tuntuu oikeasti etten jaksa enää. mä menetin mun äidin jota ilman en pysty elää. tuntuu että mun pitäis koittaa ajatella kaikkea hyvää mitä meillä oli, sitä aikaa kun oltiin onnellisia...mutta kaikesta tuun vaan loputtoman surulliseksi...
taustaa kertoakseni olin aika nuori kun äitini kuoli erittäin rankkaan sairauteen pari vuotta sairastuttuaan.menin silloin ihan lukkoon, elin kuin zombie vuosikausia...en pystynyt suremaan, oli vaan erittäin paljon ahdistusta, pahaa oloa ilman nimeä, painajaisia, fyysistä sairastelua kunnes sairastuin vakavaan masennukseen. Masennus on helpottanut, mutta suru ei. Joskus kyllä, mutta on päiviä ja aikoja niinkun nyt, että en löydä mistään mitään iloa. en merkitystä, en toivoa, en mitään. on aivan tyhjä ja loppu, täydessä pimeydessä. ja ihan yksin.
fyysisesti en oo yksin, mulla on avomies, mulla on ystäviä ja isä mutta en jaksa enkä pysty juurikaan puhumaan. oon onnellinen tietenkin että pystyn jo itkemään vuosien itkemättömyyden jälkeen mutta...
Miten te ihmiset ootte selvinnyt? äiti ei antanut mulle mitään neuvoja vaikka aikaa oisi ollut..
ei mitään mitä muistella. Tiedän että se halus mun antaa elää "normaalia" nuoruutta, mutta se että äiti ei pystyny itekkään hyväksymään kuolemaansa ja kuoli mun vierelle kotiin katkerana ja loputtoman onnettomana...miten mä sitten voin hyväksyä sen????
Kiitos jos jaksoit lukea. arvostan todella jos annat edes pientä toivoa siihen tilaan missä nyt olen.
taustaa kertoakseni olin aika nuori kun äitini kuoli erittäin rankkaan sairauteen pari vuotta sairastuttuaan.menin silloin ihan lukkoon, elin kuin zombie vuosikausia...en pystynyt suremaan, oli vaan erittäin paljon ahdistusta, pahaa oloa ilman nimeä, painajaisia, fyysistä sairastelua kunnes sairastuin vakavaan masennukseen. Masennus on helpottanut, mutta suru ei. Joskus kyllä, mutta on päiviä ja aikoja niinkun nyt, että en löydä mistään mitään iloa. en merkitystä, en toivoa, en mitään. on aivan tyhjä ja loppu, täydessä pimeydessä. ja ihan yksin.
fyysisesti en oo yksin, mulla on avomies, mulla on ystäviä ja isä mutta en jaksa enkä pysty juurikaan puhumaan. oon onnellinen tietenkin että pystyn jo itkemään vuosien itkemättömyyden jälkeen mutta...
Miten te ihmiset ootte selvinnyt? äiti ei antanut mulle mitään neuvoja vaikka aikaa oisi ollut..
ei mitään mitä muistella. Tiedän että se halus mun antaa elää "normaalia" nuoruutta, mutta se että äiti ei pystyny itekkään hyväksymään kuolemaansa ja kuoli mun vierelle kotiin katkerana ja loputtoman onnettomana...miten mä sitten voin hyväksyä sen????
Kiitos jos jaksoit lukea. arvostan todella jos annat edes pientä toivoa siihen tilaan missä nyt olen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Toivon että voisit olla iloinen että isä (myös vanhempi) on elossa, kaikilla ei ole. Ja ystävät. Voi puhua.
ammattiauttajan apua. Ehdotan, että tilaat ajan psykiatrille joko yksityiseltä lääkäriasemalta tai kuntasi terveyskeskuksesta. Ei Sinun tarvitse itse yrittää jaksaa kantaa tuota kaikkea surua sisälläsi, vaan hae asiaan nyt rohkeasti apua. Äitisihän toivoi, että jatkaisit elämääsi normaalisti, tietyn suruajan jälkeen tietenkin. Mutta ei ole hyväksi, jos suru kestää vuosia ja vie Sinulta elämänilon. Olet ilmeisesti nyt sairastunut masennukseen, joka on sairaus ja johon löytyy tehokas hoito, kun vain sitä haet.
