Onko tuttua?
Tapaat vanhan kaverin pitkästä aikaa. Että niinku onpas kiva vaihtaa kuulumisia - sanotaan nyt vaikka Marian - kanssa kun ei olla nähtykään aikoihin. Tapaaminen lähtee tavanomaisella kysymykselläni "No mitäs kuuluu?"
Ja sitten se alkaa. Jumalaton vuodatus Marian asioista. Marian lasten asioista. Marian kavereiden asioista. Treffattiin tänään klo: 16.00. Ja ensimmäisenä Maria kertoi yksityiskohtaisesti miten Maria tuli treffaamispaikkaan. Hän kävi ensin suihkussa, sitten hän söi leipää jossa oli juustoa päällä, sitten hän odotti bussia, sitten hän hyppäsi bussiin, sitten hän käveli bussipysäkiltä puistoon joka toimi treffipaikkanamme. Sen jälkeen hän alkoi kertoa ongelmaisten lastensa asioita yhtä yksityiskohtaisesti kuin tähänastista matkaansa treffipaikkaamme, sekä sellaisten kavereidensa asioita joita minä en edes tunne.
Jossain vaiheessa katsoin kelloa, ja se näytti 17:45. Tuona aikana minä olin saanut sanottua kaksi kertaa jotakin itsestäni, kun olin väkisin yrittänyt saada suunvuoroa. Kerroin kolmella sanalla käyneeni festareilla, ja kerroin kolmella sanalla käyneeni maalla. Vastaukseksi sain typeröityneen, tyhjän katseen, jonka jälkeen yksityiskohtainen vuodatus Maijan omista asioista jatkui. Minkäänlaista kommenttia en saanut omiin kuulumisiini. Hyvin selväksi tuli ettei ne kiinnostaneet Mariaa pätkääkään. Koska Mariaa kiinnostaaa vain Marian asiat. Ja Maria odottaa että kaikkien muiden pitää olla tosi kiinnostuneita Marian asioista. Koska Maria on niin tärkeä henkilö.
Lähdin klo: 18:00 vetään, kun sain tarpeekseni. Olo oli kuin olisi ollut kaksi tuntia hengittämttä. HAPPEA! HAPPEA!
Muistui mieleen miksi aikoinani päätin ottaa kys. henkilöön etäisyyttä. Sitä vaan en vieläkään ole tajunnut miksi minä vedän puoleeni jatkuvasti tuollaisia tyyppejä? Missä vitussa on ihmisten sosiaaliset taidot? Ihmiset elävät niinkuin tässä maailmassa ei olisi ketään muita kuin "minä itse", ja "minä yksin". Alkeellisimmatkin sosiaaliset taidot puuttuvat. Ihmisiä joilla on edes jonkinlainen käsitys vastavuoroisista ihmissuhteista, on melkein mahdoton löytää.
Tapaat vanhan kaverin pitkästä aikaa. Että niinku onpas kiva vaihtaa kuulumisia - sanotaan nyt vaikka Marian - kanssa kun ei olla nähtykään aikoihin. Tapaaminen lähtee tavanomaisella kysymykselläni "No mitäs kuuluu?"
Ja sitten se alkaa. Jumalaton vuodatus Marian asioista. Marian lasten asioista. Marian kavereiden asioista. Treffattiin tänään klo: 16.00. Ja ensimmäisenä Maria kertoi yksityiskohtaisesti miten Maria tuli treffaamispaikkaan. Hän kävi ensin suihkussa, sitten hän söi leipää jossa oli juustoa päällä, sitten hän odotti bussia, sitten hän hyppäsi bussiin, sitten hän käveli bussipysäkiltä puistoon joka toimi treffipaikkanamme. Sen jälkeen hän alkoi kertoa ongelmaisten lastensa asioita yhtä yksityiskohtaisesti kuin tähänastista matkaansa treffipaikkaamme, sekä sellaisten kavereidensa asioita joita minä en edes tunne.
Jossain vaiheessa katsoin kelloa, ja se näytti 17:45. Tuona aikana minä olin saanut sanottua kaksi kertaa jotakin itsestäni, kun olin väkisin yrittänyt saada suunvuoroa. Kerroin kolmella sanalla käyneeni festareilla, ja kerroin kolmella sanalla käyneeni maalla. Vastaukseksi sain typeröityneen, tyhjän katseen, jonka jälkeen yksityiskohtainen vuodatus Maijan omista asioista jatkui. Minkäänlaista kommenttia en saanut omiin kuulumisiini. Hyvin selväksi tuli ettei ne kiinnostaneet Mariaa pätkääkään. Koska Mariaa kiinnostaaa vain Marian asiat. Ja Maria odottaa että kaikkien muiden pitää olla tosi kiinnostuneita Marian asioista. Koska Maria on niin tärkeä henkilö.
