....Kaikki ei suinkaan " ennenvanhaan" ollut paremmin ja edistystä tapahtuu ja täytyykin tapahtua mutta:
nämä kaikki " uusio-perhe" kuviot?
Mistä ne kertovat?
Päiväkodin ryhmässä jossa on 15 lasta - kahdella on ns ehjä koti - kaikki muut ovat erilaisista yhdistelmistä minun-sinun-meidän-lapset.
Ei tällaista sekametelisoppaa ennen ollut.
Kertooko se vanhemmista jotka lähtevät karkuun kun tulee tiukka paikka/ haahuilevatko vanhemmat siitä vihreämmästä ruohosta vai mistä kertoo?
Huonoss liitossa ei tarvitse olla mutta:
kun on parinsadan vieraan läsnäollessa pitänyt mahtihäitä ja luvattu iät ajat rakastaa myötä ja vastamäet niin miten on mahdollista että jo vuoden kuluttua puoliso on itse piru?
nämä kaikki " uusio-perhe" kuviot?
Mistä ne kertovat?
Päiväkodin ryhmässä jossa on 15 lasta - kahdella on ns ehjä koti - kaikki muut ovat erilaisista yhdistelmistä minun-sinun-meidän-lapset.
Ei tällaista sekametelisoppaa ennen ollut.
Kertooko se vanhemmista jotka lähtevät karkuun kun tulee tiukka paikka/ haahuilevatko vanhemmat siitä vihreämmästä ruohosta vai mistä kertoo?
Huonoss liitossa ei tarvitse olla mutta:
kun on parinsadan vieraan läsnäollessa pitänyt mahtihäitä ja luvattu iät ajat rakastaa myötä ja vastamäet niin miten on mahdollista että jo vuoden kuluttua puoliso on itse piru?
Vastaukset 8
Vanhimmat
...monesta asiasta. Tässä muutama esimerkki, joka tuli mieleen. Onhan syitä paljon muitakin.
Tänä päivänä nainen on itsenäisempi ja vahvempi. Väkivaltaa tai ahdistusta parisuhteessa ei tarvitse sietää. Toisin oli ennen. Väkisin piti nyrkin ja hellan välissä kärvistellä (oma kokemus). Nyt väkivallasta puhutaan avoimesti ja väkivaltaiset miehet "paljastuvat" helpommin.
Tämän päivän ihmiset ovat itsekkäämpi. Lapsena on asuttu yksin omassa huoneessa ja toimittu oman pään mukaan. Kuinka tähän yksinäiseen elämään kukaan toinen "ihan oikeasti" mahtuu??? Jonkin aikaa voi leikkiä kotia, mutta kauaa ei jaksa.
Nykyisin maailma on avoin ja yhteydet ympäriinsä. Voi tutustua uusiin ja uusiin IHANIIN ihmisiin, valinnanvaraa on liikaa. Minulla ainakin riittää miesseuraa tungokseen asti enkä osaa valita. Tänään tämä mies tuntuu parhaalta, mutta huomenna tuleekin uusi ja paremman tuntuinen vastaan.
Ihminen on vieraantunut luonnosta niin, ettei osaa valita kumppaniaan. Terve hienhaju peitetään hajusteilla ja näin sotketaan alkukantainen aisti valita kumppani.
Avioliitossa pysyminen on TAHTO asia. Kukaan ei tahdo enää rakastaa. Halutaan vaan olla rakastumisen ihanassa huumassa. Huuma on minunkin mielestä parasta ja varmasti monen muunkin.
Jatkakaa te muut. Onhan näitä syitä.
Avioerot kertovat ehkä siitä, että ihminen on erehtyväinen. Kaikkea ei voi elämässä etukäteen ennustaa.
Avioliitto voi loppua monella tapaa; psyykkiseen tai fyysiseen väkivaltaan, pettämiseen tai avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin, muihin ristiriitoihin joihin toinen osapuoli (tai molemmat) väsyvät, tai aivan vain erilleen kasvamiseen, sillä ihmiset muuttuvat vuosien myötä.
Uusperheet syntyvät aivan samalla tapaa kuin ydinperheetkin, yleensä niin, että kaksi ihmistä rakastuu. Tarviiko siihen mitään sen kummallisempaa tai dramaattisempaa?
Ei nyt lähdetä leimaamaan eronneita ihmisiä tai uusperheen puolisoita tällä tavalla kevytkenkäisiksi ihmisiksi, kun niitä tarinoita uusperheiden synnystä on yhtä monta kuin on uusperheitäkin.
