itsekäs paskiainen. Kaikki mitä sille sanoo "ei kiinnosta". Tai "menee hermot". Mitään ei voi kysyä ja likka on jo aikuinen, vaikka käyttäytyy ihan kuin murrosikäinen. Välillä tekisi mieli hylätä koko itsekäs paskiainen ettei koskaan enää olisi tekemisissä sen kanssa, mutta aina ajan mittaan unohtaa millainen se oikeasti on.
Harmittaa kun olisin toivonut siltä edes joskus jotain muuta, mutta samanlainen se vaan aina on. Taitaa olla jokin näkymätön muuri välissämme koko iän.
Onko teillä muilla tällaisia lapsia?
Harmittaa kun olisin toivonut siltä edes joskus jotain muuta, mutta samanlainen se vaan aina on. Taitaa olla jokin näkymätön muuri välissämme koko iän.
Onko teillä muilla tällaisia lapsia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mitenkäs sinä itse kohtelit häntä silloin kun hän oli lapsi? Olit varmaan hyvä ja rakastava isä, ja harrastit hänen kanssaan silloin tällöin pientä kahdenkeskistä "kivaakin"?
ja olen kohdellut lastani todella hyvin ja oikeudenmukaisesti, sekä kasvattanut hänet tietämään mikä on oikein ja mikä väärin. En ole juonut viinaa lasten ollessa pieniä, enkä sittenkään kun ovat kasvaneet isoiksi. Isänsä teki senkin edestä kaikenlaista, mutta erohan siitä tuli... olosuhteille kun aina ei mahda mitään.
Hyvän kasvatuksen sai kuitenkin lapsi, mutta minkäänlaista rakkautta ei ilmeisesti kykene minua kohtaan tuntemaan, vaikka lapset olivat minulle kaikkein tärkeimmät ihmiset joista pidin hyvän huolen ja rakkautta annoin sekä turvaa. Mihin muuhun olisi pitänyt kyetä, köyhää oli mutta ruokaa ja katto pään päällä aina kuitenkin.
Tekee niin taikka näin, aina väärinpäin.
Kuria oli riittävästi ja rakkautta enemmän, mitä uupui, sen ei kyllä pitäisi vaikuttaa sillä lapsi käyttäytyi murrosikäisenä täsin samalla tavalla kuin nytkin vaikka onkin jo aikaihminen.
ja epäsopiva palstalle.
Pyydän anteeksi ylilyöntiäni aikaisemmassa viestissäni.
Eräs tuttavani käyttäytyy isäänsä kohtaan aikalailla samaan tapaan kun kuvailit tyttäresi käytöstä. Tuon tuttavani isä on sellainen kuin minä viestissäni kuvailin. Nämä ovat sellaisia tapauksia, joita ei usko "oikeassa elämässä" olevankaan. Jos tuttavapiirissä tällainen tapaus paljastuu, niitä alkaa näkemään sielläkin missä ei mitään pahaa ole tapahtunut.
Ilmeisesti tyttärelläsi on vain "pitkittynyt murrosikä".
Tyttäresi on sinun kasvattama ja elänyt elämää sinun vaikutuspiirissäsi. Jos olet itse lämmin ja empaattinen ihminen, en voi uskoa, että tyttäresi olisi töykeä sinulle.
Oma äitini kuulostaa juuri sinulta. Minä olen hänen mielestään myös "murrosikäinen kiukuttelija". Annatko tyttäresi elää omaa elämää? Sanotko mielipiteesi hänen elämäänsä liittyviin asioihin? Annatko hänelle hyviä neuvoja? Kerrotko mielipiteesi hänen kodistaan, vaatteistaan, ulkonäöstää? Annatko vinkkejä ruuanlaittoon, kodinhoitoon, pukeutumiseen, lasten kasvatukseen jne? Käytö usein hänen luonaan kylässä?
Jos vastasit useisiin kysymyksiin myöntävästi, voit katsoa peiliin. Tärkeintä on, että todella arvostat tytärtäsi ja hänen tapaansa elää elämäänsä.
