ja nyt järkytyksekseni sairastunut vielä melkein harhaluuloiseen mustasukkaisuuteen. Onhan tämä raskasta miehellenikin.
Lähimmät tuttumme kannutavat minua eroon, koska miestäni luonnehditaan joskus jopa narsistiksi. Täysin sellaisena en häntä pidä, mutta jokin on pielessä suhteessamme ja pahasti. Ja minun itsetuntoni on 25 vuoden aikana mennyt täysin murskaksi.
Ymmärrän että olet ahdistunut mutta olisi hyvä oikeasti kertoa mikä se todella ahdistaa sinua. Itsellä on vähän saman tyyppinen tilanne mutta meillä ei tietenkään ole väkivaltaa minua kohtaan koska olen mies ja rutosti isompi kuin kumppanini. Mutta olen tässä noin puolen vuoden ajan joutunut todella käymään läpi mikä minua ahdistaa ja voin sanoa että vaikeaa on. Olen kuitenkin huomannut että puhuminen auttaa sellaisen kanssa joka on vastaavassa tilanteessa. Näin on omallakin kohdalla. Puolisoa taas ahdistaa se että otan asioita esille... Jokainen tietää että se ei silloin ole rakentavaa. Mutta jos löydät jonkun joka kokee suhteessaan jotain samaa niin voitte vaihtaa mielipiteitä ja saat ehkä uusia näkökulmia asioihin.
Kiitos tuesta.
Mikä minua oikein ahdistaa? En tiedä. Käyn neljättä vuotta psykoterapiassa ja vajoan vain syvemmälle. Tosin nyt siinä on kesätaukoa ja tilanne kotona on hankala. Olen todella vaikea ihminen. Auttajani ovat turhautuneet kanssani, ystäviä ei minulla olekaan, narsistilla tietenkään.
Tunnen epäonnistuneeni työelämässä, sillä olen sairauslomalla psyykkisistä syistä. En pysty huolehtimaan lapsistani; sain viikonloppuna soiton tutulta ja tänään siskoltani, että kyllä nyt pitäisi löytyä vastuullisuutta ja aikuisuutta siihen, etteivät lapsemme joudu seuraamaan riitojamme ja tappelujamme. Oikeassa ovat. Miten voin olla näin tunteideni vietävissä, etten hallitse itse itseäni ja unohdan lapseni itsekkyydeltäni. Niin se vain on. Olen todella huono vanhempi. Lisäksi olen epäonnistunut parisuhteessani. Ja kun tarkkaan mietin, näen paljon syytä itsessäni ja kyvyttömyyden muutokseen, parempaan.
Toivon nyt melkein koko ajan vain ajan nopeaa kulumista ja olen tyytyväinen vain siitä, että elämä on rajallinen.
ihan tuhonpartaalle vajota. Omakohtaisesti voin sanoa että muutoksen teko itsessään ei ole helppoa mutta minä tein sen. On asioita joita minussa kumppanini on arvostellut kaikki nämä vuodet. Poistin ne kertaheitolla ja pidän kiinni ettei niitä minussa enään ilmene. Ja se kaikki on tehty vain minun omaksi hyväksi... näin sen ajattelin. Sillä kävi niin tai näin jatkossa niin minä kerään hedelmät. Kaikesta siitä mistä luovuin ja mitä otin tilalle on hyötyä minulle itselle myös siinäkin tapauksessa että nykyisestä liitosta loppu tulee. Silloin on vain ajateltava että maailma on auki juuri minua varten. Näin kehotan sinuakin ajattelemaan. Ota kiinni itsestäsi ja ohjaa läpi muutoksen, mikä se sitten ikinä onkaan, ja saavu perille voittajana. Tässä pelissä ei oikeasti häviä. Lopputuloshan voi olla että nykyinen parisuhde alkaa taas kukoistamaan tai mahdollisesti uusi suhde löytyy kulman takaa.
Sinulla on meneillään hankala elämänvaihe, mutta minusta on hienoa, että itse tiedostat oman tilanteesi ja se on alku paremmalle elämälle. Olen joutunut läheltä seuraamaan sukulaisen psyykkistä sairastamista ja hän ei ymmärrä yhtään, että hän ei ole kunnossa. Silloin lapset kärsivät kaikkein eniten. Pyydä apua lasten hoitoon ja yritä päästä hankalasta ja alistavasta suhteesta pois.
Kiitos vielä kannustuksista.
Olen niin epävarma. Jotakin on kuitenkin kuin pahasti pielessä. Mutta en vain pärjää oman itseni kanssa.