Onko täällä aviopareja, joiden rakkaus on kestänyt vuosien saatossa ja jotka ovat onnellisia onnistuneesta liitostaan? Mitkä ovat pitkäaikaisen onnenne salaisuudet?
Hyvien avioparien salaisuudet
Amethystina
202459
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Moi!
"Tahdotko?" on vakava kysymys, koska se oikeasti tarkoittaa, että todellakin yrität parhaasi kun puolisosi ei yritä. Se tarkoittaa, että tahdot kun puolisosi muuttuu hirviöksi, pettää sinua ja se tarkoittaa että yhä tahdot, vaikka olet itse rakastunut johonkin toiseen ihmiseen. "Tahdon" on vaikea asia.
Elämä tuo mielettömiä vaikeuksia avioparin eteen - kuolemaa, konkursseja, lapsen menetyksiä, repiviä riitoja, rakastajia, vihaa, halveksuntaa, niitä tunteita jotka ovat sukujen ketjuissa jääneet käsittelemättä ja joilla omat vanhemmat ovat rampauttaneet lapsensa, sinun puolisosi. Ja niiden jälkeen pitäisi tavoittaa iloa, kasvaa ihmisenä.
Ei ole olemassa sellaista kikkakakkosta, jolla voisi varmistaa rakkauden, onnellisuuden. On vain hyviä tapoja ja mahdollisuus reilujen pelisääntöjen noudattamiseen. Nämä ovat voiteluöljy rakkauden ja ihmissuhteiden koneistossa.
Eikä ole onnistuneita liittoja. Kaikissa liitoissa on hyvät ja kurjat puolensa, kuten ihmisissäkin. Pitkä ikä ei tee liitosta onnistunutta, ei edes näkyvä hellyyden määrä, sielunkumppanuus, loistava seksi, intohimo, rakkaudentunne, välittäminen. Kaikkiin tulee kompastuskivi.
Joku on joskus sanonut, että pitkän liiton salaisuus on hyvä sietokyky, se että kestää kyllästymistä. Ja tämä ei tarkoita, että kestää arkipäivän kyllästyttävää harmautta, vaan sitä että kun puolisosi hakkaa päätään samaan seinään sen sadatta kertaa, ei kuule sinua eikä ymmärrä sanomaasi - kyllästyt siihen, mutta siedät hyvin oman kyllästymisesi. Ja sittenkin osaat tulla onnelliseksi, tavoitat ilon, naurun, aurinkoisen päivän, hyvän mielen, hellyydentunteen.
Jorge Bucayn sanoin, puolisosi: "ei ole sellainen ihminen, jollaista tarvitsisit." Puolisosi ei ole "sellainen kuin sinulle sopii". Puolisosi ei ole sellainen "kuin tahtoisit". Hän "on, mitä on". Tämä on mielestäni lopultakin se lähtökohta rakkaudelle - sallit, näet, otat toisen sellaisena kokonaisena ihmisenä, joka hän on, etkä tarpeittesi tyydyttäjänä, sinun rakkautesi kohteena. Kukaan ei koskaan voi olla toiselle kaikki.
Pitkäaikaiselle onnelle ei ole salaisuutta. Onni on kuin vuoristorata, kaikissa ihmissuhteissa - välillä on ylämäki ja sitten on niin kammottava alamäki että tekee mieli kirkua ääneen.
On olemassa inhimillinen hyvä tahto, diplomaattisia riidanratkaisutapoja, fyysisen koskettamisen tekniikkaa, ilahduttamisen jaloa taitoa, mielen malttia, elämä ympärillämme - ja kaikilla näillä voi yrittää huolehtia rakkaudestaan. Joskus onnistuukin. Mutta avio-onnelle ei ole takausta.
Onnellisuuden ydin on ihmisessä itsessään. Siinä, että osaa/pystyy/haluaa selvitä ristiriidoista rakentavasti. Se on siinä, että näkee Mary Oliverin sanoin, että "Maailma tarjoutuu sinun mielikuvituksesi käyttöön", myös rakkaussuhteessa puolisoosi. Se on siinä, että elämä antaa sinulle kassillisen sitruunoita ja sinä tiedät, mitä niillä tehdään. Tai jos et tiedä, et luovuta.
