Jäin eiliseen

Hei
Voi miten tuttua. Erosimme neljä vuotta sitten ja jäin rakastamaan vanhaa. Koin että nyt meni elämästä koko turvallisuus, vaikka se ei ole totta. Uskon että itse toin turvan perheeseen. Sanon vain sinulle että nuo kaipaukset kuuluvat asiaan. On hyvä että on tunteet. Olen keskustellut asiasta useiden henkilöiden kanssa. Mistä tiedät, mitä ex-miehesi todella ajattelee, miten suree? Minun ex-mieheni ei paljastaisi surua ja epäonnistumistaan, vaikka verta sielusta tihkuisi.

Toivoa on! Näin pitkän ajan jälkeen alan päästä vanhasta ja kun nyt kelaan asioita niin olen avioliiton menettämisen kautta saavuttanut lukuisia sellaisia asioita joita en olisi liitossa saanut. Esim. monipuolisen rikkaan elämän monine menokavereineen.

Oli aika jolloin en olisi jaksanut sängystä nousta, mutta pakotin itseni siihen ja enempäänkin. Menin harrastuksiin tapahtumiin ja pokasin uuden miehen. Olen kiintynyt häneen mutta rakastaa en osaa. Oikeastaan se on hyvä, on vapaampi olla. Kun vain sitkeästi osallistuu tapahtumiin, niin tulee kuitenkin parempi olla ja saa muuta ajateltavaa.

Et taatusti ole ongelmasi kanssa yksin. Lue www.hs.fi oma elämä-tyhmäterapia-mielenterveys. Siellä on vastaava kirjoitus ja siihen asiantuntijan ja toisen kirjoittajan vastaus.

Tiesi vanhasta vapautumiseen on todennäköisesti raskas, jokainen tunti/päivä/kuukausi on elettävä. Mutta kun 4-5 vuotta on mennyt, olen varma että katsot maailmaa uusin silmin, paljon rikkaampana. Voimia ja siunausta!

Kirjoitat, "Mieheni sanoo...".

Hän ei olee enää miehesi, hyväksyt sen vaikka miten sattuisi ja ajattelet, että kaikki tapahtui syystä ja niinkuin kuuluikin.

Ero on loppu, mutta samalla myös uusi mahdollisuus.
Nyt sinulla on vapaus ja mahdollisuus löytää mies, jonka kanssa olette onnellisia ja joka tahtoo olla kanssasi. Edellinen ei tahtonut ja se siitä.

Kaikkea hyvää sinulle.

itse miehenä miltä sinusta tuntuu. Itsekin olen surenut eroa, mutta tavallaan vasta muutaman vuoden päästä erosta, kun ennen surua vietin jonkinlaista vähän villimpää aikaa, vaikka ei se nyt sellaistakaan ollut. Sitten kipeät asiat tulivat mieleen ja vaivuin synkkyyteen.

Ei ole missään nimessä väärin muistella ja surra menetettyä. Se on hyväkin tehdä. Jossain vaiheessa kannattaa ottaa rinnalle myös tulevaisuuden ajatukset ja itsensä kehittäminen. Samaan aikaan kun huomaa itse kasvavansa ihmisenä, pystyy integroimaan menetyksensä osaksi itseään, niin että ne ovat enää "nostalgiaa". (Aika kultaa muistot).

Itselläni hyvä apuna on ollut kirjallisuus, psykologinen ja filosofinen, lähinnä amerikkalainen. Tähän mennessä paras pieni kirjanen jonka olen lukenut on David Richon How to be an Adult - A Handbook on Psychological and Spiritual Integration. Huomasin, että itselläni on aikuistumisprosessi vielä kesken ja tajusin, että ero kumppanista oli tavallaan välttämättömyys elämän polulla, jotta voisi itse kasvaa aikuisemmaksi.

Olen samassa tilanteessa ja kadehdin myös ihmisiä jotka pysytyvät lähtemään mukaan elämään rankankin eron jälkeen. Minustakin tuntuu pahalta, että menneet vuodet olivat merkityksellisiä vain minulle ja lapsille. Lapset muistuttavat sanoin ja teoin menneestä, puheessa he sanovat, että silloin kun isi vielä asui meillä tai silloin kun asuttiin siellä vanhassa kodissa. On vaikeaa kohdata yksin satoja sanomattomia kysymyksiä, joihin ei osaa vastata. Yrittää vain silittää päätä ja toivoa, että joku silittäisi myös minua. Ero on kokemus jota ei haluaisi kokea, mutta siihen ei pysty aina vaikuttamaan ja me jätetyt joudumme elämään tunteidemme kanssa ja kohtaamaan sen ex-puolison uudenkin, vaikka sydän repeää tuskasta. Kaikilla ei ole niin helppoa vaikka haluaisimmekin ja empatiaa emme yleensä saa, mehän olimme niitä viallisia.

Vinkkinä sinulle murheesi keskellä: Käy kirjastossa, suuntaa psykologia/suhteet osastolle ja nappaa sieltä mukaasi Päivi Lipposen ja Pirjo Weaniemen kirjoittaman upean kirjan "Nainen ja ero". On aika silmiä avaava monellakin tavalla, ja tulet huomaamaan ettet ole ero-tuskasi kanssa yksin.

Voimia ja eheyttävää kesän jatkoa sinulle!