Sain mieheni kanssa reilu kukausi sitten kauniin tytön, jota oltiin odotettu niin pitkään ja yritetty hartaasti.
Ongelmani on että en saa minkäänlaista yhteyttä lapseeni, mieheni kyllä rakastaa hän niin että sydän ihan pakahtuu mutta minulla on jotenki ristiriitaisia tuntemuksia ollut heti ekasta päivästä saakka.
Teen niinkuin äidin pitää syötän ja nukutan ja vaihdan vaippaa ja olen tytön kanssa, enkä missään nimessä ikinä laiminlöisi häntä mutta tuntuu kun katselisin päiviämme jostain katon rajalta ja en olisi yhtään mukana itse.
Sama koskee vähän miestäni niin että seksi ei ole ollut mielessäni pitkään aikaan vaikka sitä harrastammekin mutta olen jossain muualla.
Enkö osaa enään rakastaa vai mitä tämä on??
Ongelmani on että en saa minkäänlaista yhteyttä lapseeni, mieheni kyllä rakastaa hän niin että sydän ihan pakahtuu mutta minulla on jotenki ristiriitaisia tuntemuksia ollut heti ekasta päivästä saakka.
Teen niinkuin äidin pitää syötän ja nukutan ja vaihdan vaippaa ja olen tytön kanssa, enkä missään nimessä ikinä laiminlöisi häntä mutta tuntuu kun katselisin päiviämme jostain katon rajalta ja en olisi yhtään mukana itse.
Sama koskee vähän miestäni niin että seksi ei ole ollut mielessäni pitkään aikaan vaikka sitä harrastammekin mutta olen jossain muualla.
Enkö osaa enään rakastaa vai mitä tämä on??
Vastaukset 7
Vanhimmat
vähäksi aikaa ruotimasta mielenliikkeitäsi ja keskittyisit lapsesi hoivaamiseen ja mieheesi?
Ei tuomoset mitään kummallista ole. Ei se kaikilla muillakaan se äitiyden riemu alkuun niin riemukasta ole kuin jutuissa hehkutetaan. Aika monella varmaan tökkii alkuun aika pahastikin - ja ihmekös tuo sellaisen mullistuksen jälkeen.
Olisitko kenties levon ja oman ajan tarpeessa? Minä oli alussa tulla hulluksi, kun ei voinut edes päivän lehtiä lukea rauhass, aamukahvin juonnista puhumattakaan. Minä pumppasin maitoa pakastimeen ja jätin lapsen tunneiksi isän hoitoon ja kävin kaupoissa tai vain nukuin ja luin kirjaa. Sitten oli taas helpompaa. Enkä hetkeäkään pitänyt itseäni huonona äitinä, koska en sitä ollut, kuten et sinäkään. Ei se äitikään nimittäin mikään robotti ole, jonka pitäisi kokonaan itsensä sivuun työntää.
Usko pois, kyllä se siitä - ajan kanssa. Jaksahan.
synnytysmasennukselta, kysy apua esim. neuvolasta.
Minulla oli vähän samanlailla. Sitä jotenkin odotti jotain enemmän, tuntemuksia siis. Mutta kyllä se ajanmyötä muuttuu. Viimeistään silloin kun olet ensimmäisiä kertoja erossa lapsestasi, silloin viimeistään huomaa kuinka rakas se lapsi on ja ikävä on kova. Myös lapsen sairastaessa hätä ja huoli on suuri.
Meillä esikoistyttö oli isälle alusta saakka kovin rakas. Minä taas tunsin poikaa kohtaan näin. Tässä voi olla myös jotain isin tyttö ja äidin poika jutusta kyse..
oireelta, joka on yksi esim. masennuksen oire. Pyydä keskusteluapua neuvolasta. Dissosiaatio voi mennä ohi ihan ajan kanssa kun totut uuteen tilanteeseen, mutta nopeammin ja helpommalla pääset kun saat apua.
hei,
kuten jo kaksi muutakin kirjoittajaa totesi, olen minäkin sitä mieltä, että kannattaa rohkeasti ottaa asia puheeksi neuvolassa. Mikäli et halua avautua tutulle neuvolatädille, soita vaikka neuvolan auttavaan puhelimeen. (äitiyskortin takana oli sellainen puhelinnumero...) Älä murehdi tilannetta sen enempää äläkä missään nimessä syyllistä itseäsi, se on luonnollista ja ohimenevää. Pyydä vain rohkeasti apua ja pyri kertomaan tunteistasi edes jollekin! Toivon kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Toivottavasti pääset pian nauttimaan uudesta perheenjäsenestä. Vauvat ovat mitä ihanimpia varsinkin kun ne on omia :)
oli kans alussa vaikeuksia sopeutua, ensimmäinen ajatus, kun sain lapsen syliini synnytyssalissa, ei suinkaan ollut et ai kun se on niin sulonen vaan et tuotako minun nyt pitäisi rakastaa... Ja vaikka hoidin vauvaa huolella ja parhaan kykyni mukaan, meni useampi viikko ennen kuin aloin tuntemaan pienintäkään kiintymystä poikaamme kohtaan. Vieläkin silloin tällöin tulee hetkiä (poika 8 vk), jolloin en tunne yhteyttä poikaani, mutta kyllä se mieli iloitsee sitten taas kun näen poikani hymyilevän tai iskän ja pojan juttelevan ja hymyilevän toisilleen :) Jaksamista sulle, puhu jollekin!!!