Voimia ja jaksamista Sinulle ja kaikkea hyvää! Kyllä kaikki vielä kääntyy hyväksi!
mulla oli aika tavalla samanlainen tilanne kun sulla.. kriisistä pääsee tosiaan puhumalla, mutta valitettavasti tapahtumista et pääse välttämättä yli etkä ympäri. on vaan opittava elämään sen surun kanssa. tai itse en ainakaan ole päässyt yli. odotin vauvaa teininä (16) kun äitini kuoli ja pian sain päälle vielä keskenmenon. nyt olen 21 ja vahvistunut mutta surusta ei pääse välttämättä ikinä kokonaan yli.
Kun suru pitkittyy tai kroonistuu sanovat että ammattiapu olisi paikallaan. Ymmärrän sinua, että suru sinua vielä painaa. Itse olen menettänyt lapsen eikä siitä yli pääse, kai koskaan. Elossa oleva lapseni menetti siis sisarensa ja katseli tämän todella graavia sairastelua, sairastui sen myötävaikuttamana paniikkihäiriöön ja on ollut masennustakin. Päällisin puolin alkuun näytti kun hän pärjäisi surunsa kanssa hyvin... sellaista se taitaa olla nuorten kanssa.Piilotetaan tunteita tai sitten yksinkertaisesti ei kyetä niihin kaikkiin tunteisiin vasta kuin myöhemmin kun ikää ja valmiuksia ja välineitä tulee tunne-elämän kypsyessä. Vaikeinta tässä pitkässä surussa on se, ettei ympäristö sitä enää jaksa ymmärtää ja olla myötätuntoinen tai tukea. SIksi se komplisoituu entisestään kun pitää sisällään tai märehtii asioita mielessään eikä saa purettua tunteitaan kellekään. Kirjoitaminenkin auttaa.
Hyvä, että masennus sentään on sinulla helpottanut, surun ei niin kauhea väliäkään. Se kulkee varmasti aina mukana jonkinasteisena kun menetämme läheisen perheen jäsenen. Mutta se voimakkuus kyllä ajan kanssa pitäisi tasaantua, että arki alkaa jokseenkin sujumaan. En osaa sanoa miten minä selviän. Tärkeätä itselle on tiedostaa se, että suru on rakkautta. Siitä ei tarvi pyristellä irti tai pakoon. Sitä pitää vaalia ja elää sen omassa vauhdissa, jota kukaan ei voi sinulle kertoa. Surutyö on yksilöllistä. Se etenee aika hallitsemattomasti. Kuljet vain mukana ja luotat itseesi. ALkuun ajattelin, etten jaksa elää kun lapseni kuoli, ja tein kovin töitä että jaksoin hengittää ja kävellä ja yritin syödä vaikka menetin täysin ruokahaluni. Huokaisin helpotuksesta yhtenä päivä kun tajusin, että luotin itse suruuni ja itseeni siinä suhteessa, että tiesin, että olen nähnyt pohjan ja jos olen siitä selvinnyt selviän jatkossakin, ja etenkin kun kuolema ei enää houkuttanut minua vaan jaksoin nähdä myös toisen lapseni. Silloin mieli oli luottavaisempi ja ajattelin, että vaikka itkisin päivät läpeensä tai romahtaisin, tietäisin, että se ei mullista tai vahingoita minun tai rakkaideni maailmaa. Aloinluottaa surussa kulkemiseen ja se oli minulle tärkeä käännekohta. Mutta jaksaminen siltä vähän väkliä on tiukilla. Kaipaus ja suru on suuri. Välillä mukavat muistot vie mukanaan, välillä na karmeimmat, siihenkään en oikein pysty vaikuttamaan. En voi valita ajatuksiani ja muistojani ja välillä ne muistot ryöpsähtää maailmalla liikkuessa silmille ykskaks ja vääntää veistä haavassa. Minulla ei ole enää toista lastani, mutta minulla on suruni. Eli se 'menetetty' rakkaus kulkee siinä muodossa mukanani ja otan senkin avosylin vastaan kun muuta ei enää hänestä ole. Yritän siis suhtautua suruuni kuin aarteeseen, siten se ei ole taakka jota yritän karistaa harteilta. Niin sen kanssa jaksaa hiukan paremmin.