Hienosti kirjoitettu, todella hienosti. Tuohon kun pystyisi, niin vau, siihen ainakin pitää pyrkiä jos/kun vielä pääsen naimisiin :-)
Todella hienoa tekstiä, kiitos! Aion tulostaa sen miehellenikin nähtäväksi, kun alamme jatkamaan yhteiseloamme ja selvittämään kriisimme pohjimmaiset syyt.. Mieheni suunnitteli muuttoa toisen naisen luokse, mutta kun vaadin päätöstä muuttaako vai ei, päätti hän olla muuttamatta.
Hyvä ihminen sentään!!! Ei kai sitten enää kannata tahtoa?!? Joku tolkku tahtomisessakin pitää olla.... Avioliitto on silloin väistämättä karilla. PISTE.
Onko se sittenkin lopulta niin, että pitäisi kysyä että: "Miksi ette ole eronneet?" "Mikä ihme sai teidät kaikesta huolimatta pysymään yhdessä?"
Avioliitto on suuri mysteeri.
Periaatteessa hyvä kirjoitus, mutta toisaalta tuntui minusta vähän turhan kyyniseltä. Kyllä toiselta ihmiseltä voi odottaa tukea, omien vajavuuksien kompensointia ja oman elämän rikastuttamista mutta vain tiettyyn määrään saakka ja sillä tavalla, että se on molemminpuolista.
Minusta hyvä lähtökohta parisuhteelle on se, että kumpikin on valmiiksi suurin piirtein onnellisia ihmisiä, eivätkä etsi elämänkumppania yksinäisyyden poistajaksi, omien ongelmien ratkaisijaksi ja onnelliseksi tekijäksi. Mitkä ovat sitten oikeat motiivit etsiä elämänkumppania? Minä keksin seuraavat: asioiden jakamiseksi (monet jutut nyt vaan ovat kivempiä kun ne saa kokea yhdessä jonkun kanssa), siksi että ihmisellä on luontainen kaipuu parisuhde-elämään ja siinä saa yksin elämistä helpommin tyydytettyä joitain tiettyjä tarpeita (huolenpito, hellyys, seksuaalisuus).
Minä löysin oman aviomieheni kolme vuotta sitten 35-vuotiaana ja se kolahti niin kovasti, että minulla on tunne että me tulemme olemaan "ikuisesti yhdessä". Minä olin onnellinen ja tasapainoinen sinkkuelämässäni ja ajattelin, että voin elää ihan hyvää elämää yksinkin, vaikka ehdottomasti halusinkin miehen jonka kanssa jakaa loppuelämä. Kun pitkän sinkkuelämän jälkeen löysin mieheni, monet ihmiset totesivat minulle: "olet nyt varmaan tosi onnellinen". Olinhan minä, mutta hämmästyin vähän kun huomasin ettei minun onnellisuuteni oikeastaan ollut puolison löytämisestä lisääntynyt. Miten se olisikaan lisääntynyt, kun voin sitä ennenkin sanoa olevani onnellinen? Ilon- ja huolenaiheet vain muuttuivat erilaisiksi. Yksinäisyyteen liittyvät ongelmat poistuivat, mutta tilalle tuli mieheen liittyviä huolia (terveys, työ, menettämisen pelko jne.). Hyvää elämää voi elää yksin tai toisen kanssa, mutta jos elämä on huonoa, niin sitä ei luultavasti toinen ihminen pysty pelastamaan. Toisen onnellisuudesta vastaaminen on luultavasti liian suuri painolasti kenenkään kannettavaksi.