"os olet itse lämmin ja empaattinen ihminen, en voi uskoa, että tyttäresi olisi töykeä sinulle."
Kuule, on nähty läheltä, miten lämmin ja empaattinen ihminen lytätään maanrakoon, halveksitaan ja haukutaan muille ihmisille, vaikka kyse on siitä ihmisestä, joka olisi antanut viimeisetkin roponsa (ja on antanutkin) lapselleen, jotta tällä olisi kaikki hyvin. Mutta kun mikään ei riitä, lisää vaaditaan ja syyllistetään omista virheistä muita.
Tuohon huonotuulisuuteen ja räjähtelyyn ei tarvita tikkua kummempaa keskustelunaihetta, kun jo syydetään ilmoille mitä mielikuvituksellisimpia haukkumasanoja. Onko normaalia? Minusta tuollainen ihminen ei ole oikein terve, mutta minkäs teet, kun hänen omasta mielestään kaikki muut ovat hulluja ja mielenvikaisia, jos jotain kommenttia sanoo mihin tahansa asiaan.
Meillä on 3 lasta. Kaikki samaa sukupuolta. Kaikki samanlaisen kasvatuksen saaneet. Vanhin on tullut luonteeltaan minuun, äitiinsä. Nuorin on ilmetty isänsä. Keskimmäinen ei sitten sovi kummankaan luonteenpiirteisiin. Joskus olemme miettineet (huumorimielellä tietenkin) onko hän meidän lapsi ollenkaan. On täysin erilainen kuin kukaan muu meistä. Anoppini sanoo aina että on kuin ilmetty mieheni mummo, eli anoppini anoppi.
Eli pointtini on, että vaikka kuinka kasvattaisi lapsensa hyvin ja antaisi rakkautta ja rajoja, emme voi vaikuttaa lapsen persoonallisuuteen. Geenit ovat ne mitkä määräväät osan siitä millaisia olemme. Joskus käy niin, että joku geeni tulee sieltä sukupolvien takaa ja tuo esiin täysin erilaisia luonteenpiirteitä. Pitää vain hyväksyä jokainen sellaisena kuin on vaikka se joskus vaikealta tuntuukin.
Meidän perheen lapsitarina on lähes identtinen edellisen nimimerkin kertoman kanssa: kolme samaa sukupuolta olevaa lasta, nyt jo aikuista.
Kullakin luonteessa on sentään pari samaa piirrettä kuin molemmissa vanhemmissaan, nimittäin loputon sitkeys ja ahkeruus.
On vaikea erottaa tietysti, mikä on luonteessa ja tavassa toimia on geneettisesti perittyä, mikä kasvuympäristöstä tullutta.
Vanhin ja nuorin ovat aina olleet vanhempien kannalta "helppoja". Keskimmäinen eli vaikean murrosiän ja nuoruuden - siis meidän vanhempien mielestä.
Nyt tällä hetkellä näyttää kuitenkin toteutuvan vanhojen ihmisten usein toistama lause: Lapset tulevat sukuunsa.
joita en ymmärrä vaikka kuinka yrittäisin.
Tytär valehtelee ystävilleen lapsuudestaan, keksii jotain ihme juttuja. "äiti on alkoholisti" ym.. Ja kun kaverit ovat jossain lähettyvillään niin käyttäytyy puhelimessakin kuin olisin jokin vitsaus hänen elämässään ja kuuluu kuinka kaverinsa huutelevat hävyttömiä siellä taustalla. Se jotenkin satuttaa, koska olen ollut absolutisti koko hänen elämänsä aikana, 40-vuotis juhlissa otin hivenen verran shamppanjaa, siinä on se alkoholismi jota harrastin hänen eläessään vielä kotona.
Mikä tytärtäni vaivaa? Jo lapsena hän kirjoitteli ystävilleen kirjeitä joissa puhui jotain ihme asioita, suoranaisia valheita ja rumia, ystävilleen. Sain myöhemmin tietää vasta näistäkin. Ihmiset kun puhuu.