Katkeruuden kanssa olen ollut tosi huono, enkä saa karistettua sitä harteiltani. Ymmärrän, että äitisi katkeruutta sinun on vaikea muuttaa miksikään muuksi. Mutta sinun on vain pohdittava tykönäsi äitisi sanoja ja tekoja ja jossain kohtaa vain yritettävä kypsyä yli sen ja selitettävä itsellesi asioita eri tavalla kuin äitisi ehti tai halusi ehkä käsittää. Ja muista aina se kuitenkin, että äiti ottaa sairaudet ja kuoleman aina mieluummin itse kuin antaiasi lapsellensa. Hän oli varmasti helpottunut siitä, vaikkei ehkä ääneen sanonut, että hän sairastui etkä sinä. Ja nytkin hän ihan varmasti toivoisi, että sinä et hukkaisi liikaa elämää suruun ja menneeseen, vaan että eläisit täysillä omaa elämääsi, rakentaisit oman elämän ja pitäisit hänet aina hyvänä muistona siinä mukana.Voimia sinulle.
Tuo vaihe vie aikaa sanoisin pari vuotta. Mene tosiaan ammattiauttajan pakeille. Niin tein itsekin. Lähdin ihmisten ilmoille itseni pakottaen. Vähitellen siitä pääsi ja rohkeus palasi. Mielialalääkettä käytin noin vuoden.
Olet kovin itseesi päin katsova. Voisitko harkita katsomista Jeesukseen? Hän toisi sinulle ilon ja vapauden elää. Ehkä koet olevasi jotenkin vajaa. Niin oli itselläkin, kunnes ns. tulin uskoon. Löysin elämääni sisällön. Sen ohella tuli kaikki muukin, perhe tärkeimpänä. Puuttuva pala olikin uskon lahja.
Uskovien yhteys on tärkeä. Voi kysellä ja saa opetusta. Muotia se ei ole, mutta sisäisen rauhan se tuo. Sellainen laulukin on, kuin; Käännä katseesi Jeesukseen ja polvistu Herrasi etehen jne. Särkynyttä sydäntä Hän ei muserra. Jokainen, joka tulee Hänen luoksensa, Hän ei heitä pois. Katuva saa armon ja pääsee taivaan perilliseksi.
Jumalan rauhaa sinulle toivoen.
eli en tahtois elää ku en tiiä mitä tekisin elämällä kaikki tuppaa painamaan päälle ja ma väsyttää sit kaikki jutut.
Minäkin olen menettänyt äitini - hän menehtyi noin puoli vuotta sitten, mutta hänen kuolemansa jälkeen aika on tuntunut junnaavan paikallaan, samoin koko elämäni.
Pystyn iloitsemaan elämän pienistä asioista, mutta itku tulee silti jokapäivä.. Ja samalla se katkera tunne, etten ole mitään ilman äitiäni. Elämällä ei tunnu olevan enää merkitystä. Minulla on yhä siskoni ja isäni, mutta ilman äitiä kaikki tunu jotenkin.. niin merkityksettömältä.
Tunnen jokatapauksessa myös, että olen hyvin yksin, enkä kykene puhumaan asiasta kellekkään. Suren myös aina niitä tekemättömiä asioita, joita olisin voinut äidin kanssa kokea..
Niin, pärjäile, et kuitenkaan ole yksin ja yritä muistaa se vaikka kuinka vaikeaa olisi. :) Ja et ole ainoa joka on joutunut kokemaan tämän helvetin.. ):
n 2 kuukautta kultani jälkeen. Hän ei kertonut miten vakava sairaus hänellä on. Ystäväni ovat puhuneet että halusi suojella lastaan.
En tiedä en ole tuntenut oikein mitään äitini kuolemasta, vaikka hän oli minulle rakas ja tärkeä. Hän se on joka teki minusta henkisesti vahvan ja joka pärjää omillaan.
Voithan kirjoittaa tänne meille tuntemattomille tuntojasi, jos et lähipiirille pysty juttelemaan kaikesta, niin minäkin olen tehnyt.
Itselläni suru iskee nykyään silloin tällöin ja kestää päiviä ja sitten taas on näitä normaaleja päiviä.
Edellisyönä näin sekavan unen jossa näin ensimmäistä kertaa kuoleman jälkeen äitini hän vain katsoi ja hymyili minulle...eli kyllä tuolla pääkopassa jotain tapahtuu...