Sitten vähän arkielämää... Silloin kun MINULLA on huono päivä, tulee helposti sellainen olo, että mies on ärsyttävä eikä välitä minun tarpeistani, vaikka oikeasti hän käyttäytyy täysin samalla lailla kuin tavallisestikin. Yksin eläessä opin ottamaan vastuuta omista mielentiloistani ja opin sen, millä saan tehtyä oman oloni jälleen hyväksi. Niitä samoja oppeja olen käyttänyt myös liitossani. Yritän aina huonon hetken tullessa selvittää nopeasti mistä oikeasti on kyse ja ainahan se ongelma on ollut omassa päässä. Mieskin pystyy tukemaan ja kannustamaan silloin kun ensin kerron hänelle, että fiilikset ovat kurjat ja MINULLA on huono päivä, sen sijaan että alan yrittämään muuttaa hänen käytöstään ja tekemisiään.
Minä uskon rakkauteen, vaikka elämä välillä voikin mennä hampaiden kiristelyksi. Rakastan mieheni persoonaa, hänen tapaansa katsella maailmaa ja suhtautua asioihin. Rakastan sitä miten hän suhtautuu minuun ja sitä miten me selviämme toistemme heikkouksien kanssa ja täydennämme toisiamme. Emme ole koskaan yrittäneet esittää olevamme jotakin mitä emme ole. Kerroimme heti toisella tapaamisellamme kaikki huonot puolemme (se taitaa olla jokseenkin erikoinen tapa aloittaa seurustelu:) ja totesimme, että noiden asioiden kanssa pystymme kyllä elämään.
Tilanteesi kuulostaa kurjalta. Sinun ei kannata jatkaa miehesi kanssa ellei joku teidän tilanteessanne oikeasti muutu. Jos pystytte käymään kriisin läpi sillä tavalla, että saatte selville mikä suhteessanne oikeasti mätti, niin silloin on toivoa. Muuten sama kuvio luultavasti toistuu myöhemminkin eli miehesi etsii uuden naisen kun arki alkaa jälleen painaa suhdettanne tai elämä menee muuten vaikeaksi.
Yleensä kerran jo lähtenyttä ei kannata ottaa takaisin, mutta jos hänessä tai parisuhteessa on tapahtunut jokin oleellinen muutos, niin silloin voi yrittää. En tiedä yhtään on-off-suhdetta, jossa olisi lopulta käynyt hyvin. Jokin syy tuollaiseen käytökseen on ja se syy ei itsestään poistu, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa.
Varasinkin toinen kappaleesi on minusta täyttä totta. Onneksi monilla menee sentään oikein hyvin.
mies kyseessä, ois tuo saanut mennäkin. Mutta meillä on ollut upea liitto ja yhteisiä aikaansaannoksia. Uskon, että syyt tähän toiseen ovat johtuneet arjesta ja ongelmista pakenemisesta. Ja kyllä sitä on jo paljon työstetty. Keskusteluyhteys on löytynyt ja uskon miehelläni olevan halua jatkaa kanssani. Mutta pelisääntöjä pitää luoda ja pitkä prosessi on asian kanssa edessä. Mutta uskon meihin edelleen ja toivottavasti myös se mieheni. Kyllä aioin itsekin katsoa peiliin, että mitä muuttumista minussa pitää tapahtua. Uskon, että parisuhteessa tulee vaan vaihe, että oletataan eikä puhuta. Näin on mielestäni käynyt myös meillä. Mut aika näyttää miten lopulta käy.
Eks tiä, se menee niin, että puolet avioliitoista päättyy onnellisesti ja toinen puolikas siihen, että jompikumpi kuolee...
Noinkin voi ajatella :)
tässä on onnen salaisuus "osaa/pystyy/haluaa selvitä ristiriidoista rakentavasti", koska ilman ristiriitoja mikään suhde ei voi olla. Ne jotka ratkaisevat riidat/erimielisyydet rakentavasti keskustelemalla ilman syyllistämistä tulevat elämään tyydyttävässä ja hyvässä suhteessa. Rakasta silloin kun hän sitä vähiten odottaa...jotenkin noin
Noin se vaan menee.