Onko valehtelu jotenkin perinnöllistä, kun isänsä on myöskin tällainen "tarinoiden sepittelijä"?
Mutta jos on, niin miksi olen kohteena näissä jutuissa, joissa ei ole mitään mieltäkään? Voisiko joku kertoa minulle? Olen opettanut lapsilleni että "valehdella ei saa" ja että ; "valheella on lyhyet jäljet" ym. että valehtelu on rumaa ja sellaista ei saa tehdä. Mihin katosi kaikki tämä jota koetin kovasti teroittaa lasteni päähän?
Onko lapseni sairas, vai mikä tätä vaivaa? Mikä tässä asiassa on jota en näe, vaikka kuinka tahtoisin?
Tiedän etten enää voi asioille mitään, harmittaa vaan kun en ymmärrä tätä. Välillä tuntuu että en haluaisi tällaista ihmistä edes tuntea, kun satuttaa minua jatkuvasti sanoillaan ja teoillaan, tuntuu etten ole tällaista ansainnut kaiken jälkeen. Ja tästä en todellakaan voi edes aloittaa keskustelua hänen kanssaan, hän ei suostu kuuntelemaan ja huutaa kaikki hirveydet silmilleni mitä ikinä saattaa keksiä päässään. Hirvittää etukäteenkin sellainen ajatus. Hän ei ole murrosiän jälkeen halunnut kuunnella mitään neuvoja elämäänsä ja oli kyllä jo lapsesta saakka samanlainen "itsenäinen" tyyppi. Aina oikeassa ja kaikki muut väärässä, ihminen.
No hyvä että saan vähän purkautua, tuntuu välillä niin ahdistavalle tuo tytär.
Lapsen syntyessä kuvittelin hänestä tulevan sellaisen joka olisi kanssani keskustellut ja leiponut vaikka joskus, mutta täysin päinvastainen hänestä tuli, kasvatusyrityksistäni huolimatta.
Harmittaa kai lähinnä nämä omat tunteeni kun tytär tuottaa pahaa mieltä melkeinpä aina kun tavataan, mutta ne menee tietysti aina ohi kunnes seuraava kerta taas on ollut. En vain haluaisi edes soittaa hänelle enää, sillä koskaan ei tiedä mitä siellä luurin toisessa päässä sanotaan, vaikka ihan haluaisin kuulumisia kysellä.. Sitten haukutaan selän takana ettei koskaan edes soita. En vaan tiedä mitä tässä pitäisi tehdä että asiat toimisivat edes jotenkin välillämme, ettei tulisi pahaa mieltä joka kerta.
Huhhuh, tulipa vuodatusta kerrakseen.
Kiitos jos jaksoit lukea, toivon ettet heittäisi sontaa niskaani yhtään enempää.
Ihan ensiksi voisit lukea tuon linkin: www.healingeagle.net/Fin/Quotes/NarcisChar.html
Minusta tuntuu siltä, että et voi oikeastaan tehdä mitään sille, miksi tyttäresi käyttäytyy noin. Voit ainoastaan yrittää pysyä itse järjissäsi, ja siksi sinun pitää muuttaa käytöstäsi tytärtä kohtaan.
Älä kysele kuulumisia, älä arvostele hänen valintojaan, älä soittele perään, äläkä missään nimessä välitä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. He eivät tiedä totuutta, vain sinä tiedät, ja se riittää. Jos tyttäresi ottaa sinuun yhteyttä, ole ihan neutraali, älä ota kantaa tms. aivan kuin keskustelisit ventovieraan kanssa.
Jos tytär alkaa käyttäytyä huonosti sinua kohtaan, lähde pois tai lopeta puhelu sen kummemmin kommentoimatta, ts. jätä hänen kiukkunsa ja syytöksensä huomioimatta ja pakota hänet tällä huomioimattomuudella käyttäytymään kunnolla seurassasi, tai seurustelu loppuu sillä erää siihen. Mutta muista olla itse täysin rauhallinen ja varma. Et ole syypää. Tyttäresi tietää tasan tarkkaan, millä loukata sinua pahiten, mutta älä sittenkään ala miettiä syytösten aihetta, koska ahdistut vain suotta.