Lähdin klo: 18:00 vetään, kun sain tarpeekseni. Olo oli kuin olisi ollut kaksi tuntia hengittämttä. HAPPEA! HAPPEA!
Muistui mieleen miksi aikoinani päätin ottaa kys. henkilöön etäisyyttä. Sitä vaan en vieläkään ole tajunnut miksi minä vedän puoleeni jatkuvasti tuollaisia tyyppejä? Missä vitussa on ihmisten sosiaaliset taidot? Ihmiset elävät niinkuin tässä maailmassa ei olisi ketään muita kuin "minä itse", ja "minä yksin". Alkeellisimmatkin sosiaaliset taidot puuttuvat. Ihmisiä joilla on edes jonkinlainen käsitys vastavuoroisista ihmissuhteista, on melkein mahdoton löytää.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Niin..tuollaisiakin ihmisiä on olemassa. Mut on myös niitä, jotka osaa kuunnella. :) Onneksi. Meillä on kanssa töissä tällainen samanlainen tapaus..puhuu taukoamatta omia juttujaan. Olin yhdessä yövuorossa hänen kanssaan ja meinasi kyllä hermo mennä. Mietin vaan, että kuka mies tai kaveri tuollaista jaksaisi. Kannattaa a.) sano kaverille suoraan (jos on niin hyvä kaveri, että siinä on järkeä) b.) etsiä uusia ystäviä c.) tehdä uusi tapaaminen ja keittuillaksesi matkia häntä, siinä näkee miltä se tuntuu :D
Näkyy olevan itsekkyys.
Minä minä ja minä.Eipä nuo ystävät nykyään kysele...mitä minulle kuuluu,vaan aina pyörii se sama laulu,kun minä tein sitä...ja minun kakarat tätä....yök.
Kyrsii.
Joo kyllä tuntuu vittu saatana siltä että perkele uskallapas tehdä sellainen neutraali kysymys ku "mitäs kuuluu?" niin saat katua. =D Koska sieltähän sitten tulee kaikki - siis KAIKKI - siitä mitä kuuluu. Hänelle. Ja hänelle yksin. Mikään muu ei kiinnosta kuin Hän ja Hän itte.
Hyi saakeli ku alkoi oikein etoo.
Minulla oli about vuosi sitten tilanne, jossa yksi perheenjäsenistäni oli joutunut sairaalaan. Oli niinkuin tilanne päällä, ja kriisi. Tapasin erään toisen "kaverini", enkä alkanut ensimmäiseksi vuodattamaan hänelle tilannettani. Koska minä en ole sellainen ihminen joka oksentaa ensimmäisenä omat ongelmansa toisten niskaan. Minä annan tilaa toisille. Jossakin vaiheessa nostin tilanteen kuitenkin esille, ja kaveri sivuutti sen ihan yhtä näppärästi kuin tämä toinen "kaveri" tänään. Tilanteeni oli vuosi sitten kaoottinen ja erittäin kriittinen, mutta ihmiset, jotka olivat ympärilläni, tulivat vuodattamaan minulle omia ongelmiaan. Itse en saanut sitten yhtä saatanan lohduttavaa sanaa!
Mä olen todella vittuuntunut ihmisiin. Näihin saatanan sosiaalisesti rajoittuneisiin suomalaisiin. Harkitsen vakavasti erakoksi ryhtymistä.
tuttua pohdintaa, itse olen saanut kiintiöni täyteen tyhjänpäiväisten ihmisten tyhjänpäiväisistä vuodatuksista. Jopa oman sisareni kanssa pidän muutaman kuukauden pausseja, kun en jaksa tuota "minä sitä, minä tätä... vuodatusta"
Hintana tästä on se, että olen 90 % vapaa-ajastani yksin, ja piru vie - olen alkanut nauttia siitä. Läpätyksen sietokyky on melkoisen matalalla: ellei ole oikeasti kuulemisen arvoista sanottavaa, niin suosittelen lärvin pitämistä kiinni.
uskon, että jokaisen tuttavapiiriin kuuluu tuonkaltainen tyyppi. ja mikä pahinta, kun kaverit alkavat vältellä ja tapaa harvoin, niin se vaan ruokkii näiden tyyppien puheripulia entisestään. itse ärsyynnyn toden teolla, jos toinen vaan on että minäminäminä. en ala kilpaa huutaa kenenkään kanssa.
mutta jos välität tästä tyypistä, ja haluat auttaa häntä, voisit kirjoittaa hänelle vaikka kirjeen. kertoisit "Marialle", että tapaamisenne ovat harventuneet, koska tunnet että sinun murheitasi ei kuunnella, että vastavuoroisuus puuttuu. että huomasitkos Maria, että minä sain sanottua koko tapaamisen aikana vain kaksi lausetta pakollisten aha, aijaa, joo -sanojen lisäksi. tai sitten annat vain olla, ja tapaatte kerran vuodessa.