Minä esim. elän uusperheessä, ensimmäisessä avioliitossani ja koen, että perheemme (minä, lapsemme ja mieheni) on ydinperhe, johon kuuluvat myös lapset mieheni edellisesti suhteesta.
En ole miestäni keneltäkään vienyt, eikä hän ole keneltäkään karannut. Edellisestä (pitkästä) suhteesta vain ei ollut jatkumaan, johon oli omat syynsä. Tiukkoja paikkoja on elämässä vuosien varrella ollut meilläkin mutta vielä ei ole kumpikaan karkuun lähtenyt.
Mistä tämä kertoo? Aivan tavallisista ihmisistä, joilla on takanaan valintoja, niinkuin muillakin ihmisillä....
Niin ja vielä, niillä parilla sadalla ihmisellä häätilaisuudessa ei juuri ole merkitystä enää siinä vaiheessa kun ero on edessä, koska suhteessa on vain kaksi osapuolta.
Jos nykyihminen heitettäisiin aikaan pari sataa vuotta sitten, niin ei pärjäisi alkuunkaan.
Tuskin saisi edes pärettä vuoltua, että saisi valoa pirttiin.
Taikinaan pitää olla sähkövatkain vaikka eihän nykyään kukaan enää osaa eikä viitsi leipoa.
Näkisi vain, kuinka nykymies kaivaisi lapiolla muutaman kilometrin valtaojaa, kun riippupihlajan taimen istuttamisessakin tulee niin hiki, että menee mäyräkoira.
Järki ja kunto ovat rapistuneet samaa tahtia videopelejä suunnitellessa ja pelatessa.
Naiset ovat elävästä elämästä pihalla kuin tamponin naru kun joku ahne keksii heille satuja siitä kuinka eletään mahdollisimman hienosti.
Lehtien välistä tipahtaa nivaska mainoksia, joita niitäkin tietysti pitää uskoa ja tilata. Eihän niitä muuten siellä olisi.
Kuinka itsensä tälläiseen kuntoon päästänyt laji voisi olla kelvollinen kasvattamaan perhettä kun enää ei pärjätä edes itsensä kanssa?
Lähdetään etsimään "omaa itseä" rikkomalla lapsilta koti!
Ajattele miten vaikeaa näillä lapsilla tulee olemaan, kun eivät ole koskaan nähneet, että vanhemmat voisivat puhaltaa yhteen hiileen?
Ei mene kauaa siihen, että jokainen ihminen, lapsi ja aikuinen, kulkevat koko elämänsä terapiassa.
Jo minun ollessa lapsi, mummo tapasi sanoa, että "tulisi sota, niin ihmiset oppisivat taas mikä on oikeasti tärkeää".
Silloin ei edellisestä ollut kovinkaan kauan...
Osittain johtuu myös siitä että nuoret ihmiset eivät oikein osaa elää / suhtautua asiallisesti - jos tulee pienikin mutka matkaan eikun paprut
käräjäoikeuteen eikun pois sieltä eikun takaisin eikun sittenkin ero eikun jos ei sittenkään..
minä-minä-minä-minä-minä-----
lapset, heidän elämänsä - kuka siitä kantaa sen lopullisen vastuun ja minkälaisen kuvan he asioista saavat kun vanhemmat eivät itsekään tiedä mitä haluavat?
Ovat kuin kakarat lelukaupassa - heiii! toi näyttää kivalta- eikun toi - emmä sitä enää haluu mää haluun jotain muuta mää mää mää mää määäää.
Olen itse kasvanut ydinperheessä, mutta PERHEHELVETISSÄ eli riitaisat vanhempani eivät eronneet, koska kerran avioliittoon olivat menneet niin siinä myös pysyivät.
Viikossa ei montaakaan päivää ollut, etteikö vanhempani olisi riidelleet. Minusta kasvatettiin vyöhihnalla ja risulla nöyrä ja hiljainen kiltti. Kenellekään ei saanut puhua millaista meidän perheen arki on.
Molemmat vanhemmat myös mustamaalasivat toisiaan minulle esim. sanomalla että isä on paskapää tms. Isällä myös oli naistuttavuuksia, joista äiti käytti halventavia nimityksiä.
Tätä kiltin tytön syndroomaa olen kantanut tästä lähtien. En ole työelämässäkään uskaltanut pitää puoliani, koska pelkään aina toisten vihaisia reaktioita vaan olen suostunut esim. vapaaehtoistöihin vastoin tahtoani.