Tyttärelläsi on hovi, joka ympäröi häntä toistaiseksi, ja josta hän imee elinvoimaa, mutta jossain vaiheessa heidänkin silmänsä avautuvat.
Sen lisäksi kannattaa ehkä alkaa pitää päiväkirjaa omista tuntemuksista ja tyttären tempuista ihan jo oman mielen purkamiseksi, sekä ihan varmuuden vuoksi.
Ja mistä olen keksinyt nuo vinkit? Olen valitettavasti joutunut seuraamaan läheltä hyvin vastaavanlaista tapausta, jossa äiti on imetty lähes kuiviin kylmästi ja tunteetta, ilman mitään katumusta tai toisen tunteiden huomioonottamista.
Itsessä ei nähdä koskaan vikaa, ei edes omien ratkaisujen seurauksissa, vaan vika on aina muissa.
Minulla oli kerran "ystävä", johon tutustuin koulun kautta. Lähes kolmen vuoden ajan hän onnistui huijaamaan meitä kaikkia loputtomilla valheillaan. Hän valehteli ihan kaiken ja isoimmat valheet olivat hänen perheestään tai oikeastaan siitä, että oli keksinyt kaiken päästään. Pikkuhiljaa meille alkoi valjeta totuus... Ja karu totuus oli se, että hän oli pillerikoukussa, mistä ei päässyt irti. Kolmen vuoden aikana hän laihtui rajusti. Ja lopulta pillerit koituivat hänen kohtalokseen.
Toivon tämän tositarinan olevan varoittava esimerkki! Jos joku valehtee, niin siihen varmasti liittyy jotain muuta. Pahaa oloa, pilleri/huumekoukussa, alkoholismia... Jotain! Mieti, olisiko voinut käydä, että jotain olisi tyttärellesi tapahtunut, kun hän oli pieni?! Jotain kamalaa ja nyt hän ikäänkuin tuntisi katkeruutta sinua kohtaan, kun et häntä pystynyt suojelemaan? Nämä on nyt vain hakuammuntaa, mutta mielestäni sinulla on nyt vakava keskustelun paikka tyttäresi kanssa. Jos hän on jo teini-iän ohittanut, niin jotain voi olla pielessä. Keskustele hänen kanssaan!!!
napanuora? Tytär elää omaa elämäänsä ja sinunkin on aika keskittyä elämään omaasi. Tyttärestä ei tullut sellainen kuin olisit unelmissasi halunnut, se on elämään ja pitää vaan hyväksyä osana elämää. Mitäpä väliä sillä on mitä tyttären ystävät sinusta ajattelevat? Jos tytär valehtelee, niin se on todennäköisesti huonosta itsetunnosta johtuvaa huomionhakuisuutta, mutta vaikka se olisi mitä, niin mitä sinä sille voit tehdä? Et mitään. Siispä päästä irti ja tee itsestäsi elämäsi keskipiste.
ja on siitä vieläkin vihainen ,eikä kykene ymmärtämään sitä ja sen takia käyttäytyy sinua kohtaan kuin teini.....
ps:valehtelijoiden tunnuslause kuuluu;
kaikki mistä ei tietoisesti jää kiinni on sallittua
Aloitusviesti on aivan suoraan kuin oman äitini suusta. Kuten joku jo mainitsikin, minunkin äitini kutsuu minua "murrosikäiseksi kiukuttelijaksi". Erotuksena aloitusviestiin on itselläni se, että äitini hylkäsi minut ja veljeni, kun olimme pieniä, mutta oli onneksi isä hoitamassa sitten. Nykyäänkin hän koko ajan valittaa minulle, että en tee mitään oikein, ja että olen paha ihminen jne. Hauskinta on, että äitini on tismalleen samanlainen kuin minäkin sillä erolla, että hän on 50vuotias teini kiukuttelija.