Äitini kuoli viime vuoden lopulla. Teki pitkän masennuksen jälkeen itsarin..kait. Hieman epäselvä tapaus kyllä..Oli mulle läheisin ihminen maan päällä. Vähän niinkuin sisko tai paras kaveri ja enemmän. Pari viikkoa aikasemmin tuli ero avomiehestäni ja kaverit kaikkos sen myötä. Isä ja sisaret asuu kaukana, enkä nää ku ehkä kerran kahessa vuodes, joten olen kirjaimellisesti yksin..huomenna aattelin soittaa ja varata ajan terapiaan. Ei enää nää mitään järkiä missään. Masennusta ollut jo kuus vuotta ni jotenkin selviytyjä olo kyllä. Tästä syystä en aatellu ihan vielä luovuttaa..tuntuu et elämä menee kokoajan vain lujempaa alamäkeä eikä jarruista tietoakaan. Sanotaan, ettei kellekkään anneta kannettavaks enempää ku jaksaa kantaa, mut ite oon käyny pohjalla ja pudonnut sen pohjan läpikin, niin miten uskoa. Oon ainaki oppinu sen, et just ku luulet et ei enää huonommin voi mennä ni tuut näkemään olleesi väärässä. Ite oon menettäny kaiken ja välil tuntuu et koht menee mielenterveyskin..Siihen en halua suostua.Joku raja sentään. Mitä sen jälkee jää..ei mitään. Välillä vuokratkin jäänyt maksamatta, ni kämppäkin on melkee lähtenyt alta monesti..en oikein ole vieläkään oppinut hoitamaan raha-asioita kunnolla, eikä oikein ole jaksamistakaan..Sulla sentään on avomies ja ystäviä, saat tukea jos uskallat sen ottaa vastaan. Itellä ei oo muuta ku kohta terapeutti..jos tuo nyt prkl vastais puhelimeen.. heh... itseironialla oon tähän asti pötkiny.. Vastoinkäymiset tuppaa vain naurattamaan..niille ku ei loppua näy ni pakko koittaa riemua repiä ees jostain. Jokohan se viimenenki mutteri jo tipahti päästä....
Syy miksi en surusta pääse yli varmasti koskaan on se, että syytän äidin kuolemasta varmaan lopun ikää itseäni jollain tavalla..tiesin että oli masentunu, ja koitinkin puhua mutta aina en vain oman masennukseni takia jaksanut kuunnella ja vastata puhelimeen....kännykässä yhä viestit, ja jokainen alkaa: "yritin soittaa, mut et vastannu..."Olimme kyllä hyvissä väleissä, mutta äitini puhui monesti maat ja mannut puhelimessa..Oli välillä vain niin raskasta kuunnella kun itselläkin meni huonosti. Vaikka nyt toivon että olisin kuunnellut ja käynyt useammin kylässä. Tämä itsesyytös on raastavaa..Viimeisen puhelun aikana mulla oli kaikenlisäksi vielä huono päivä.. ja ärähin sitten puhelimeen..toivon etten olisi sitä tehnyt.. Jotenkin tuntuu että oon ansainnu tän, ku jotenki petin äidin luottamuksen. Ole iloinen että sulla oli aikaa selvittää asiat äitisi kanssa.
vastaa puhelimeen ollenkaan jos on huono päivä. Olen itsekkin ärähdellyt ihmisille.
Ei niitä pidä jäädä miettimään. Ei sitä vaan jaksa kuunnella muiden murheita tai kännisiä höpinöitä joinain päivinä.
Varsinkin jos joku sattuu soittamaan minulle työaikana voi olla varma etten vastaa tai soita takaisin sinä päivänä.
Turha tuosta on potea syyllisyyttä. Itse uskoisin, että tuokin on jokin pään suojelumekanismi. Eli rajoittaa hermojen rasitusta, kun mitta alkaa olla täysi.
Ja jos minua joku koittaa syyllistää tai painostaa niin voi olla varma, että menee vain entistä pidempi aika että otan yhteyttä tai käymään.
Minä olen ennen jaksanut kuunnella muiden murheita yms. nyt olen päättänyt olla jästipää ja samantien jos jokin asia ottaa minua päähän, pyrin välttämään sitä kaikin keinoin.
Ei aina vaan jaksa...
Ehkä joku päivä tämä itsesyyttely hieman helpottaa, tuskin koskaan silti annan itelleni anteeksi. Koittaa nyt elää tämän kans..