Monesti lapsena toivoin, että vanhempani eroaisivat, että riidat loppuisivat.
Minulla ihan samanlaiset lapsuusmuistot ja samanlaiset kiltteystraumat...
Meitä kotivammaisia (ihan virallinen termi!) on vaikka kuinka paljon, taidamme monet olla nykyisin 50-vuotiaita, vanhempiakin. Terapiat on käyty tai käymättä. Sitä ennen on yritetty parisuhdetta ehkä monenkin kanssa - ja aina tuli seinä vastaan, tai nyrkki.
Avioliiton pysyvyys ei tosiaan ole mikään itseisarvo. Jo Raamatun perusteella "hylkääminen" on riittävä syy avioeroon. Kun rakkautta ja kunnioitusta ei enää osoiteta puolisolle, henkisellä tasolla hylkääminen on jo tapahtunut. Kaikki siitä seuraava (itsekäs käyttäytyminen, tunteeton kohtelu, fyys/psykk. pahoinpitely, uskottomuus jne) on vain seurausta.
Lyhyesti vain: onnettomuutta on monenlaista. Nykyajan meno on narsistista ja egoistista ja se tuottaa tunnekylmiä suhteita ja tunnekylmiä ihmisiä. Entisajan meno oli neuroottista ja autoritaarista ja se tuotti tunnekylmiä suhteita ja tunnekylmiä ihmisiä.
Oireet muuttuu, onnettomuus pysyy. Kyllä se ainoa oikea tapa taitaa edelleen olla nöyryyden opettelu muiden ihmisten kautta.
Meillä taas jokainen elää omaa elämäänsä. Miestä ei saa kotoa hievahtamaan minnekään, häntä ei kiinnosta mikään. Ihmiset kaikkein vähiten. Minua ja lapsia ne taas kiinnostavat kaikkein eniten.
Kommunikointi ei perheessä onnistu. Kävin psykologilla; hän sanoi, että minulla ja miehelläni on vuorovaikutusongelma. Yksin en pysty suhdettamme ylläpitämään, vaikka minulla olisi kuinka hyvät vuorovaiktustaidot. Niinhän se on. Minä sinisilmäisesti olen odottanut kymmenen vuotta, että tämä vielä joskus muuttuu paremmaksi. Usko alkoi todella pahasti horjua, kun vanhin lapsi täytti viime vuonna 16v. Hirveä uhkakuva tuli mieleeni: Apua, lapset ovat kohta aikuisia ja sitten pitäisi jäädä miehen kanssa kahdestaan. Ei kestä. Tahdon eron.
Useinmiten sisältö ratkaisee, ei raamit. Eroamattomuus, yhdessä pysyminen voi tarkoittaa vaikka miten onnettomia ihmisiä.
Vanhin lapseni on suositellut minulle eroa eikä ihme: Hän vaistoaa ja tuntee mielialani; se on useinmiten kotona surullinen tai äkäinen. Kun hän on nähnyt minut joskus ystävieni seurassa, loistan kuin tähti otavassa Hän kärsii aivan samoista ongelmista isänsä kanssa kuin minäkin. Myös nuorempi lapsi on sanonut, ettei ikinä enää kerro ongelmistaan isälle, koska tämä vääntää niistä vähintään kahta kauheampia ongelmia.
Meillä lapset ja isänsä sekä minä ja mieheni välttelemme riitaa. Siksi emme voi puhua juuri mistään paitsi päivän säästä. Se on ahdistavaa.
Minulla on muutama hyvä miespuolinen ystävä, joiden kanssa voin puhua aiheesta kuin aiheesta. Välillä väitellä kiivastikin, mutta ikinä ei ole tullut tunnelmaa "voittaja/häviäjä". Minusta se on ihmeellistä ja vapauttavaa.
Minäkin olen ns. "kiltti tyttö" (mutta riitelimme vain minä ja äitini keskenään, joskus otin yhteen ison siskon kanssa. Tein viisi vuotta sitten uudenvuoden lupauksen, että tänä vuonna olen pahempi kuin koskaan. Teen ainakin kaksi minulle oleellista asiaa niinkuin haluan, vaikka koko maailma olisi sitä vastaan. Teepäs sinäkin sama lupaus, suosittelen! Voi sitä nautintoa, kun osaa sanoa oikeilla sanoilla oikeassa paikassa juuri kuten haluaa. Ihmiset pikemminkin kunnioittavat minua enemmän. Vihaisia reaktioita ei ole tullut.