Kirjoitin "AVIOERO"-palstalle näin vältät toopeimmat karikot. Katso siitä. Olen ollut 28 v saman miehen kanssa onnellisena.
Kaikista tärkeintä on löytää itselle sopiva kumppani, ehdottomasti! Jos luonteet eivät sovikaan yhtään yhteen, toinen ei olekaan sitä mitä on antanut ymmärtää olevansa, ei pystytä täyttämään toistensa keskeisimpiä tarpeita tai kumppanilla on jotain salattuja ongelmia, niin eihän siitä mitään tule. Silloin ei auta vaikka toinen tai molemmat kuinka yrittäisi rakastaa elämän loppuun saakka. Väkisin ei kannata yrittää periaatteen vuoksi. Onnellinen ja tasapainoinen elämä on tärkeämpi asia kuin avioliitossa "onnistuminen" hinnalla millä hyvänsä.
Se on hankala juttu, että rakastuminen saa ihmisen käyttäytymään eri tavalla kuin normaalisti. Rakkauden huumassa ollaan kärsivällisiä, ihania, jaksetaan panostaa ja antaa toiselle paljon sekä henkisessä että fyysisessä mielessä. Se ei tavallaan ole petos, se on jollain tavalla sisäänrakennettu moniin ihmisiin. Joillakin tämä rakastuneen minän ja arkiminän ero ei ole kovin suuri, mutta joillakin pudotus arkeen on tosi raju. On vähän vaikea antaa neuvoa miten rakastuneesta ihmisestä näkee mikä hän oikeasti on miehiään. Sellaisen väitteen esitän, että jos joku vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, hän ei ole totta...
Mieheni on tuumannut näin: Miehen täytyy vaihtaa auto, asunto tai akka vähintään viiden vuoden välein, muuten kyllästyttää. Onneksi meillä on vaihdettu asuntoa ja autoa aika usein:)
Mies sanoo aina, että ei se vaihtamalla parane.
Jotain voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa aiheesta. Takana on yhteisiä vuosia 22 ja risat. Uskon, että meidät on pitänyt yhdessä samanlaiset elämänarvot, samantapainen lähtötilanne eli perheen sosiaalinen asema ja se, että viihdymme yhdessä, meillä on edelleenkin hauskaa keskenämme. Rahasta emme riitele, se on yhteistä ja myös seksi on sujunut koko yhdessäoloajan ja uskon senkin vaikuttavan asiaan. Riidellään myös typeristä asioista, mutta molemmat leppyy nopeasti, ei siis mitään viikkojen mökötysmaratoneja. Tässä pika-analyysi tilanteestamme. Ai niin, ja pussailemme melkein joka päivä:)
Kun antaa niin saa, pätee moneen asiaan.
Anteeksi antamiseen, seksiin, ystävällisyyteen, läheisyyteen, rakkauteen, kiitollisuuteen jne.
On parempi antaa anteeksi ja periksi vaikka tietäisikin toisen olevan väärässä, ihan vain sovun vuoksi. Tulee kaikille parempi mieli, eikä kuitenkaan itsellekään tule tunnetta, että olisi jotenkin alistettu. Päinvastoin, tulee tunne että pääsen tuonkin asian yläpuolelle, enkä anna sen vaivata ja pilata mieltäni, suhdettamme.
RAKKAUS, ILO, RAUHA, PITKÄMIELISYYS, YSTÄVÄLLISYYS, HYVYYS, USKO, LEMPEYS, ITSENSÄ HILLITSEMINEN jne. siinäpä niitä, kun niitä itse pyrkii noudattamaan, niin metsäpä sitten vastaakin kuten olet sinne huutanut, eli hyvin menee.
Liian naivia minulle. Aikani kokeilin tuota ohjetta mutta metsä huusi aika eri tavalla kuin minä sinne. Lopujen lopuksi huijasin itseäni eniten hyväksymällä ja uskomalla "hyvän voittoon". Mutta uskokoon ken haluaa, voihan se toimiakin ellei aika lopu kesken....