Ja tuo on syy, mikseivät lapsenikaan halua mummolaan. Ei vaan jaksa...
Minunkin kaveripiirissäni tuollainen tyyppi on. Tiedän että hänellä jossain on se lämmin sydän, mutta tuo saakelinmoinen pälätys on alkanut käydä myös minun hermoilleni.Olen tuntenut tämän kavern jo n. 10 vuotta, ja mielestäni hän on vain muuttunut pahemmaksi. Liekö jäänyt joku lapsuuden trauma kun vanhemmat eivät ole kuunnelleet tarpeeksi..
Juttu menee niin että jos en jo alussa ota hänestä niskaotetta, hän pälättää turpani umpeen, enkä tosiaan pääse sanomaan kun korkeintaan kaksi lausetta kolmen tunnin aikana. Ei osaa olla hiljaa, puhuu jatkuvaan ystävistään joita minä en tunne/ole ikinä tavannut(hänhän on niin vitun sosiaalinen ja omaa paljon ystäviä mielestään). Olen seurannut tätä ihmistä myös muiden kanssa ja voin sanoa, että joskus näyttää siltä, että kanssakumppanit meinaavat nukahtaa pystyyn baarrissa hänen juttujaan kuunnellessaan..MUTTA,se mikä tästä tekee loukkaavaa on se, että jos hän esimerkiksi tietää että minulla on joku juttu mielessä, en saa sitä sanotuksi KOSKA HÄN EI HALUA KUUNNELLA!!Hätätapauksessa hän alkaa puhumaan vaikka tätivainaastaan jotta HÄN ITSE olisi äänessä.Tapaamisen jälkeen jää, en tiedä voiko sitä oloa kuvata helpottuneeksi vai tyhjäksi..
kuulostaa ihan äidiltäni:D mutta en mä häneen ota etäisyyttä
Tällaisia ihmisiä vaan on. Tuskin he mitään pahaa sillä tarkoittavat "kavereilleen". Mun mielestä "minäminä-ihminen" on kypsymätön ja hieman tyhmäkin, sillä sosiaaliset taidot ovat mun mielestä osa älykkyyttä. En ite osaa arvostaa "minäminä-ihmisten" seuraa, sillä he eivät jostain syystä näe oman pienen kuplansa ulkopuolelle. Kyllä normaalin aikuisen ihmisen tulisi käsittää, että toista ei välttämättä kiinnosta kuunnella, kuinka "minäminä" kävi aamulla suihkussa ja söi aamupalansa. "minäminät" eivät myöskään osaa tulkita toisten kehon kieltä tai eivät tajua, miksi toisen osapuoli ei koskaan ota yhteyttä ym. Ite tulin siihen tulokseen, jos ajattelen ihmisestä niin, että toisen seura menee pieninä annoksina silloin tällöin, parempi, että unohtaa koko kaveruuden. Ei siitä kumpikaan hyödy, vaikka "minäminä" ei sitä ymmärräkään. Ei mua tämäntyyppiset ihmiset vituta vaan huvittavat lähinnä.
Näitä siis löytyy turhankin paljon! Olen jo alkanut epäillä, että vian täytyy olla minussa. En osaa tunkea itseäni tarpeeksi väliin keskustelussa, vaan kiltisti myötäilen ja kysyn tarpeelliset kysymykset sopivissa kohdissa.. ..ja samalla saa odottaa sitä, milloin toinen edes hetkeksi lopettaisi ja kysyisi: "No mitäs sulle?" Eikä keskustelusta kyllä saa kovin vuorovaikutteista, kun meneillään on jatkuva kisa: kumpi ehtii kertoa enemmän. Oma keskustelutapa on kai sitten liiankin vähättelevä: en edes ala kertomaan mitään asioitani, jos keskustelukumppanista ei ole aistittavissa aitoa kiinnostusta. Tyhjää paskaa osaan toki jauhaa.
Totta on tavallaan se, että ns. tyhjät ihmissuhteet, ne joista ei itse saa enää yhtään mitään irti - päin vastoin - pitäisi yksinkertaisesti lopettaa jo itsensäkin takia. Vaan mitä tehdä, kun ystävyyssuhteita on muutenkin jo liian vähän?
Yritän juuri päästä eroon minäminä ystävästä. Yksi tuttu oli jo hänelle sanonut, että puhut aina itsestäsi, mutta ei ollut mennyt perille. Nyt kokeilen itse sitä, että en soita, tajuuako ihminen siitä mitään. Tuskin. Onneksi minulla on pari normaalia vuorovaikutukseen kykenevää ystävää ja se riittää. Näin vanhemmiten tulee jotenkin entistä kriittisemmäksi ja miettii, mihin vähäisen vapaa-aikansa käyttää. Siihen ei kuulu ystävyyssuhteet, jotka eivät anna mitää. Tiedän, etten ole täydellinen ystävä minäkään, mutta itsekeskeinen en ainakaan ole.